kesäkuu 2011


Niin huonosti seuraan mitä maailmassa tapahtuu, että Stephen Kingin Musta torni -sarjasta tehdyn sarjakuva-albumisarjan aloittaja Revolverimiehen alku (The Gunslinger Born, 2007, suom. 2008) oli minulle uusi löytö kirjastosta. Hyvä löytö kyllä ja oikealla hetkellä, sillä viime aikoina olen taas katsellut kaipaavasti Musta torni -sarjaani hyllyssä. Tekisi mieli lukea se taas, mutta en uskalla aloittaa, sillä pelkään sitä tehoa, millä sarja vei mukanaan ensimmäisellä lukukerralla. Nyt juuri ei olisi aikaa upota mihinkään kirjaan ihan niin syvälle.

Revolverimiehen alku kertoo tarinan kronologisen alun, ei siis sitä kohtausta autiomaassa, josta kirjasarja alkaa. Sarjakuvassa Roland on nuori poika ja taistelee ensimmäisen taistelunsa vihollistaan vastaan, ansaitsee revolverimiehen nimikkeensä ja lähtee ensimmäiseen tehtäväänsä oman ryhmänsä, oma ka mukanaan. Mukana on myös Susan Delgado, Rolandin elämän rakkaus, joskin ehkä vähän hengettömänä – tai siis laimeana, pahoittelut lipsahduksesta.

Viihdyin tämän sarjakuvan kanssa kyllä, mutta enimmäkseen hienojen kuvien vuoksi. Mustan tornin lukemisesta on sen verran aikaa, etten osannut vertailla yksityiskohtien kuvaamista sarjakuvassa ja romaanissa. Oikeastaan fiilikseni ovat hyvin samanlaiset kuin arviossa Lumonetissä (josta olen lainannut myös kuvan): Mustan tornin faneille sarjakuva on nannaa, mutta en usko että tarinaa tuntematon saa tästä puoliksikaan yhtä hyvää lukukokemusta.

Mainokset

 

yhdessä kuljetaan päivän kirkkauteen

tiellä jonka varrella kasvaa villejä lupiineja

ja ilma on raikas, täynnä tuoksuja

tiellä jonka varrella kasvaa villejä lupiineja

 

suuret punaiset ruusut on joku tuonut huoneeseen

vielä olen kovin väsynyt mies, vaivun uneen uudelleen

 

ja sä tulet mua vastaan, tartut käteeni

tiellä jonka varrella kasvaa villejä lupiineja

 

suuret punaiset ruusut on joku tuonut huoneeseen

vielä olen kovin väsynyt mies, vaivun uneen uudelleen

ja me kuljetaan päivän kirkkauteen

tiellä jonka varrella kasvaa villejä lupiineja

villejä lupiineja

 

– J. Karjalainen –

(Ja sama musiikilla.)

 

Muumipeikon juhannusruno

 

Pään painan ruohikolle
ja oion jalkojain.
En jaksa pohdiskella,
mä tahdon olla vain.

Sen viisaammat voi tehdä,
mä päivän kultaan jään.
Mä tunnen kaikki tuoksut
ja luonnon loiston nään.

Voi leikitellä mielikseen,
voi ottaa jättää paikoilleen
tai olla niin kuin luonnostaan
ja maata vaan.

Mä peikko siihen uskoon jään,
on maailmaa tää minkä nyt mä nään.

– Tove Jansson-

Onnellista juhannusta kaikille!

Kazuo Ishiguron romaani Ole luonani aina (Never let me go, 2005, suom. 2005) oli pitkästä aikaa niin vangitseva teos, etten voinut laskea sitä käsistäni. Ostin sen Helsingin rautatieaseman pokkarikaupasta ja aloitin lukemisen jossain Tampereen jälkeen. Olin menossa junalta suoraan kaverini luokse, ja Ole luonani aina oli pakko ottaa esiin paikallisbussipysäkilläkin, mikä on harvinaista minulle. Kotona illalla se oli vain pakko lukea loppuun saman tien. Vaikka olen onnekkaasti lukenut toukokuussa monia hyviä kirjoja, Ole luonani aina poikkesi niistä juuri tällä vangitsevuudellaan: minun oli vain jatkettava lukemista, ahmittava sivuja, saatava tietää tarinan päätös.

Jos et halua tietää juonesta, lopeta lukeminen tähän. Ole luonani aina on niitä harvinaisia kirjoja, joissa sisällön tietäminen ennalta saattaa joillekin lukijoille lässäyttää tunnelmaa. Minua ennakkotiedot eivät haitanneet, mutta varoittelen tässä nyt kuitenkin ihan vain velvollisuudentunnosta.

Reeta Karoliina Kertomus jatkuu -kirjablogista luki kirjan suunnilleen samaan aikaan kuin minä, mutta alkuperäiskielellä. Lukukokemuksemme olivat hämmästyttävän samanlaisia ja suosittelenkin lukemaan myös hänen postauksensa aiheesta.

Ole luonani aina on dystopia – näitä on osunut lukemistooni nyt monta lähes peräkkäin. Tarinaa kertoo Kathy H, joka on kasvanut Hailshamin sisäoppilaitoksessa. Nyt hän on aikuinen ja kertoo takautumina elämästä ja ystävistään Hailshamissa. Vaikka kirjan tarjoama vaihtoehtoinen, epätoivottava yhteiskunnan kuvaus on järkyttävä, se ei kuitenkaan ole kirjan ainoa tai edes suurin sisältö. Dystopia on tausta, keskiössä ovat Kathy ja hänen ystävänsä Ruth ja Tommy sekä muut Hailshamin kasvatit. Kathy kertoo hänen, Ruthin ja Tommyn välisestä kolmiodraamasta omalla, eleettömällä tavallaan, joka oikeastaan vie siitä turhan draaman ja jättää tarinan kolmikon välisistä suhteista.

Ishiguro kuvaa 1900-luvun lopun (suunnilleen?) Englantia niin, että lukija joutuu väkisinkin päättelemään itse suurimman osan. Hailshamissa ja muissa vastaavissa laitoksissa kasvatetaan siis kloonattuja lapsia, jotka kasvavat lääketieteen tarpeisiin, elintenluovuttajiksi. Kathy kuvaa tätä tieteisosuutta vain kertoessaan, miten lapset vähitellen alkoivat epäillä, että opettajat salaavat jotain. Kirjan loppuosassa sitten kerrotaan näiden lasten aikuisuudesta ja luovutuksista.

Ishiguron romaani on taitavasti tehty. Se herättää paljon kysymyksiä ja ajatuksia Suurista Kysymyksistä kuten ihmisen oikeudesta omaan ruumiiseensa, taiteen merkityksestä ihmisyydelle ja siitä, mikä oikeastaan tekee meistä ihmisiä – missä meillä on sielu? Syvällisempää pohdintaa varten minun pitäisi kuitenkin lukea se uudelleen, hitaammin. Nyt vain juoksin sivuja pitkin samalla kun sydäntä puristi kylmä, hiipivä ahdistus siitä, että tässä ei ehkä käy kovin hyvin. Kathy ei juurikaan ota kantaa tai kommentoi eikä lainkaan kritisoi. Se jää lukijan itsensä tehtäväksi, hiljaa ja avuttomana moisen kauhukuvan edessä.

Suomennos oli hyvä, mutta Ole luonani aina olisi varmasti aika hyvä kokemus myös alkuperäiskielisenä. Tuoreehkoa kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa (traileri täällä) en ole vielä nähnyt, mutta haluaisin nähdä (myös siksi, että Kathya esittää nuori, lupaava brittinäyttelijä Carey Mulligan). Ja haluan lukea jotain muuta Ishiguron kirjoittamaa: vaikka Ole luonani aina ei ole täydellinen kirja, sen lukeminen oli kuitenkin niin hyvä elämys, että olen valmis ihailemaan kirjailijaa.

Joskus huhtikuun lopulla vihjailin hyvistä uutisista, joista en kuitenkaan voinut saman tien kertoa, kun paperilla ei vielä ollut mitään. No nyt on, ja elämä ja arki on kääntynyt toisenlaiseksi – on jo korkea aika kertoa siitä täälläkin.

Sain nimittäin töitä. Jyväskylän ammattikorkeakoulu (JAMK) teettää kirjan kampuksensa ohikulkevasta kadusta, Rajakadusta, ja olen yksi työryhmän kolmesta jäsenestä. Kirjasta tulee historiikki, mutta inhimillinen sellainen. Tavoitteena on koota tarina ihmisten Rajakadusta, käyttäjien kertomuksista piirtyvästä elävästä kadusta.

Rajakatu on 1940-luvun alkuun asti ollut maalaiskunnan ja kaupungin raja. Se on leimaavasti koulukatu: on ollut tarkkailukoulua, kansakoulua, kauppista ja nyt JAMK:n kampus. Nykyisen JAMK:n takaisella harjulla on ollut 1950- ja 1960-luvulla hyppyrimäki, ja olenkin saanut kuulla värikkäitä muistoja mäenlaskusta. Rajakadulla on 1950-luvulla Suomen suurin kansakoulu, jonka käyneiden muistot koulusta ja ympäristöstä ovat tarkkuudessaan ja värikkyydessään hurjan kiinnostavia. Huomenna tapaamme JAMK:n vahtimestarin (vahtimestarit tietävät yleensä kaikesta tärkeästä kaikkein eniten), ja seuraavan parin viikon aikana juttelemme Rajakadun nykyisten yrittäjien kanssa. Heidän haastatteluistaan aukeaa oma näkökulmansa kadun elämään. Rajakatu on elävä katu, täynnä tarinoita jotka vain odottavat kuulijaa tai kerääjää!

Olen päässyt tekemään mielenkiintoisia haastatteluja ja istumaan hellepäivinä ihanan ilmastoidussa arkistossa. Näitä molempia on tiedossa edelleen koko kesäksi. Työryhmässä on kaksi historioitsijaa ja minä, etnologinen historioitsija. Tehtäväni on siis tehdä haastatteluja, kerätä tietoa ja kirjoittaa nopeasti ja sujuvasti – kirjan kun pitää olla valmis syksyllä. Kuvapainotteinenhan teoksesta tulee, sillä tällaista teosta kootessa kuvat kertovat enemmän kuin mikään määrä sanoja.

On mahtista pitää taukoa v-kirjasta. Niin paljon kuin siitä pidänkin, uskon pienen paussin tekevän hyvää sekä minulle että tutkimukselleni. Olen JAMK:n palkkalistalla puoli vuotta, eli v-kirjan kirjoitus jatkuu täysillä sitten joulun alla.

Oletko ollut töissä, opiskellut tai asunut Rajakadulla tai sen tuntumassa? Jos haluat osallistua kirjaamme, ota rohkeasti yhteyttä! Kaikki muistot ja tarinat ovat tervetulleita!

Olin äskettäin käynyt tuossa rakennuksessa, olin mennyt sen ylimpään kerrokseen asti: seisonut siellä katsellen alapuolella leviävää kaupunkia, joka – tämä ei kai ollut yllätys – ei näyttänyt kovin erilaiselta kuin vuosia ennen koneiden pysähtymistä. Olin katsellut alas ja kuvitellut entistä aikaa – tätä me kaikki teimme aika usein yhdistellen, vertaillen ja tasapainoittaen tosiasioita mielessämme saadaksemme ne sopimaan, suuntauaksemme niihin. Nykyhetki oli niin merkillinen ja unenomainen että siihen sopeutuakseen oli käytettävä tätä menetelmää: silloin oli sellaista, vai oliko? Oli, silloin oli niin, mutta nyt…

Kirja kerrallaan Doris Lessing raivaa tietään lempikirjailijoiden listani kärkeen. Olen tähän asti lukenut vain Väkivallan lapset -sarjaa, mutta nyt lukemani Eloonjääneen muistelmat (The Memoirs of a Survivor, 1974, suom. 1988) oli myös hyvin mielenkiintoinen kirja.

Eloonjääneen muistelmat on dystopia, kuvaus epätoivottavasta tulevaisuuden yhteiskunnasta. Lessing kuvaa maailmaa, joka on tuhoutunut. Ei yhtä perusteellisesti kuin McCarthyn Tiessä, vaan toisella tapaa, hitaammin ja rakenteellisemmin. Yhteiskunta periaatteessa muka toimii vielä, virkamiehiä on ja jonkinlaista järjestäytynyttä valtiotakin jossain, mutta etäällä, eikä hallinto vaikuta ihmisten arkeen. Ruokaa metsästetään, väkivalta riistäytyy minä hetkenä hyvänsä käsistä, vettä on satunnaisesti. Ihmiset vaeltavat, lähtevät liikkeelle löytääkseen ruokaa jostain muualta, maaseudulta tai jostain, missä entistä maailmaa on enemmän jäljellä.

Tarinan kertojan luokse tuodaan tyttö, Emily. Tuodaan vain, ilman mitään selitystä, vain kehotus pitää tytöstä huolta. Emily on vielä tyttö, mutta naiseuden kynnyksellä. Hänen kauttaan kertoja kuvaa yhteiskunnan luhistumista, uusien selviytymiskeinojen kehittymistä, ihmisen toimintaa ilman yhteiskunnan tukipilareita.

Lessing ei paljoa selittele. Siinä vaiheessa, kun kertoja toteaa, että taitaisi olla aika kertoa vähän siitä, mitä on tapahtunut, ajattelin että nyt tulee selitys. Mutta Lessing tietää, miten hyvä tarina kerrotaan: lukijalle paljastetaan vain osa, ja mielikuvituksen ja tulkinnan osuus jää suureksi. Taitavasti toteutettuna tämä toimii, ja hyvin toimiikin. Lessing on kyllä Nobelinsa ansainnut, ei muuta voi sanoa.

Perjantai-iltana, puoli tuntia ennen vieraiden tuloa, ehdin lukemaan päivän sähköpostit. Yksi viesti sai melkein itkemään, sillä sen sisältö toi hurjan työmäärän lähipäiville. Odotettu, vieraille omistettu viikonloppu tuntui mahdottomalta, sillä työasiat vyöryivät yhtäkkiä niskan päälle kuin painava ukkospilvi. Soitin kollegalle ja yhdessä sovimme, että palaamme asiaan vasta maanantaiaamuna. Alkuviikko tulee menemään yötöiksi, mutta kumpikin oli suunnitellut viikonlopun tietokonevapaaksi, ja halusimme pitää siitä kiinni.

Yhdessä ystäväpariskunnan kanssa saimme vieraaksemme opiskeluaikaisia ystäviä etelämmästä. Tätä vierailua oli odotettu ja suunniteltu pitkään, enkä antanut yllättävän työnakin pilata viikonloppuani. Välillä sen ajatteleminen vei fiiliksen alas, mutta hyvä seura piti kyllä huolen, että pysyin järjissäni. Tässä seurassa asioista voi tarvittaessa puhua, ja kyllä minä siitä puhuinkin: työn ja vapaa-ajan erottamisen vaikeudesta ja siitä, miksi minun oli pakko lauantaina uimarannallakin vastata puhelimeen, vaikka näin soittajasta että kyse on työasiosita. Ja miten se aina puhelimeen vastaamisen valmius voi hyvinkin olla osa itsensätyöllistäjän elämää aina, tai ainakin aika pitkään.

Mutta tässä seurassa minä rentoudun. Juttelimme siitä Prinsessan kanssa: miten osa aikuistumista ja oman paikan löytämistä on se, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Itsensä hyväksymiseen tarvitsee ystäviä, juuri sellaisia kuin nämä, joista osan olen tuntenut jo kymmenen vuotta. Ystäviä, joiden kanssa voin olla rauhassa oma itseni, miettimättä sen kummemmin mitä sanon tai teen, mutta jotka silti pitävät minusta. Ja joista minä pidän, varauksetta ja kaikkine piirteineen. Jotenkin tuntuu, kuin näkisin omat ääriviivani paremmin, niin kuin olisin näiden ihmisten kanssa aikaa vietettyäni jälleen vähän enemmän ihminen, niin kuin muistaisin paremmin kuka olen ja miksi kannattaa olla minä.

Miten siitä alusta voi olla jo kymmenen vuotta? Ja missä vaiheessa meistä tuli näin aikuisia? Huomaan meidän olevan nuoria ihmisiä, joilla on aikuisten vastuut, aikuisten puheenaiheet, mutta jotka edelleen nauravat kuin lapset. Yhdessäolon liike ja tahti on muuttunut. Tänä päivänä mukana kulkee lapsia, joiden purona pulppuava puhe sekä ilon ja itkun vuorottelut väistämättä rytmittävät myös aikuisten yhdessäoloa. Myös vielä syntymätön, odotettu uusi vauva vaikuttaa kaikkien rytmiin, ei ainoastaan kahden ihmisen.

Viikonloppu oli rauhallinen, helteinen, nauruntäyteinen ja hyvällä ruoalla kyllästetty. Kyllä minä tämän avulla selviä alkuviikosta, joka tulee olemaan varmaan koko vuoden kiireisin ja työntäyteisin puristus. Kerron lisää sitten kun se on ohi, jos jaksan.

Kiitos rakkaille – kiitos kun tulitte!

Seuraava sivu »