Kaverini mainitsi muutama päivä sitten heidän projektinsa videokokoukset, ja minulta pääsi ihailun henkäys, ja saman tien harmitus omasta kädettömyydestä tekniikan kanssa. Tuntuu turhalta, että juuri nyt olen matkustanut reiluksi vuorokaudeksi Helsinkiin yhden lyhyen kokouksen takia. (Tarkalleen ottaen siihen kun juna lähti Jyväskylästä ja ennen kuin palaan sinne ehtii kulua 26 tuntia ja 16 minuuttia, jos VR suo.) Että pari tuntia keskustelua edellyttää minun reissaavan tänne yöksi (koska aamujuna edellyttäisi epäinhimillistä herätysaikaa) ja että tähän parituntiseen kokoukseen kuluu koko työpäivä.
Mutta ei se ole turhaa. Välipäivä tekee ihan hyvää. Ja oli hyvä tulla siskon luokse, vaikka vain illaksikin, ja aamupalaksi. Oli hyvä myös eilen nähdä erästä synttärisankaria, ja hyvää teki myös syvä uni junamatkalla. Ja kaiken lisäksi se kokous nyt vaan edellyttää kasvokkaista tapaamista – ihan joka asiaa ei voi sopia videolla. Tai näin ainakin ennalta arvaan, kokoushan on siis vielä edessä ja maanantai vasta käynnistymässä. Iltapäivän junamatkalle takaisin kotiin minulla on lukemisena uunituore työkaverin väitöskirja, jota hän hienosti puolusti perjantaina ja jota koko laitoksen voimin juhlimme karonkassa.
Näiden kokousmatkojen turhuutta vastaan olen taistellut aiemmin yrittämällä yhdistää arkistoja, kirjastoja tai muuta tutkimukseen liittyvää. Nyt sellaista ei ole, sillä on kiire kotiin. Tehokkaimmain tuloksellisuuden kannalta minun pitäisikin olla työhuoneella setvimässä rästityöpinoa. Joskus tuloksen saavuttaminen kuitenkin kokee tappion sille, mikä on oikein: tänään on sitten kuitenkin ihan hyvä, että olen täällä, tässä ja nyt.
Illuusioita 