Vappumatkalla luin Sofi Oksasen esikoisen Stalinin lehmät (2003). Oma versioni oli punakantinen pokkaripainos, jonka kansi-ilme on varsin erilainen kuin kirjan ensimmäisessä painoksessa.

Stalinin lehmät ei ole mikään hyväntuulen kirja, jos kukaan nyt sellaista Oksaselta odottakaan. Kirja kellui ajatuksissa jopa läpi hilpeänkepeän vappujuhlinnan, ja aina kun sen muistin, tuntui harmaa pilvi ajautuvan vappuvärien eteen. Juhlissa tanssin kolmen 8-10-vuotiaan, nauravaisen ja ihanan pikkutytön kanssa ja toivoin kaiken ilon keskellä, että nämä kultaiset tytöt saisi varjeltua jotenkin siltä, mistä Sofi Oksanen romaanissaan kertoo.

Stalinin lehmät kulkee kolmessa tasossa. Kertojan, Anna, kuvaa tämän päivän nuoren naisen tarinaa, välillä taas liikutaan hänen virolaisen äitinsä elämänhistoriassa ja avioliitossa suomalaisen kanssa. Kolmas taso vie isovanhempien aikaan, kyyditysten, vainojen ja Siperianpelon Viroon, metsäveljiin ja heidän piilotteluun ja siihen, mikä on naisten osa kaikessa siinä – myös siis Puhdistuksen teemoihin. Kaksi jälkimmäistä kerronnan tasoa olivat mielenkiintoisia ja toimivat tärkeässä osassa kirjassa, mutta mieleenpainuvinta – huonolla tavalla – oli silti Annan sairaus ja sen kuvaus. Anna sairastaa bulimiaa, ja Stalinin lehmät on kuin käsikirja sairauteen. Oksanen kuvaa (ilmeisesti omakohtaisen kokemuksen tuomalla) tarkkuudella oksentamisen hienoutta ja pahuutta yhtä aikaa. Anna on laihduttanut 10-vuotiaasta asti. Hänen kuvaamanaan ahmimiset ja paastot, ruokarytmit ja kerta kaikkisen sairas suhde omaan ruumiiseen ja ruokaan muuttuu varsin konkreettiseksi. Kirjassa kerrotaan, miksi jäätelö on jokaisen bulimikon ystävä, miksi lakritsia kannattaa syödä ahmittujen ruokalajien välillä ja miten vähitellen oppii oksentamaan äänettömästi.

Annalla ilmeisesti vuorottelee bulimia ja anoreksia, tai hän sairastaa molempia. Hänen elämänsä on inhorealistinenkin kuvaus, mutta oudolla tavalla kiehtova. Huolimatta yökötyksestä en voinut jättää kirjaa kesken. Kuitenkin ajattelin, että jos ihmisellä on vähänkään liikaa taipumusta itsensä kontrollointiin, suorittamiseen ja perfektionismiin, Annan tarina voi toimia myös työntäjänä kohti sairautta, inspiraation lähteenä. Vaikka Annan tauti tietenkin on ihan hullun hommaa, onnistuu Oksanen kuvaamaan myös oksentamisen Annalle tuoman nautinnon. Ja todella: kirjasta voi imeä oikeita käytännön vinkkejä tehokkaaseen bulimiaan.

Kuten sanottu, myös menneisyyteen kurottuvilta osiltaan Stalinin lehmät oli hyvä kirja. Lukiessani ajattelin, että teos on liian pitkä ja poukkoilee liikaa menneisyyteen, että kolme sukupolvea on liikaa. Jälkeenpäin olen kuitenkin ajatellut, että jos jostain pitäisi lyhentää, niin juuri Annan tarinasta. Kaksi vanhempaa kerronnan tasoa tarvitaan, jotta Annan sairautta voi ymmärtää. Lisäksi ainakin minä kaipasin välillä hengähdystaukoa bulimikon arjesta, jolloin oli hyvä päästä ajassa taaksepäin ja lukea Viron historiaa.

Advertisements