Pääsiäisenä ei tehnyt mieli avata töihin liittyviä kirjoja, joten nappasin kotikodin kirjahyllystä ensimmäisen vähänkään positiivisia mielikuvia herättäneen kirjan. Olen ostanut Terry Pratchettin kirjan Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät (The Amazing Maurice and His Educated Rodents, 2001, suom. 2002) isälleni kerran, kun hän oli sairaana. Alkukankeuksien jälkeen isäkin tuntui pitävän Pratchettin huumorista, tai ainakin tämän aika hauskan ja helpon tarinan kierosta kissasta ja älykkäistä rotista.

Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät sijoittuu Kiekkomaailmaan, mutta Kiekkomaailma on läsnä vain viitteellisesti. Tarinan ideana on lauma rottia, jotka ovat oppineet puhumaan, lukemaan ja ajattelemaan syötyään jotain mömmöjä yliopiston takapihalla. Mahtava Morris on kissa, joka söi vahingossa yhden rotista ja sai saman vian, ajattelemisen taidon. Morris on liittänyt porukkaan myös nuoren pillipiiparin, ja yhdessä he keräävät rahaa rottahuijauksella: rotat pistävät kaupungissa ranttaliksi, poika ”pelastaa” kaupungin ja palkkiorahat jaetaan. Kaikki toimii hyvin, kunnes tulee ”se viimeinen keikka”. Tässä kaupungissa onkin ilmassa jotain outoa.

Mahtava Morris on hauska kirja. Minä nyt yleensä aina nautin aika paljon Pratchettin huumorista, viittauksista sinne ja tänne, lainoista ja tarinoiden uudelleenkirjoittamisesta. Nyt aloin pohtia, mistä idea ihmisten tieteellisten kokeilujen älykkäiksi muuttuneista rotista on tullut lastenkirjallisuuteen. On toki tavallista, että eläimet seikkailevat ja puhuvat ja käyttävät järkeään (tai että eläimiä inhimillistetään, mitä Pratchett oivallisesti pilkkaa) ihmisten kirjoittamissa kirjoissa, mutta ajatus ihmisten mömmöjen ja tieteen aiheuttamista muutoksista nimenomaan rotissa ei ole yhtä tavallinen tarinamalli.

Mahtava Morris toi mieleeni heti omasta hyllystäni löytyvän Robert C. O’Brienin teoksen Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat (Mrs. Frisby and the Rats of NIMH, 1971, suom. 1977), ja palattuani kaupunkiin luin sen saman tien, kun edellisestä lukukerrasta oli jo vuosikausia. Voisiko O’Brienin kirja olla ensimmäisiä eläinkokeita tästä näkökulmasta kommentoineita lastenromaaneja? Monet muistanevat Mrs. Frisbyn tarinasta tehdyn  animaatioelokuvan. O’Brienin kirjassa joukko eläinkokeissa käytettyjä rottia on oppinut ajattelemaan, lukemaan ja käyttämään välineitä. Fiksua kyllä, rotat eivät paljasta oppineisuuttaan testaaville ihmisille, jotka eivät huomaa kokeidensa edistyvän odotettua nopeammin. Rotat karkaavat tutkimuslaitoksestaan. Mukaan tulee myös samalla tavoin testattuja hiiriä.

Molemmissa kirjoissa rotat haaveilevat paremmasta: että varasteleva elämäntapa, ainainen jahdattavana oleminen ja hylkiöelämä loppuisi, ja rotat voisivat elää itseään kehittäen omassa yhteisössään turvassa, ilman kaikkea sitä saastaa, joka liittyy rottiin ihmisten näkökulmasta. Molemmissa kirjoissa joukossa on yksittäisiä hiiriä, mutta rotat ovat silti se älykkäin, parhaiten selviävä laji. Siinä missä O’Brienin kirjassa rotat ovat melko inhimillistettyjä ja tarina yksinkertainen ja vähän naiivi, on Pratchett astetta suorempi. Hänen rottansa ovat rottia, eivätkä siitä muutu. Ja ne tajuavat sen myös itsekin, eivätkä muuta haluakaan. Edes lukutaitoiset rotat eivät halua olla ihmisten kaltaisia, koska ne ovat rottia. Ajatteleminen muuttaa niitä, ja se on myös pelottavaa, sillä ajattelemisen taito tuo koko ajan lisää kysymyksiä, ja se tuo mukanaan myös moraalin.

Oikeastaan olen vähän yllättynyt, että innostuin lukemaan kaksikin älykkäistä jyrsijöistä kertovaa kirjaa putkeen. En erityisemmin pidä mistään jyrsijöistä, varsinkaan siimahännistä. Ehkä jo kohta vuoden verran kotonani asunut Jyvis Råtta ja duunarkaverinsa Taisto Råtta ovat muuttaneet vähitellen käsityksiäni… Pelottava ajatus, että olisi älykkäiden rottien manipuloima!

Mainokset