Ennakkoon monet sanoivat minulle, että Mikko Rimmisen Nenäpäivä (2010) tekee olon surulliseksi. Että sen aihe on niin surullinen, että vaikutus tuntuu väistämättä lukijassakin. Ensimmäisten lukujen ajan ihmettelin vähän, mistä se surullisuus nyt oikein tuli – tämähän on aika hauska kirja. Päähenkilö Irma on vähän ärsyttävä hössö, mutta omalla tavallaan hupaisa vanha täti, mikäs hänen seikkailuistaan lukiessa.

Kirjan edetessä sain kuitenkin huomata kavereideni olleen oikeassa. Nenäpäivä teki minullekin sinisenharmaan olon, vaikka Rimmisen tyyli tai tarina ei muuttunut kirjan mittaan. Sen sijaan Irma tuli tutummaksi ja kävi jopa vähän läheiseksi, ja sitä mukaa oli koko ajan vaikeampi virnistää hänen elämälleen. Irman huvittavuuteen tuli sininen sävy.

Silti Nenäpäivässä on positiivinen pohjavire. Rimminen tuntuu uskovan ihmiseen ja ihmisyyteen, mistä annan hänelle pisteet. Irma pärjää, hänen kohtaamansa ihmiset ovat pääosin järkeviä, tavallisen kohteliaita ihmisiä. Jotakuinkin järjestään nuoriso teitittelee Irmaa – sitä kirjailija melkein alleviivaa.

Mikko Rimminen on hyvä kirjoittaja, se on myönnettävä. Hänen haastattelunsa oli kirjamessuilla ihan hauska, mistä sainkin intoa lukea Nenäpäivän. Olin lykännyt sitä, sillä en hirmu paljon innostunut Pussikaljaromaanista. Nyt Nenäpäivän jälkeen haluaisin antaa sillekin uuden mahdollisuuden. Ainakin nyt ennen kuin Pussikaljaelokuva tulee teatterehin, jos ehdin ja muistan.

Nenäpäivästä on kirjoitettu paljon. Esim. Parnasson kritiikistä käy ilmi, mistä kirjassa on kyse, samoin kuin HS:n arviosta. Myös monessa blogissa on luettu tätä viimeisintä Finlandia-voittajaa.

Advertisements