Touko 2011


Huh, toukokuu on vaihtumaisillaan kesäksi ja tämän kuun kirjoja on vielä viitisen kappaletta raportoimatta. Milloinkahan kirjapäiväkirjani alkaisi kulkea ajantasalla? Toukokuu on ollut sellaista hulinaa, että kirjoittamiselle ei ole jäänyt aikaa – onneksi lukemiselle kuitenkin.

Kathryn Stockettin romaani The Help (2009) ei ollut tullut minulle missään vastaan ennen kuin ystävä lainasi sen vappuloman paluumatkalukemiseksi. Ihmeen pussi päässä minäkin elän, sillä nyt  huomaan kirjan kuitenkin löytyvän sieltä täältä, ja onpa se suomennettukin jo. Leffakin taitaa olla tulossa, minkä jo lukiessa arvasi, niin jotenkin elokuvallinen tarina on. Tarttuva se myös on: huomasin kirjan viipyvän ajatuksissa vielä sen ollessa kesken, ja pitkään lukemisen jälkeenkin huomasin uudelleen ja uudelleen suosittelevani sitä ystäville ja mainitsevani sen eri tilanteissa.

The Help sijoittuu 1960-luvun alun Missisippiin. Kirja kertoo kirjan tekemisestä, tarinoiden kokoamisesta, mutta vain kehyksenä. Varsinaisena aiheena on rotuerottelun arki, mustien kotiapulaisten ja valkoisten keskiluokkaisten rouvien välinen kuilu. The Help kertoo siitä, miten mustien palvelijoiden vastuulle annettiin kodin hoito ja pienten lasten kasvatus välillä niin kiinteästi, että toisinaan lapset nimittivän hoitajaansa äidiksi, mutta samalla mustien katsottiin olevan niin likaisia, alempiarvoisia ja jopa vastenmielisiä, että heille rakennettiin omat vessat pihan perälle, etteivät he käyttäisi valkoisten kanssa samaa toilettia.

Tarinaa kertoo vuorotellen kolme naista. Aibileen on vanheneva kotiapulainen, joka näkee enemmän kuin puhuu, ja jolla on kirjoittamisen lahja ja terävät aivot, vaikka hän ei teekään itsestään numeroa. Aibileen suree kuollutta poikaansa, ja kirjoittaminen on osa hänen surutyötään. Minnie taas on loistava kokki, mutta pahaksi onnekseen myös suulas ja teräväkielinen, ja onnistuu äkkipikaistuksissaan välillä hankkiutumaan ongelmiin työnantajien kanssa. Minnien mies hakkaa häntä, mutta muuten vahva ja voimakas nainen ei kykene irrottautumaan onnettomasta avioliitostaan – väkivalta on alistanut hänet liian syvälle. Valkoisen äänen kirjaan tuo Miss Skeeter, nuori, vasta koulunsa päättänyt nainen, joka on tukehtua kahden maailman välissä: oman piirinsä odotusten (avioliitto, kotirouvan elämä, mustien kotiapulaisten kohtelu alempiarvoisina) ja oman heräävän itsetuntonsa ja älynsä vaatimusten ja Missisippin ulkopuolisen maailman kutsun houkutellessa ajattelemaan itse, tekemään niin kuin tuntuu oikealta. Kuten kaikki valkoiset, keskiluokkaiset lapset, myös Skeeterin kasvatti musta kotiapulainen, Constantine. Skeeterin palatessa koulustaan Constantine on kuitenkin lähetetty pois, ja rakkaan naisen etsintä ja lähdön syiden kaivelu on osa Skeeterin tarinaa.

Ainakin alkuperäiskielellä luettuna The Help todella imaisee mukaansa. Mustien ja valkoisten erilainen puheen rytmi tekee kielestä herkullista, ja minun vaikea kuvitella, miten suomennos onnistuisi tuottamaan saman eron, saman tunnelman. Kieli todella rakentaa muutakin kuin vain sanoja: tässä kirjassa se luo tiloja ja piirtää rajoja. Jo kirjan nimen käännös muuttaa merkityksiä: Piiat ei sisällä samoja merkityksiä kuin The Help.

Rotuerottelu on aiheena raskas ja synkkä: kansalaisoikeustaistelua käydään jossain taustalla, jossain muualla. Se on läsnä, mutta ei erikoisesti toivoa antavana. Eläytyvää lukijaa puhuttelee myös se ajatus, että kirjan kaltaisista tapahtumista on vain hyvin lyhyt aika (sama reaktio kuin lukiessani Alan Patonin kirjaa Liian myöhään vesipääsky).

Pari tätä ennen lukemaani kirjaa olivat aika synkkiä aiheiltaan. Niiden tunnelmat synkeinä mielessäni ajattelin lukiessani, ettei tämä voi päättyä hyvin. Ei Stockett ole voinut tehdä tähän onnellista loppua, sillä eihän tähän tarinaan ole sellaista, ei voi olla, kaikki kääntyy vielä katastrofiksi. Stockett osaa kuitenkin elokuvallisuutensa, ja – nyt spoilaan – The Help päättyy valoon, toivoon ja onnen odotukseen. Ei nyt sentään vielä ”I’ve been to the Mountaintop” -hengessä, mutta yksilöiden tasolla parempaan elämään, tai ainakin toivoon siitä.

Kiitokset kirjan lainaajalle!

Kaverini mainitsi muutama päivä sitten heidän projektinsa videokokoukset, ja minulta pääsi ihailun henkäys, ja saman tien harmitus omasta kädettömyydestä tekniikan kanssa. Tuntuu turhalta, että juuri nyt olen matkustanut reiluksi vuorokaudeksi Helsinkiin yhden lyhyen kokouksen takia. (Tarkalleen ottaen siihen kun juna lähti Jyväskylästä ja ennen kuin palaan sinne ehtii kulua 26 tuntia ja 16 minuuttia, jos VR suo.) Että pari tuntia keskustelua edellyttää minun reissaavan tänne yöksi (koska aamujuna edellyttäisi epäinhimillistä herätysaikaa) ja että tähän parituntiseen kokoukseen kuluu koko työpäivä.

Mutta ei se ole turhaa. Välipäivä tekee ihan hyvää. Ja oli hyvä tulla siskon luokse, vaikka vain illaksikin, ja aamupalaksi. Oli hyvä myös eilen nähdä erästä synttärisankaria, ja hyvää teki myös syvä uni junamatkalla. Ja kaiken lisäksi se kokous nyt vaan edellyttää kasvokkaista tapaamista – ihan joka asiaa ei voi sopia videolla. Tai näin ainakin ennalta arvaan, kokoushan on siis vielä edessä ja maanantai vasta käynnistymässä. Iltapäivän junamatkalle takaisin kotiin minulla on lukemisena uunituore työkaverin väitöskirja, jota hän hienosti puolusti perjantaina ja jota koko laitoksen voimin juhlimme karonkassa.

Näiden kokousmatkojen turhuutta vastaan olen taistellut aiemmin yrittämällä yhdistää arkistoja, kirjastoja tai muuta tutkimukseen liittyvää. Nyt sellaista ei ole, sillä on kiire kotiin. Tehokkaimmain tuloksellisuuden kannalta minun pitäisikin olla työhuoneella setvimässä rästityöpinoa. Joskus tuloksen saavuttaminen kuitenkin kokee tappion sille, mikä on oikein: tänään on sitten kuitenkin ihan hyvä, että olen täällä, tässä ja nyt.

Me ollaan eloonjääneitä, hän sanoi naiselle lampun liekin yli.

Vai eloonjääneitä? nainen sanoi.

Niin.

Mitä sinä hyvä ihminen puhut? Ei me olla elossa. Me ollaan eläviä kuolleita kauhuelokuvassa.

Cormac McCarthyn Tie (The Road, 2006, suom. 2008) on erinomaisen hyvä kirja. Se on hiljainen, vähäeleinen ja yksinkertainen, mutta palaset ovat oikein paikallaan. Kirjan voi lukea nopeasti, sillä teksti etenee hyvin ja kevyesti juuri yksinkertaisuutensa takia. Toisaalta Tie on kaikessa vähäeleisyydessään niin syvä ja jollain tapaa kivulias lukukokemus, että sen parissa voi viettää useammankin illan ihan vain siksi, että yhdellä kertaa lukeminen sattuu liikaa. Jollain tapaa kirjan tarina on niin  riisuttu kaikesta turhasta, että se riisuu myös lukijan aseista.

Tie kertoo isästä ja pojasta, jotka kulkevat läpi tuhoutuneen maan. He kävelevät kohti etelää pitkin tietä, välttelevät muita kulkijoita ja etsivät kulkiessaan ruokaa, vaatteita tai mitä tahansa muuta, joka pitää hengissä. Maailma on tuhoutunut, yhteiskuntaa ei ole; on vain tuhkaa, harmautta, nälkää ja väkivaltaa. McCarthyn dystopiassa muut ihmiset eivät ole elämän lähde, vaan suurin osa merkitsee kuolemaa. Silti isä koettaa vakuuttaa pojalle, että hyvyyttäkin on, että he ovat ”niitä hyviä”, ja että muitakin hyviksiä on ja he löytävät heidät.

En ole nähnyt kirjasta tehtyä elokuvaa, ehkä pitäisi. Ihan pian ei kuitenkaan tee mieli sitä katsoa, sillä tuntuu vaikealta uskoa, että Tien tunnelmaa olisi mahdollista siirtää valkokankaalle.

Sain lukuvinkin täältä, ja myös ainakin Kirjavinkeistä löytyy arvostelu.

Vappumatkalla luin Sofi Oksasen esikoisen Stalinin lehmät (2003). Oma versioni oli punakantinen pokkaripainos, jonka kansi-ilme on varsin erilainen kuin kirjan ensimmäisessä painoksessa.

Stalinin lehmät ei ole mikään hyväntuulen kirja, jos kukaan nyt sellaista Oksaselta odottakaan. Kirja kellui ajatuksissa jopa läpi hilpeänkepeän vappujuhlinnan, ja aina kun sen muistin, tuntui harmaa pilvi ajautuvan vappuvärien eteen. Juhlissa tanssin kolmen 8-10-vuotiaan, nauravaisen ja ihanan pikkutytön kanssa ja toivoin kaiken ilon keskellä, että nämä kultaiset tytöt saisi varjeltua jotenkin siltä, mistä Sofi Oksanen romaanissaan kertoo.

Stalinin lehmät kulkee kolmessa tasossa. Kertojan, Anna, kuvaa tämän päivän nuoren naisen tarinaa, välillä taas liikutaan hänen virolaisen äitinsä elämänhistoriassa ja avioliitossa suomalaisen kanssa. Kolmas taso vie isovanhempien aikaan, kyyditysten, vainojen ja Siperianpelon Viroon, metsäveljiin ja heidän piilotteluun ja siihen, mikä on naisten osa kaikessa siinä – myös siis Puhdistuksen teemoihin. Kaksi jälkimmäistä kerronnan tasoa olivat mielenkiintoisia ja toimivat tärkeässä osassa kirjassa, mutta mieleenpainuvinta – huonolla tavalla – oli silti Annan sairaus ja sen kuvaus. Anna sairastaa bulimiaa, ja Stalinin lehmät on kuin käsikirja sairauteen. Oksanen kuvaa (ilmeisesti omakohtaisen kokemuksen tuomalla) tarkkuudella oksentamisen hienoutta ja pahuutta yhtä aikaa. Anna on laihduttanut 10-vuotiaasta asti. Hänen kuvaamanaan ahmimiset ja paastot, ruokarytmit ja kerta kaikkisen sairas suhde omaan ruumiiseen ja ruokaan muuttuu varsin konkreettiseksi. Kirjassa kerrotaan, miksi jäätelö on jokaisen bulimikon ystävä, miksi lakritsia kannattaa syödä ahmittujen ruokalajien välillä ja miten vähitellen oppii oksentamaan äänettömästi.

Annalla ilmeisesti vuorottelee bulimia ja anoreksia, tai hän sairastaa molempia. Hänen elämänsä on inhorealistinenkin kuvaus, mutta oudolla tavalla kiehtova. Huolimatta yökötyksestä en voinut jättää kirjaa kesken. Kuitenkin ajattelin, että jos ihmisellä on vähänkään liikaa taipumusta itsensä kontrollointiin, suorittamiseen ja perfektionismiin, Annan tarina voi toimia myös työntäjänä kohti sairautta, inspiraation lähteenä. Vaikka Annan tauti tietenkin on ihan hullun hommaa, onnistuu Oksanen kuvaamaan myös oksentamisen Annalle tuoman nautinnon. Ja todella: kirjasta voi imeä oikeita käytännön vinkkejä tehokkaaseen bulimiaan.

Kuten sanottu, myös menneisyyteen kurottuvilta osiltaan Stalinin lehmät oli hyvä kirja. Lukiessani ajattelin, että teos on liian pitkä ja poukkoilee liikaa menneisyyteen, että kolme sukupolvea on liikaa. Jälkeenpäin olen kuitenkin ajatellut, että jos jostain pitäisi lyhentää, niin juuri Annan tarinasta. Kaksi vanhempaa kerronnan tasoa tarvitaan, jotta Annan sairautta voi ymmärtää. Lisäksi ainakin minä kaipasin välillä hengähdystaukoa bulimikon arjesta, jolloin oli hyvä päästä ajassa taaksepäin ja lukea Viron historiaa.

Suomen Akatemian rahoittama tutkimushanke Happy Days? The Everyday Life and Nostalgia of the 1950s järjesti ensimmäisen seminaarinsa tällä viikolla Korppoossa, Turun saaristossa. Seminaarissa olivat paikalla kaikki hankkeen tutkijat, tutkijaverkoston jäseniä (joihin itse kuulun), yhteistyömuseoista Werstaan edustaja sekä kansainvälisen advisory boardin jäsenet Unkarista, Tanskasta ja USA:sta.

Happy days? on minulle läheinen hanke, ei vähiten siksi, että hankkeen tutkijat ovat ystäviä ja kollegoita vaan myös siksi, että olen ollut vahvasti mukana synnyttämässä hankeideaa parisen vuotta sitten, kokoamassa verkostoa ja tekemässä ensimmäisiä rahoitushakemuksia. Valitettavasti Akatemian hakemukseen ei mahtunut tohtorikouluttavia, joten jäin siinä sivuun, mutta verkostossa olen tietenkin mukana. Oli aivan mahtavaa tajuta eilen, että tämä todella on totta: että aikoinaan saatu idea ja sen eteen tehty työ on vienyt näin pitkälle; että todella istumme nyt 1950-lukuhankkeemme seminaarissa Korppoossa ja kaikki nämä lahjakkaat, hienot ihmiset ovat kokoontuneet tänne; että jotain tällaista on syntynyt meidän sinapinsiemenen kokoisesta ideastamme. Tämä jos jokin on osoitus siitä, että ajatuksiinsa kannattaa uskoa ja niiden eteen tehdä työtä.

Happy days? (tai suomenkielisellä työnimellä Onnen maa?) -hankkeessa on yksinkertaisuudessaan toimivat kaksi tavoitetta. Menetelmäpuolella hankkeessa kehitetään museoiden ja yliopistollisen tutkimuksen keskinäistä yhteistyötä uudelle, aktiiviselle tasolle. Sisällöllisesti tavoitteena on avata, purkaa ja rekonstruoida käsityksiä 1950-luvu arkielämästä ja tutkia 1950-luvun representaatioita ja niihin liitettyä nostalgiaa.

Hanketta johdetaan laitoksemme etnologian oppiaineesta ja mukana on etnologian lisäksi folkloristiikkaa ja historiaa ja verkostossa myös taidehistoriaa. Yhteistyömuseoina toimivat Sarka ja Werstas, joiden aineistoja hyödynnetään tutkimuksessa ja joihin kootaan tutkimustuloksista näyttely. Kansainvälinen advisory board (en tiedä mikä olisi sen suomenkielinen nimi ja olen liian väsy nyt selvittämään) koostuu museoalan ja etnologian huippuammattilaisista.

Seminaari oli ensimmäinen, joten sisällöltään se oli enemmänkin tutustumista ja tutkimusten esittelyä. Saaristokeskus Korpoström tarjosi upeat puitteet, ja saaristomaisema oli eksoottinen ja kaunis niin ulkomaisille vieraillemme kuin sisäsuomalaisille maakravuillekin. Melko tiiviin tieteellisen päivän jälkeen pääsimme veneretkelle saaristoon, ja kylmästä tuulesta ja merivesiroiskeista huolimatta reissu oli hieno ja virkistä elämys sisällä istutun päivän jälkeen.

Tänä aamuna aurinko lämmitti Korpoströmin laiturilla, pääskyset rakentelivat pesiä ja meri kimalsi. Eipä tehnyt mieli lähteä pois, mutta onneksi kotiinkin on hyvä tulla.

Tämä maanantai ei ole ihan tavallinen maanantai. Eilisillan, viime yön ja tämän päivän fiiliksiä kuvaa yksi sana:

Jeeeeeeeeeej!!!!

Ja tähän kaikki ne laulut: Ihanaa Leijonat ihanaa, Suomi on uusi maailmanmestari, hei!, ja klassikko Det glider in. Valitse vapaasti laulujen järjestys, juhlimiseen on nyt lupa.

OMG = Oi Mikael Granlund! Ja onnittelut koko joukkueelle!

Yrittäjyys-kurssini kolmannen lähijakson teemana oli asiakasfilosofia ja markkinointi. Etukäteen en oikein edes tajunnut, mitä asiakasfilosofia tarkoittaa… Lähijakso Majatalo Morvassa Jämsässä oli kuitenkin jälleen kerran erinomaisen kiinnostava, innostava ja tunnen oppineeni paljon.

Toisen, helmikuussa pidetyn lähijakson jälkeen saimme kotitehtäväksi järjestää asiakastapaamisen. Annoimme sille nimeksi Ideakupoli ja koetimme kovasti saada tilaisuuden syntymään. Ongelmia kuitenkin tuli, ja lopulta Ideakupoli jouduttiin toistaiseksi hyllyttämään. Ryhmä hajosi, sitoutumisen laatu oli erilaista eikä tiimiytymistä hyvän aloituksen jälkeen enää tapahtunut. Lisäksi asiakastilaisuus oli meille vieras konsepti, eikä missään vaiheessa prosessia monellekaan selvinnyt tarkalleen ottaen mitä olemme tekemässä ja miksi. Ilman sisältöä ja syytä on vaikea sitoutua… Kotitehtävän muuttuminen takista lakiksi oli minulle kova pettymys monella tapaa. Ideakupolista syntyi asikaskontakteja ja tapaamisia, mutta kokemus prosessista ei ainakaan vahvistanut käsitystäni tiimityön hyödyistä.

Nyt oli kuitenkin aika katsoa eteenpäin. Ideakupolikokemusten purkamisen jälkeen palasimme hetkeksi vielä oman osaamisen erityisyyteen, josta viime lähijaksolla puhuttiin. Sitten syvennyimme asiakkuuksiin, myyntiin, asiakkuusajatteluun ja asiakassuhteisiin ja niistä yhteensä asiakasfilosofiaan. Jim Collinsin niin sanottu siilikonsepti jäi takaraivoon hautumaan: siis ajatus siitä, että siilillä on yksi juttu, jonka se osaa paremmin kuin kukaan muu, ainakin paremmin kuin kettu, joka osaa vaikka kuinka paljon asioita, mutta ei osaa käpertyä palloksi ja suojata vatsaansa kuten siili. Sain paljon hyviä lukuvinkkejä!

Vierastin teemaa ennalta, sillä en vieläkään näe itseäni varsinaisesti yrittäjänä – sen sijaan haen tulevaisuudessa töitä yrittäjämäisesti. Sain kuitenkin huomata, että kyse on vain samojen asioiden nimittämisestä eri sanoilla. Jos minä puhuinkin yhteistyökumppanista tai työnantajasta, niin samoja asioita vieressä istuva toi esiin puhuessaan tulevista asiakkaistaan. Keskusteluissa asiakkuusajattelusta toistuivat esimerkiksi sanat vuorovaikutus, kumppanuus, luotettavuus, jatkuvuus, tasa-arvoisuus, aktiivisuus, innostavuus ja se, että hyvä myyjä ei tyrkytä liikaa vaan antaa tilaa ajatella itse.

Ja vauhti jatkuu: seuraava kotitehtävä on edellistä selvästi parempi! Olen tästä innoissani, mutta kirjoitan aiheesta myöhemmin lisää. Sen verran kuitenkin jo tähän, että tehtävään sisältyy yhteistyötä EduCluster Finlandin kanssa. Jej!

Jouduin olemaan lähijaksolta poissa yhden illan, sillä Suomen Kulttuurirahaston Keski-Suomen rahasto vietti vuosijuhliaan, ja minut oli kutsuttu mukaan. Keski-Suomen rahasto on myöntänyt minulle vuoden apurahan väitöskirjan valmiiksi saattamista varten. Tämä on viimeinen iso apuraha, mitä tarvitsen tai enää edes haen v-kirjan tiimoilta. Oli hienoa päästä pokkaamaan apuraha hienoon juhlaan, jonka rahasto ennakkoluulottomasti järjesti Tanssisali Lutakossa. Harvoinpa pääsee rock klubiin laulamaan Keski-Suomen kotiseutulaulua! Lämmin kiitos Keski-Suomen rahastolle sekä apurahasta että mukavasta juhlasta!

Seuraava sivu »