huhtikuu 2011


Meren katedraali (La catedral de mar, 2006, suom. 2008) on niitä kirjoja, joista ylenmääräisen hehkutuksen vuoksi tulee olo, että ”kaikkihan tämän ovat lukeneet”. Luettuani sen epäilen, ettei sitä ehkä sitten kuitenkaan niin kauhean moni ole ainakaan loppuun asti lukenut. Historiallisia romaaneja harrastavat lukijat varmastikin, mutta jos keskiaikainen Eurooppa tai Barcelona ei kiinnosta, niin Ildefonso Falconesin esikoistiiliskivi on aivan liian pitkä ja raskas.

Tarina sinänsä on hyvä, ja kirja rakentuu kuin perinteinen historiallinen romaani konsanaan. Päähenkilö Arnau on niin sympaattinen hahmo, että lukijan kuin lukijan on helppo kiintyä häneen. Arnau on älykäs ja hyvä, riittävän komeakin, että seikkailuja saadaan riittävästi yhden elämän varrelle. Välillä Arnau melkein käy jo ärsyttämäänkin puhtoisuudellaan. Väkisinkin tulee mieleen, että hänessä kirjailija vie meidän aikamme arvoja keskiajalle… Mutta toisaalta Falcones ei muissa kuin Arnaussa turhaan kaunistele asioita. Köyhyys on köyhyyttä, epätasa-arvo räikeää, sairaudet ja kuolema alati läsnä, ja naisen osaksi jää useimmiten olla häviäjä ja seistä miehen takana tai kantapään alla. Falcones ei kuitenkaan vello keskiajan kaupungin kurjuudessa (kurjuushan on vain meidän näkökulmamme, joka tulee vertailusta omaan maailmaamme) vaan osoittaa elämänmakuisella tarinallaan, miten ihmiset elivät, tekivät ratkaisuja, huolehtivat tai eivät huolehtineen, suuttuivat, pettivät, rakastivat ja olivat kaikin puolin ihmisiä siinä missä mekin tänä päivänä. Melko kauniita noin keskimäärin, mutta niinhän hyvässä tarinassa yleensä ollaan, eikös?

Meren katedraalin raskaus johtuu sen yksityiskohtien määrästä. Välillä ajattelin, että Falcones on historiantutkija, joka ei ole päässyt kertomaan näitä millintarkkoja tutkimustuloksiaan kenellekään. Tai sitten kirjailijalla on taustatiedon hakeminen jäänyt vähän päälle, eikä mitään ole jostain syystä karsittu. Kirjan mittaan yksityiskohtien vyöryyn kuitenkin tottui, tai sitten aloin jo oppi harppomaan niiden kohtien yli. Jotenkin silti esimerkiksi tarkat kuvaukset esimerkiksi Barcelonan politiikasta ja sodankäynnin juonitteluista eivät silti ehkä olisi olleet tarpeellisia. Kirja oli muutenkin pitkänlainen.

Ihan niin innoissani en siis ollut kuin mitä ennalta odotin, mutta hyvää viihdettä Meren katedraali kuitenkin on. Onko kukaan lukenut Falconesin toista romaania Fatiman käsi? Kannattaako kokeilla? Tavallaan vähän tekisi mieli.

Mainokset

Paastosta päästään ihan pian, hurraa! Suklaanhimoni on juuri nyt aika kova, koska ensimmäistä kertaa moneen viikkoon olen ostanut kotiin karkkia sunnuntaita varten. Pitäisi varmaan piilottaa ne…

Tällä viikolla pääsin sairauslomalta. Hurraa! Käsi ei ole vielä täysin terve, mutta sen kanssa pärjää jo. Vaatimattomat loppuvuoden ajan lääkäri kehotti olemaan sen kanssa varovainen, mutta olo on silti positiivisempi. Kipu ja särky on usein sidoksissa myös päänsisäisiin tunnelmiin: minusta tuntuu kuin kipu kädestäni olisi vähentynyt heti, kun lääkäri oli tarkistanut tilanteen ja palaute oli positiivista.

Tämä viikko on ollut hyvä (maanantaita lukuunottamatta kuten tavallista). Olen saanut tehtyä asioita ilman kauheaa suorituspainetta, jolloin tekemisestä on myös tullut nautittua. Valittaessani väsymystä unohdan usein, että pidän työstäni, enkä vaihtaisi sitä pois. On hyvä, että välillä kiireen ja paineen alla työskentelyn joukkoon mahtuu myös leppoisia, valoisia työpäiviä, jolloin tehtävät sujuvat, niiden tekemisestä ehtii nauttia, ja kenties siksi jälkikin on parempaa.

Ensi viikolla on kaikenlaista hässäkkää, mutta kirjoitan tänne heti kun ehdin. Ihanaa päästä taas kirjoittamaan kirjoista, ja kaikesta muustakin.

Facebookin välityksellä sain tietää, että Papu on netissä. Tai siis ei Papu ole sellaisenaan, vaan löysin netistä Simonin kissan, joka on aivan kuin Papu. Koska muutkin kissanomistajat tunnistavat Simonin kissassa omansa, voisin tulkita, että Papu ei ole kissana mitenkään erikoinen. Ei ole tarpeenkaan, sillä kissan syvin olemus on aivan liian mahtava että sitä tarvitsisi enää sen enempää erikoistaa. Simon onnistuu animaatioissaan ja sarjakuvissaan tallentamaan jotain varsin oleellista kissamaisuutta, kissana olemisen ydintä. Pääsiäispyhien viihdykkeeksi tässä yksi esimerkki, joka kuvaa myös meidän kotimme arkea varsin osuvasti.

Eilen Aalto-salissa lauloi ihana Viktoria Tolstoy.

Tänään tiedän kuitenkin musiikin nostavan minut vielä hiukan korkeammalle maan pinnasta, sillä Lutakossa soittavat Von Hertzenin veljekset. Ulkomusiikillisten syiden lisäksi näiden miesten rockmusiikki soi suoraan sieluun. Vanha hitti Kiss a Wish on edelleen suosikkini, mutta uuden levyn Angel’s Eyes soi kyllä myös minun taajuudellani.

Uuden levyn ostan vasta tänään, mutta muu VHB:n tuotanto löytyy jo kotoa. Tänään on kolmas kerta, kun näen kyseisen bändin livenä.

Koska minä en saa kirjoittaa (jännekivun vuoksi ja myös siksi, että uutiset ovat vielä hyshys), antaa veljesten laulaa.

Luettua:

  • Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotosin
  • Rhoda Byrne: Salaisuus
  • L.M. Montgomery: Vanhan kartanon Pat
  • Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupugin salakäytävät (uusintana näin pian, kun tuli tarve tarkistaa juttuja)

Ja aamupalan kera luettu on erityisellä innolla

  • Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit

Elokuvissakin on koettu elämyksiä katsoessa

  • Howl – Huuto
  • Sovinto

Suositus molemmista! Sen sijaan kaupunginteatterin Maaria Blomma ei varsinaisesti räjäyttänyt tajuntaa erinomaisuudellaan.

Äänestänytkin olen, ja toivon kaikkien lukijoidenkin käyvän äänensä antamassa.

Kevät tulee kovaa vauhtia. Tänään etsin salakäytäviä Tourujoen ja vanhan hautausmaan suunnalla.

Lehmusten varjoja Puistokadulla

Sairauslomaa on jäljellä 9 päivää. Tavallaan toivon, että se loppuisi jo, mutta toisaalta en, sillä peukalonjänne on edelleen kipeä. Minun pitää taas skarpata sen lepuuttamisessa.