Tästä kirjasta ei ole helppo kirjoittaa. Lisa Sounion Brändikäs (2010) saa jo pelkästään viimeiseen saakka hiotulla ulkoasullaan ja taitollaan niskakarvani pystyyn – ainakin, kun niihin yhdistetään amerikkalaisista elämäntaito-oppaista tuttu lukijan puhuttelutyyli. Brändikäs ärsytti minua alusta loppuun, mutta osa (ei kaikki) ärsytyksestä johtui myös siitä, että minun piti kaikista ennakko-odotuksistani huolimatta todeta Sounion paikoitellen puhuvan järkeä.

Brändikäs opastaa brändäämisen saloihin. Se puhuttelee varmaankin eniten luovan työn tekijöitä ja kasvavaa bisnestä tavoittelevia, mutta paikoitellen vilahtelevat taiteilijoista puhuttaessa myös tieteentekijät. Luovaa työtähän tutkimuskin on, vaikka lopputulos on ehkä vähemmän konkreettista kuin vaikkapa huonekalujen suunnittelijalla. Olen silti miettinyt brändäämistä  lähinnä siltä kannalta, miten voisin markkinoida tehokkaammin itseäni. En siis välttämättä yrityksen kautta, vaan ihan vain vaikkapa työtä hakiessa. Työnhakijalta tuskin tarvitaan brändiä, mutta hyviä markkinointitaitoja tulen kyllä tarvitsemaan tulevaisuudessa, kun myyn omaa työpanostani ja osaamistani. Työnhaussani tulee olemaan paljon yrittäjyyttä muistuttavia piirteitä. Brändäämisestä voisi ottaa opiksi, ainakin johonkin rajaan asti. Tämä on myös osasyy sille, miksi yrittäjyyskoulutuksestani on ollut minulle nyt jo paljon hyötyä.

Ovatko toimittaja ja opettaja yrittäjiä? Tai tutkija, taiteilija tai virkamies? Työntekijöistä alalla kuin alalla on yhä enemmän tullut yrittäjiä: On yritettävä pitääkseen paikkansa. On yritettävä ymmärtää ajoissa, mitä työmarkkinoilla ja taloudessa huomenna tapahtuu. On osattava myydä itsensä ja osaamisensa. Yhä uudestaan. Tämän vuoksi kannattaa ainakin ajatustasolla tutustua yrittäjyyteen.

Lisa Sounion omaan brändiin kuuluvat töksähtelevät lauseet, joissa kärjistetään asioita yksiulotteisiksi. Näin humanistina se tuntuu populistiselta, kun minusta asioita voisi välillä pohtia syvemminkin. Tällainen kirjoitustyyli kuitenkin kuuluu tähän genreen, joten sitä vain pitää oppia lukemaan.

Akateeminen brändäys on Suomessa vasta lastenkengissä. Maasta ja metsistä ponnistavana, vaatimattomuutta palvovana kansakuntana teemme yhä matkaa palveluyhteiskuntaan. Emme muista räätälöidä osaamistamme houkuttelevasti esille. Harva osaa kertoa urastaan cv:tä kiinnostavammin. Jos joku nostaa päänsä rivistä, epäilemme helposti kukkoilijan ammattitaitoa.

Se, että työmarkkinat vaativat enemmän yrittäjämäistä otetta, on tässä kirjassa kuin väistämätön ilmiö, johon pitää vain reagoida mukautumalla ja ottamalla tilanteesta hyöty irti. Minulle tämä työllistymisen piirre sisältää niin paljon ikäviä asioita, etten haluaisi vain niiata ja hyväksyä. Tällainen palkkaamisen malli esimerkiksi edistää epätavallisten työsuhteiden muuttumista tavallisiksi ja pätkätöiden määrän hallitsematonta kasvamista. Työnantaja muuttuu asiakkaaksi, ja asiakas on aina oikeassa, joten työehtosopimuksilla ei pahimmissa tapauksissa ole enää väliä. Työmarkkinat, joilla menestyy vain brändäämällä, eivät kuulosta kovin kivalta.

Siksi(kin) Sounion kirja ärsyttää.

Yrityksistään huolimatta Sounio ei saa minua vakuutetuksi siitä, että brändääminen olisi sisällöltään muutakin kuin ulkonäön kiillottamista. On helppo kehoittaa opettelemaan sosiaalisia taitoja ja verkostoitumaan, miettimään ulkoasuaan ja opettelemaan hauskoja, mieleenpainuvia juttuja heiteltäväksi keskusteluun itseä esitellessä. Sellainen ei vain suju kaikilta harjoittelunkaan ansiosta, eikä pitäisi sanoa, että se on tarpeen. Erilaisilla persoonilla pitää olla myös tilaa menestymiseen, ja esimerkiksi verkkomarkkinointi voi olla paljon parempi vaihtoehto niille, jotka eivät pidä coctail kädessä smalltalkkaamisesta. Vaikka Lisa Sounio itse on supliikki, kaunis nainen ja jää ihmisten mieliin, häneltä soisi vähän ymmärrystä niille, jotka ovat ja haluvatkin olla lähempänä seinäpaperin sävyjä.

Silti minä en voi kokonaan inhota tätä kirjaa. Brändikäs on kirjoitettu niin, ettei siihen väsy. Sen sijaan huomasin miettiväni kirjan juttuja esimerkiksi yliopistolle kävellessäni, ja hakevani mielessäni sen soveltamiskohtia omasta tilanteestani. Aina niitä ei löytynyt, ja välillä Sounion omahyväisyys puistatti, mutta silti minä tartuin kirjaan loppua kohti koko ajan innokkaammin. Lopulta Brändikäs toimi jopa inspiroijana, ja kirjan tunnelmissa kirjoitin ylös omia haaveitani siitä, miten voisin käyttää brändiä hyödykseni, jos joskus perustaisin oikean yrityksen. Siitä tuli onnellinen liuska tekstiä – liuska, joka toistaiseksi on piilotettu haavelaatikkoon, mutta joskus, ehkä joskus sitten…

Se hetki syntyi kannustavasta tunnelmasta, jonka Brändikäs kaikesta kritiikistä huolimatta minusta nostatti. Siitä energiasta ja hyväntuulisuudesta kiitän Lisa Souniota, ja jos joskus kahdenkymmenen vuoden kuluttua oikeasti perustan sen haaveideni yrityksen, koetan muistaa mistä ensimmäinen innostus laittaa haave paperille lähti.