maaliskuu 2011


Yhtälö on varsin yksinkertainen: pidän aikaansaamisen tunteesta, järjestämisestä ja siitä, kun asiat järjestyvät. Siksi olen kerännyt itselleni kohtuullisen määrän puuhaa v-kirjan oheen – asioita, joissa saan kokea onnistumisen tunteita ja tyydytystä järjestelemisestä sekä oppia epäonnistumisten kautta. Näistä sivutoimista saan paljon iloa ja energiaa. Jos en pitäisi tästä aikaansaamisesta, en keräisi itselleni hommia, ja olisin tyytyväinen. Tällainen kohtuullisesta puuhakkuuden tunteesta pitävä kun olen, en varmastikaan jaksaisi pitkään sellaista tasaista tekemättömyyttä.

Silti joskus ihan hetkittäin toivoisin, että olisi vähän vähemmän hoidettavaa, vähemmän vastuuta. Että olisi aikaa vain minulle, ilman pakottavaa tunnetta siitä, että jotain voisi koko ajan olla tekemässä.

Minusta itsestänihän se on kiinni. Ihmiset hokevat ympärillä, että voisin hyvin hidastaa esim. nyt saikulla ollessani, mutta vain kuulen sen, en kuuntele. On deadlineja, jotka eivät siirry sairauslomani vuoksi, eikä minun töitäni tee kukaan muu. Minun se vastuu on kannettava.

Juuri nyt toivoisin itselleni hetken omaa aikaa, jota ei tarvitsisi käyttää esimerkiksi sen pohtimiseen, mitä sellaista ruokaa voisin laittaa, jossa ei tarvitsisi pilkkoa tai kuoria mitään (kaurapuuroa), tai miten saisin siivottua tämän pölypesän jota kodiksi kutsutaan ilman oikeaa kättä (pelkkä imurointi saa riittää) – perusteellinen kevätsiivous ikkunoiden pesuineen saa odottaa. Käden rasitukseksi riittää tiskaaminen – siihenkään en pysty yhdellä kädellä, mutta se on silti ajoittain pakko suorittaa.

Onneksi ensi viikonloppuna on kirjamessut ja muuta kivaa Paviljongissa. Se jos jokin on laatuaikaa itselleni: seminaari, vaalipaneeli, kirjailijahaastatteluja ja vaikka mitä.

Mainokset

Maanantaina hain sairauslomatodistusta ja sain yllättäen määräyksen neljän viikon mittaiseen täyslepoon – siis oikean käden osalta. Alkaen siis uudelleen tästä viikosta, eli yhteensä tekemättömyyttä tulee viitisen viikkoa. Ymmärrän syyt ja hyväksyn ne nöyränä kivun ja käsivaivan kroonistumisen uhan edessä, mutta vaikeaa kirjoittamatta oleminen on. Kaiken muun varominen on helpompaa ja siedettävämpää, mutta kirjoituskielto hankaloittaa elämää eniten. Olen vasurin kanssa hidas ja kömpelö kirjoittaja, ja yksin taiteillessaan vasen käsi lisäksi väsyy sekin kipuun asti. Parempi siis, että jätän kirjoittamiset minimiin.

Seuraavista kirjoista ei nyt suurempia raportteja ole siis tiedossa, vaikka joukossa on seikkailuja parhaasta päästä – kirjoja, joista keskustelu ja/tai kirjoittaminen vasta tekisi lukukokemuksesta täydellisen.

  • Douglas Adams: Linnunrata. Viisiosainen trilogia
  • Natalie Zemon Davis: Martin Guerren paluu
  • Sara Gruen: Vettä elefanteille
  • Apostolis Doxiadis: Petros-setä ja Goldbachin hypoteesi
  • Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Jatkoa seuraa, kunhan vähän luen jotain. Ainakin nyt on aikaa lukea kaikki tutkimuskirjallisuus, joka on rästissä.

Mutta ensin käyn vähän lomalla.

Sain eilen vähintään kolmen viikon ehdottoman kirjoituskiellon oikealle kädelleni. Koska pelkällä vasurilla kirjoittaminen on hidasta ja hermostuttavaa, laitan bloginkin telakalle käden sairausloman ajaksi. Houkutus kirjoittaa blogiin on vielä suurempi kuin töiden suhteen. Voi olla, että postaan jossain vaiheessa jotain lyhyttä, mutta tällä kertaa pysyn kirjoituskiellossa tehokkaammin kuin aiemmin. Lääkärin jutut pelästyttivät; minun on nyt vain pystyttävä tähän kirjoitustaukoon, jos (kuten lääkärille sanoin) aion elättää itseni kirjoittamalla seuraavat 40 vuotta.

Tiedossa siis Illuusioiden historian pisin tauko.

Paha mieli, mutta ei se mitään, leuka pystyyn! Onneksi aina voi lukea.

Tästä kirjasta ei ole helppo kirjoittaa. Lisa Sounion Brändikäs (2010) saa jo pelkästään viimeiseen saakka hiotulla ulkoasullaan ja taitollaan niskakarvani pystyyn – ainakin, kun niihin yhdistetään amerikkalaisista elämäntaito-oppaista tuttu lukijan puhuttelutyyli. Brändikäs ärsytti minua alusta loppuun, mutta osa (ei kaikki) ärsytyksestä johtui myös siitä, että minun piti kaikista ennakko-odotuksistani huolimatta todeta Sounion paikoitellen puhuvan järkeä.

Brändikäs opastaa brändäämisen saloihin. Se puhuttelee varmaankin eniten luovan työn tekijöitä ja kasvavaa bisnestä tavoittelevia, mutta paikoitellen vilahtelevat taiteilijoista puhuttaessa myös tieteentekijät. Luovaa työtähän tutkimuskin on, vaikka lopputulos on ehkä vähemmän konkreettista kuin vaikkapa huonekalujen suunnittelijalla. Olen silti miettinyt brändäämistä  lähinnä siltä kannalta, miten voisin markkinoida tehokkaammin itseäni. En siis välttämättä yrityksen kautta, vaan ihan vain vaikkapa työtä hakiessa. Työnhakijalta tuskin tarvitaan brändiä, mutta hyviä markkinointitaitoja tulen kyllä tarvitsemaan tulevaisuudessa, kun myyn omaa työpanostani ja osaamistani. Työnhaussani tulee olemaan paljon yrittäjyyttä muistuttavia piirteitä. Brändäämisestä voisi ottaa opiksi, ainakin johonkin rajaan asti. Tämä on myös osasyy sille, miksi yrittäjyyskoulutuksestani on ollut minulle nyt jo paljon hyötyä.

Ovatko toimittaja ja opettaja yrittäjiä? Tai tutkija, taiteilija tai virkamies? Työntekijöistä alalla kuin alalla on yhä enemmän tullut yrittäjiä: On yritettävä pitääkseen paikkansa. On yritettävä ymmärtää ajoissa, mitä työmarkkinoilla ja taloudessa huomenna tapahtuu. On osattava myydä itsensä ja osaamisensa. Yhä uudestaan. Tämän vuoksi kannattaa ainakin ajatustasolla tutustua yrittäjyyteen.

Lisa Sounion omaan brändiin kuuluvat töksähtelevät lauseet, joissa kärjistetään asioita yksiulotteisiksi. Näin humanistina se tuntuu populistiselta, kun minusta asioita voisi välillä pohtia syvemminkin. Tällainen kirjoitustyyli kuitenkin kuuluu tähän genreen, joten sitä vain pitää oppia lukemaan.

Akateeminen brändäys on Suomessa vasta lastenkengissä. Maasta ja metsistä ponnistavana, vaatimattomuutta palvovana kansakuntana teemme yhä matkaa palveluyhteiskuntaan. Emme muista räätälöidä osaamistamme houkuttelevasti esille. Harva osaa kertoa urastaan cv:tä kiinnostavammin. Jos joku nostaa päänsä rivistä, epäilemme helposti kukkoilijan ammattitaitoa.

Se, että työmarkkinat vaativat enemmän yrittäjämäistä otetta, on tässä kirjassa kuin väistämätön ilmiö, johon pitää vain reagoida mukautumalla ja ottamalla tilanteesta hyöty irti. Minulle tämä työllistymisen piirre sisältää niin paljon ikäviä asioita, etten haluaisi vain niiata ja hyväksyä. Tällainen palkkaamisen malli esimerkiksi edistää epätavallisten työsuhteiden muuttumista tavallisiksi ja pätkätöiden määrän hallitsematonta kasvamista. Työnantaja muuttuu asiakkaaksi, ja asiakas on aina oikeassa, joten työehtosopimuksilla ei pahimmissa tapauksissa ole enää väliä. Työmarkkinat, joilla menestyy vain brändäämällä, eivät kuulosta kovin kivalta.

Siksi(kin) Sounion kirja ärsyttää.

Yrityksistään huolimatta Sounio ei saa minua vakuutetuksi siitä, että brändääminen olisi sisällöltään muutakin kuin ulkonäön kiillottamista. On helppo kehoittaa opettelemaan sosiaalisia taitoja ja verkostoitumaan, miettimään ulkoasuaan ja opettelemaan hauskoja, mieleenpainuvia juttuja heiteltäväksi keskusteluun itseä esitellessä. Sellainen ei vain suju kaikilta harjoittelunkaan ansiosta, eikä pitäisi sanoa, että se on tarpeen. Erilaisilla persoonilla pitää olla myös tilaa menestymiseen, ja esimerkiksi verkkomarkkinointi voi olla paljon parempi vaihtoehto niille, jotka eivät pidä coctail kädessä smalltalkkaamisesta. Vaikka Lisa Sounio itse on supliikki, kaunis nainen ja jää ihmisten mieliin, häneltä soisi vähän ymmärrystä niille, jotka ovat ja haluvatkin olla lähempänä seinäpaperin sävyjä.

Silti minä en voi kokonaan inhota tätä kirjaa. Brändikäs on kirjoitettu niin, ettei siihen väsy. Sen sijaan huomasin miettiväni kirjan juttuja esimerkiksi yliopistolle kävellessäni, ja hakevani mielessäni sen soveltamiskohtia omasta tilanteestani. Aina niitä ei löytynyt, ja välillä Sounion omahyväisyys puistatti, mutta silti minä tartuin kirjaan loppua kohti koko ajan innokkaammin. Lopulta Brändikäs toimi jopa inspiroijana, ja kirjan tunnelmissa kirjoitin ylös omia haaveitani siitä, miten voisin käyttää brändiä hyödykseni, jos joskus perustaisin oikean yrityksen. Siitä tuli onnellinen liuska tekstiä – liuska, joka toistaiseksi on piilotettu haavelaatikkoon, mutta joskus, ehkä joskus sitten…

Se hetki syntyi kannustavasta tunnelmasta, jonka Brändikäs kaikesta kritiikistä huolimatta minusta nostatti. Siitä energiasta ja hyväntuulisuudesta kiitän Lisa Souniota, ja jos joskus kahdenkymmenen vuoden kuluttua oikeasti perustan sen haaveideni yrityksen, koetan muistaa mistä ensimmäinen innostus laittaa haave paperille lähti.

Tämä seuraava kappale on yksi elämäni kauneimmista asioista tällä hetkellä. Se on Michael Nymanin säveltämä musiikkiteos elokuvasta Piano. Oikeastaan kappale on yhdistelmä kahdesta kappaleesta, The Heart Asks Pleasure First ja Promise.

Tämä on omistettu pienelle prinsessalle, jonka kummitädiksi minulla on ilo ja kunnia päästä tänään. Olen tietenkin juhlissa onnittelemassa ja olemassa onnellinen, mutta myös tämän kautta haluan toivottaa pikkuprinsessan tervetulleeksi. Jos olisin satujen haltiatarkummi, saisit mitä ikinä haluat! Mutta inhimillisyyden voittaessa tällä(kin) kertaa saat tämän musiikin mukana lupaukseni olla läsnä, vaikka välimatkaa on monta sataa kilometriä. Kaikella kummitädin voimallani toivon elämääsi paljon iloa ja naurua, tarinoita ja sopivan kokoisia seikkailuja, ja herkkyyttä nauttia siitä kaikesta täysin sydämin.

Viime viikonloppuna se iski jälleen, yhtäkkinen ikävä saada lukea jotain oikeista ihmisistä kertovaa. Anne Tyleria minä kaipasin, joskin mielentilaan olisi kelvannut Maeve Binchykin, vaiks hänen henkilönsä ovatkin epärealistisempia. Mutta Tylerin Aikaa sitten aikuisina (Back When We Were Grownups, 2001, suom. 2002) oli odottanut hyllyssä siskon tuomana jo jonkin aikaa sopivaa hetkeä – ja nythän se sopiva hetki siis oli!

En ole aikoihin ihastunut kirjan nimeen näin kovasti. Suomennos on täydellisen hyvä alkusointuineen, mutta myös alkuperäinen nimi rytmittyy kuin runo. Kirjan nimeä on vaikea ymmärtää ilman kirjan lukemista, mutta nimi jää silti mieleen takomaan kuin pieni pätkä laulua. Ihana!

Aikaa sitten aikuisina kolahti minuun oman elämäntilanteeni vuoksi nyt tosi, tosi paljon. Kirja kertoo Rebeccasta, viisikymppisestä perheenäidistä, joka alkaa pohtia elämäänsä ja menneitä valintojaan. Beck alkaa ihmetellä, kuka hän oikein on ja miten hänestä on tullut mitä hän on, sillä nuorena hän oli ajautumassa kohti varsin toisenlaista elämää. Nuorena hän oli menossa naimisiin hiljaisen, pidättyväisen, mutta älykkään miehen kanssa, ja yhdessä he suunnittelivat yliopistouraa. Rebecca oli hillitty, ujokin, pidättyväinen ainakin, älykäs ja vähän ehkä lukutoukka. Sitten hän rakastui, ja muutamassa viikossa elämä ajautui aivan toisenlaiseen uraan. Nyt hän on leski, hänellä on iso, meluisa perhe ja oma yritys, joka pakottaa hänet jatkuvasti jopa rasittavissa määrin sosiaaliseksi. Hänellä on paljon ystäviä ja koko ajan kiire, hän on lihonut ja muuttunut homssuiseksi isoäidiksi, eikä ole lukenut pitkään aikaan mitään hyvää kirjaa. Kumpi on oikea Rebecca? Millaista hänen elämänsä olisi ollut, jos hän olisi pysynyt poikaystävänsä luona, eikä olisi ikinä tavannut tulevaa miestään Joeta?

Minulla ei ole viidenkympin villitystä enkä murehdi menneitä valintoja, mutta persoonallisuuden eri piirteitä olen pohtinut viime aikoina kovasti. Yrittäjyys-koulutukseni puitteissa saimme osallistua aika intensiiviseen ja syvälle menevään persoonallisuuden kartoitukseen. Testin (tai se mikään testi ollut, kun oikeita vastauksia ei tällaisessa ole) tai analyysin purkutilanne oli kamala ja ihana yhtäaikaa. Ennen kaikkea testin tulos kuitenkin nosti esiin sen, mitä olin jo lähimmilleni aiemmin sanonutkin: juuri nyt on käsillä aika, jolloin etsin kovasti omaa paikkaani. Sitä voisi sanoa kolmenkympinkriisiksi, jos se liittyisi numeroihin, mutta enemmän kuin iästä kyse on ehkä aikuistumisesta, tai jostain, en tiedä. Joka tapauksessa elämässäni on aikamoisia rooliristiriitoja. Olen toisissa tilanteissa tottumuksen voimasta aivan toisenlainen kuin taas toisaalla. Johonkin rajaan astihan tämä on ihan ok ja tavallista, mutta niin isoina eroina kuin minun persoonallisuusprofiilissani nämä eri roolit käyvät aika raskaaksi pyörittää ja ylläpitää – ja siksi varmaan olenkin alkanut selvittää, mitä oikeasti haluan olla, ja välillä vähän eksyksissä sen asian kanssa.

Rebecca löytää oman sielunrauhansa kirjan mittaan, ja se lohdutti minua tämän kaiken oman myllerrykseni keskellä. Luin kirjaa ja mietin, miten hyvä oli että juuri nyt satuin tarttumaan siihen, ihan juuri nyt, ei aiemmin tai myöhemmin. Koska Aikaa sitten aikuisina on romaani, siinä löytyy ratkaisuja helpommin kuin oikeassa elämässä. Silti tämä persoonallisuuden eri piirteiden punnitsemisen teema tuntui nyt niin läheiseltä ja tärkeältä, että kirjasta tuli varmastikin yksi Tyler-suosikkejani. Ja kuten joka kerta, kun luen jonkin itselleni uuden Anne Tylerin, nytkin tuli mieleen, että haluaisin uusintalukea sen Koti-ikävän ravintolan… Ja edelleen se on lukematta – tämä on jo ihan toistoa, heh!

Joitakin kirjoja vain ei pitäisi lukea. En ymmärrä, miksi menin nappaamaan kirjastosta Reko ja Tiina Lundánin omaelämäkerrallisen romaanin Viikkoja, kuukausia (2006). Ehkä siksi, että (kuten Ee kirjoittaa) ilmestyessään Viikkoja, kuukausia oli SE romaani, SE kirja joka piti lukea. Tottahan oli hyvä, että tulin tämän lukeneeksi, mutta hyvää se ei minulle tehnyt.

Viikkoja, kuukausia sattuu, osuu ja tekee kipeää. Se on parhaiten tehty sairastumiskertomus, mitä olen lukenut, eikä tehoa vähennä yhtään se, että kirjailijat ovat etäännyttäneet tarinaa omasta elämästään siirtämällä päähenkilöiksi Akin ja Minnan, ei Rekoa ja Tiinaa. Kun lopputuloksen tietää silti.

Hyvä että tuli luetuksi, onpahan tämäkin suoritettu. Silti toivoin monta kertaa lukemisen aikana, etten olisi aloittanutkaan. Kirja oli pakko lukea loppuun, vaikka jokainen sivu oli surullinen. Vähän sellainen itket ja luet -tyyppinen lukuelämys, siis. Minulla oli paha olla koko ajan.

Viikkoja, kuukausia auttaa toivottavasti niitä, jotka ovat kohdanneet samanlaisen sairauden ja opettelevat elämään sen kanssa. Minulle se merkitsi muistutusta siitä, että jokaisesta terveestä päivästä on syytä olla onnellinen. Elämää ei kannata pilata typeryyksillä, kiukulla ja toisten loukkaamisella (vain muutamia esimerkkejä mainitakseni), kun kaikki on kuitenkin kovin pienestä kiinni. Tämä ajatus ohuesta langasta, jonka varassa elämä kiikkuu, on myös varsin raskas arkipäivässä kannettavaksi ja jatkuvasti muistettavaksi. Kirja piti sen mielessä muutaman päivän, mutta lopulta arjen värit työnsivät hataruuden murehtimisen tieltään jälleen joksikin aikaa.

Seuraava sivu »