helmikuu 2011


Laskiaispullasesonki on ollut tänä vuonna ihastuttavan pitkä, koska pääsiäinen on niin myöhään. Söin ensimmäiset laskiaispullat jo tammikuun puolella, ja laskiainenhan on siis ensi viikonloppuna.Monille sen parhaan laskiaispullan löytäminen on vaikeaa, joten lähimmäisten elämää helpottaakseni olen tehnyt selvitystä laskiaispullien laadusta eri myyntipaikoissa. Olen tehnyt kenttätöitä tähän mennessä kuudessa eri jyväskyläläisessä kahvilassa tai konditoriassa ja syönyt yhteensä 8 ja ½ pullaa.  Kiitän tässä vaiheessa tukijoita ja ystäviä, jotka ovat auliisti lähteneet mukaan näille kenttätyömatkoille.

Ullan Pulla

Yläkaupungilla sijaitsevassa pikkuruisessa ja ihastuttavan viihtyisässä konditoriassa olen syönyt testin suurimman pullamäärän, kolme laskiaispullaa (ei toki kerralla). Jo se, että palaan sinne uudestaan ja uudestaan kertonee tasaisen hyvästä laadusta. Ullan Pullan laskiaispullissa on todistettavasti oikeaa (laktoositonta) kermaa, pullat ovat aina tuoreita ja hillo hyvää. Ullan Pullan tuote olivat myös ne, jonka erästä apurahaa juhlistaakseni vein kummitytön perheelle. Kummityttöni sai elämänsä ekan laskiaispullan ja nautti siitä silminnähden – niin kuin vain 2-vuotias voi kermaisesta pullasta nauttia!

Kahvila-konditoria Herkkumestarit / Wilhelmiina

Ensimmäisen Wilhelmiinan-pullani hain mukaan. Söimme ne illalla kotona, ja odotus- ja kantoajoista huolimatta pullat olivat ensiluokkaisia. Isoja, hyvällä kermalla täytettyjä, raesokerisia ja kerrassaan herkullisia. Pidin myös siitä (samoin kuin Ullan Pullan pullissa), että yläpuoli ei ollut liian pieneksi leikattu. ”Hattumainen” yläosa voi jonkun mielestä olla kivan koristemainen, mutta minusta se jättää alaosaan sitten liikaa tavaraa. Parempi on, jos pulla on halkaistu läheltä puoliväliä, kuten Wilhelmiinan ekassa pullassa oli. Toisen kerran söin laskiaispullan Wilhelmiinassa ihan paikan päällä. Silloin pullien täyttäjä oli ehkä ollut eri, sillä muoto ei ollut sama, ja jostain syystä pullasta ei jäänyt yhtä täydellinen fiilis kuin ensimmäisellä kerralla. Rohkenen kyllä tässä kohdin epäillä, että kyse oli myös testaajan saturaatiopisteen täyttymisestä: olin siinä vaiheessa syönyt jo ehkä pari pullaa liikaa yhdelle sesongille.

Elonen

Elosella kävin selvityksen keskivaiheessa. Menimme sinne siskon kanssa suoraan hyvän aterian ääreltä jälkiruoalle, ja täyden olon vuoksi otimme pullan puoliksi. Onneksi otimme, sillä Elosen pulla oli valtava pettymys. Kerma oli tinttaista ja pahan makuista, luultavasti sellaisesta spraykermajutusta töröötetty, eikä pullakaan maistunut miltään. Puistattava pullakokemus muuten aika hyvässä sarjassa.

Cafe Rento, Forum

Forumin toisen kerroksen uusi kahvila joutui testauksen kohteeksi haasteelliseen aikaan, lauantai-iltapäivänä. Saamani laskiaispulla oli selvästi parhaat päivänsä nähnyt: kerma oli lätsähtänyt ja vähän lämmenneen makuinen. Pullakin oli vähän hiivainen, joten mitään huikeaa tähtiluokitusta Rennon pulla ei saa, enkä mennyt sinne toiste. Seura oli onneksi varsin laadukasta, mikä korvasi pullan huonon hinta-laatusuhteen.

Mummin pullapuoti

Mummin pullapuodin laskiaispullaa odotin innolla, enkä joutunut pettymään. Mummi tarjoaa muutenkin keskustan parhaat pullat ja vieläpä siedettävään hintaan. Pullan kerma oli hyvää, hilloa sopiva määrä ja pulla taattua Mummin laatua. Tästä minulla ei ole pahaa sanottavaa, vaan silkkaa tyytyväistä muminaa.

Kahvila Musica, Seminaarinmäki

Sonaatin laskiaispullatarjontaa testasin Musicassa erään lounaan päätteeksi. Ei huono, sanoisin, tai oikeastaan ihan hyvä. Musican pulla ei jättänyt kovin syvää muistijälkeä, minkä ehkä aistinvaraisessa arvioinnissa voi ajatella olevan positiivinen asia. Kamaluudet nimittäin ainakin muistaisin, ja tämä laskiaispulla ei ainakaan ollut pahaa. Oliko se sitten hyvää? Noh, pulla jonka välissä on kermavaahtoa ja hilloa on harvoin pahaa, kuten tästä raportista voi todeta.

***

Tavoite testissä oli syödä ainakin kymmenen laskiaispullaa tänä sesonkina, mutta voi olla, että testaajan pullansietokyky on jo nyt venytetty äärirajoille. Tai ei sitä tiedä, nimittäin ainakin Cafe Vocan pulla jäi testaamatta. Tosin olin vieressä, kun sellaista syötiin, eikä silloin ainakaan mitään vahinkoa tapahtunut, joten eiköhän Vocaakin voi ihan suositella. Haluaisin myös testata, onko Musican ja Cafe Librin pullissa eroja, mutta saa nähdä ehdinkö/kykenenkö enää.

Vertailun tuloksen voisi kuitenkin tiivistää vielä tähän: Älkää syökö Elosen pullia, vaan ostakaa laskiaispullanne Ullan Pullasta, Mummin pullapuodista tai Wilhelmiinasta. Tai vertailkaa itse – hyvää laskiaispullansyöntiaikaa on koko viikko jäljellä! Kyllä ainakin pullan per päivä voi hyvin syödä, ei se väärin ole.

***

Paastonaika alkaa taas sunnuntaina. Pullavertailu on maukas osa loppukiriä ennen 40 päivän makeanvähennystä. Aiemmin olen pitänyt vain karkkilakkoa, nyt ajattelin ainakin yrittää vielä tiiviimpää herkkupaastoa. Työkaverini kehittämä rajoitus kuulostaa hyvältä: paastoan ostoherkuista, mutta saan syödä itse leivottuja tai juhlissa tarjottuja leivonnaisia. En leivo itse yleensä mitään, joten tämä siis käytännössä tulee rajoittumaan siihen, että syön herkkuja jos joku muu tekee ne (ja juhlissa saa syödä). Siis tällä kertaa jyrkkä ei myös kaupan kekseille, joita olen aiemmin karkkipaastoni aikana napostellut. Makeanhimoni on välillä ihan hurja ja syön karkkia ihan liikaa. Onkin ihan hauska testata itseä ja katsoa, pärjäänkö pääsiäiseen asti ilman jokapäiväistä sokeriannosta.

Voisiko joku muuten kertoa, miksi paastoon laskeudutaan kahtena eri päivänä? Luin juuri jostain vuoden 1957 Kotiliedestä, että paasto alkaa laskiaissunnuntaina – mitä laskiaistiistaina sitten tehdään? Eikö silloin juuri syödä hernerokkaa ja kermapullia, niinkuin paaston aloittajaisina?

Viimeksi Helsingissä ollessani näin elokuvissa trailerin elokuvasta Kiveä kovempi. Erityisesti trailerin viimeinen kohtaus jäi mieleen. Siinä tyttö ja poika seisovat jyrkänteen reunalla. Vaikuttaa siltä, että poika uhkaa tyttöä, on työntämässä tätä yli jyrkänteen laidan. Poika kysyy: ”Are you scared?”, johon tyttö varsin viattomalla innolla, huolimatta pojan muodostamasta vaarasta, vastaa ”No, when I’m with you!”

Nuo muutamat, varsin kiihkeät sekunnit trailerin lopussa jäivät pyörimään ajatuksiin ja halusin tietää, mikä ajoi tytön ja pojan jyrkänteelle ja tuoho keskusteluun. Kun olin paria päivää myöhemmin lähdössä junalla kotiin ja tiesin, ettei Hämeen-Anttilan Perijät riitä koko matkalle, en malttanut olla ostamatta elokuvan pohjalla olevaa Graham Greenen romaania Kiveä kovempi (Brighton Rock, 1938, suom. ekan kerran kai 1953?) pokkarina mukaan.

Kiveä kovempi sijoittuu kesäiseen Brightoniin 1930-luvun lopulla. Se kertoo nuoresta rikollispomosta (tai sellaiseksi pyrkivästä) Pinkiestä, jonka suunnitelmat alkavat mennä myttyyn. Tarinan viaton tyttö on Rose, nuori tarjoilijatar, joka näkee enemmän kuin olisi turvallista nähdä. Pinkie alkaa tapailla Rosea ja menee tämän kanssa naimisiin vain estääkseen tyttöä puhumasta poliiseille – aviopuolisoa vastaan kun ei voi todistaa. Kaikki sujuisikin ehkä paremmin, jos kuvioissa ei olisi mukana Ida Arnold, pullosta pitävä rouvashenkilö, joka saa liikaakin selville Pinkien tekemistä tapoista. Ida näkee, että Pinkie on vaaraksi Roselle, ja yrittää pelastaa tytön. Rose vain ei taida haluta tulla pelastetuksi.

Kiinnostavaa kirjassa ovat Rosen ja Pinkien hahmot. Pinkie ainakin on aivan sairas mieli, sellainen suljetun osaston ja kiireisen psykoterapian luokkaa. Greene antaa ymmärtää, että Pinkien kieroutuneen, pahan mielen taustalla on kurja lapsuus. Pinkiellä on patoutumia seksin ja läheisyyden suhteen, ja hänelle tuottaa vaikeuksia teeskennellä rakastavansa Rosea, kun kaikki läheisyys on vastenmielistä. Myöskään Rosen lähtökohdat eivät ole kaksiset ja tekee melkein pahaa seurata, kuinka Rose takertuu ensimmäiseen mieheen, joka sanoo hänelle jotain ystävällistä. Rose on kokematon, aran ja sellaisen seinäpaperiin sulautuvan oloinen, mutta osoittautuu yllättävän (?) vahvaksi ja määrätietoiseksi, kun hän jotain päättää – ja hän päättää olla rakastunut Pinkieen, vaikka tietää tämän murhaajaksi. Rose ja Pinkie ovat varsin erilaisia, ja ilman rikoskuviotakin avioliitto vaikuttaisi aika katastrofilta. Rosen ja Pinkien kautta Greene myös pohtii katolisuutta, uskoa ja uskomatta olemista. Molemmat ovat katolisia, mutta uskovat varsin eri tavalla. Syvimmät dialogit pariskunnan välillä käydään juuri uskontoon liittyen. Kirja loppu on hyvä. Ei kannata jättää kesken, sillä koukku on vasta viimeisellä sivulla – toivottavasti en spoilannut liikaa?

Luettuani kirjan katsoin trailerin uudestaan. Elokuva on siirretty vuoteen 1964, Ida Arnoldista on tehty Helen Mirrenin näyttelemänä jotain muuta kuin mitä hän on kirjassa, mutta Pinkie on todella edelleen kivinen. Kirja oli minusta hyvä, ja olen alkanut epäillä josko menen sittenkään katsomaan Brighton Rockia, ainakaan heti. Luultavasti vuokraan sen joskus sitten dvd:nä, mutta juuri nyt haluan ehkä pitää mielikuvani Greenen romaanista.

Esim. täältä voit lukea innostuneempaa odotusta tästä kirjan toisesta filmatisoinnista, ja kuvia visuaalisesta varsin kiinnostavasta elokuvasta voi katsella vaikkapa elokuvan kotisivuilta, mistä löytyy muutakin mielenkiintoista.

Käteen sattuu. En mennyt lääkäriin heti kun kipuja alkoi olla vaivaksi asti (joulukuussa), joten nyt peukalojänteen tulehdus on kroonistunut. Pelottava sana, jota vastaan yritän taistella pitämällä kättä mahdollisimman täydellisessä levossa. Olen tavannut kolme eri lääkäriä, syönyt troppia jos jonkinlaista ja saanut yhden kortisonipiikin – ilman mitään vaikutusta. Fysiatrin tapaaminen on kahden ja puolen viikon kuluttua, siihen asti vain säästelen kättä.

Mutta: se on helpommin sanottu kuin tehty. Kyseessä on oikea peukalojänne, ja minä olen oikeakätinen. Kipu haittaa elämää paljon, ja nyt se, että kipua ja rasitusta pitää erityisesti vältellä, vaikuttaa arkeen kovasti.

Olen todennut tarvitsevani oikeaa kättä ainakin

  • kirjoittamiseen
  • hampaiden pesuun
  • hiusten pesuun
  • meikkaamiseen
  • pukeutumiseen
  • veitsen tai juustohöylän käyttämiseen
  • tiskaamiseen
  • vauvojen nosteluun
  • ystävän muuttoon.

Sen sijaan oikeaan kättä ei välttämättä tarvita

  • koneella kirjoittamiseen
  • tanssituntiin
  • lounastamiseen
  • lukemiseen
  • kokoustamiseen (kun joku muu tekee muistion)
  • leffojen katseluun
  • laskiaspullan syömiseen
  • shoppailuun.

Pidinkin keskellä viikkoa yhden ”sairaslomapäivän”(*) ja katsoin Forsytein tarua lukematta yhtään mitään töihin liittyvää. Se oli oikein, vaikka vähän morkkistinkin. Moitin kovasti itseäni myös siksi, etten mennyt heti lääkäriin. En pidä lääkäreistä, enkä oikein osaa toimia vastaanotoilla. Vältän lääkäreitä yleensä viimeiseen asti, ja tässä nyt taas on tulos. Harmittaa oma tyhmyys.

Alan jo tottua nostamaan laukun, vedenkeittimen, takin, astiat – ylipäätään kaiken paperia painavamman vasemmalla kädellä. Kipu kädessä on päivittäistä, rasituksessa pahentuvaa, ja näin pitkään jatkuneena jo välillä aika masentavaa. Myös lääkäriaikojen metsästäminen ja jonossa seisominen on varsin tuttua. Viimeksi, kun minulla oli jännetuppitulehdus, pääsin silloiseen apurahaan sisältyvän vakuutuksen vuoksi suoraan yksityiselle lääkärille. Nyt en voi, joten jonossa istun ja koetan toivoa, että jonain päivänä oikeaan käteeni ei enää satu.

(*) Sairauslomapäivän ympärillä on lainausmerkit siksi, että apurahatutkijan sairausloma nyt on mitä on – omaa lomaa, itse otettua, itse kustannettua.

Tein vuodenvaihteessa (jälleen) päätöksen muuttaa kulutustottumuksiani. Olen tehnyt talven aikaan muutamia ihania kirpparilöytöjä ja päätös olikin, että kiertäisin kirpputoreja entistä enemmän. Kiinnostukseni vaatteita ja asusteita kohtaan on kohtalaista, ja kaipaan uusia löytöjä vaatekaappiin ihan vain piristyksen vuoksi. Lupaukseni oli siis ostaa niitä kaipaamiani ”uusia” juttuja useammin käytettynä. Päätin myös, että rättikauppojen ostokset voivat aina odottaa yön yli – jos haluan jotain rättiä oikeasti, niin voin käydä sitten parin päivän kuluttua hakemassa sen. Parhaillaan kerään säästöpossuun rahaa yhtä vähän kalliimpaa vaatetta varten. Tavoite on kerätä summa kevätsäihin mennessä.

Piristyksen kaipaus on suurin ostoskäyttäytymiseni ongelma, jota uudenvuodenlupauksillani koetin ratkaista. Tavaran ostaminen toimii aivan liian usein lääkettä väsyneelle ja/tai masentuneelle mielelle, ja heräteostokset ovat erittäin hallaa nykyään varsin tiukalle taloudelleni. Ilmiö on varsin 2000-lukulainen ja osa länsimaista kulutushysteriaa – aivan kuin ostaminen toisi onnen? Sitähän se ei tee, helpotus on vain hetkellinen. Aivan liian usein ajattelen jotain tyyliin: ”Jos minulla olisi tämä paita/koru/laukku/kengät/takki/astia/pyyhe/lakana, en varmasti voisi olla onneton!” Enpä wissiin… Lause on oikeastaan nykyään jo elämäni vitsi, mutta vähän puistattava sellainen. En varmastikaan ole ainoa, joka shoppaa lohdukseen. Syyllisyydentuntoani (ja tätä avointa tunnustusta) lievittääkseni totean kuitenkin, että ainakin olen kiinnittänyt asiaan huomiota ja yritän päästä tavasta eroon.

Alkuvuosi onkin sujunut hyvin. En ole ostanut mitään silkan lohdun vuoksi, ja viime viikolla sain jopa itseni kiinni vähältä piti -tilanteesta. Se päättyi siis kuitenkin onnellisesti eli ilman ostosta, kun ajoissa tajusin mitä olen tekemässä. Tänään sen sijaan retkahdin. Mieliala on ollut lievästi sinisen puolella viime viikosta asti, sitkeästi. Tänään edes kavereiden kanssa nautittu laskiaispulla ei auttanut, vaan lähdin kohti ruokakauppaa melkein itku kurkussa. Ja siinä se oli, uusi pieni putiikki remontoidussa Forumissa, vaatteet kauniisti esillä ja edulliset hinnat. Olisin silti varmaan selvinnyt, jollen olisi löytänyt alenurkkausta. Kotiin lähdin hymyillen, laukussa oli uusi villatakki.

Kotona tajusin, mitä oli tullut tehtyä. Villatakki on kaunis kyllä, mutta minulla on ainakin viisi erilaista neuletakkia – en minä tarvitse enää uutta. Tuntuu vähän typerältä… Eikä paha mieli oikeasti siitä lähtenyt, mikä lie synkkyys nyt onkaan päällä.

Oikeastaan sininen muuttui kirkkaammaksi vasta sitten, kun siskon kanssa puhelimessa suunnittelimme ensi syksyn yhteistä matkaa. Kuuleeko Kittilä – me tullaan syyskuussa! Jo pelkkä sen reissun odottaminenkin on niin iloista, että harmaus katoaa. Vielä seitsemän kuukautta aikaa odottaa, heheh.

Puhelimessa tuli lohtu siihen villatakkiasiaankin: luultavasti heräteostokseni on myös siskon mieleen, joten ainakin sille on todennäköisesti kaksi käyttäjää.

Koneen ruhtinaan lisäksi luin siis kurssiani varten toisenkin yritysjohtamiseen liittyvän elämäkerran. Puoluesihteeri Mikael Jungnerin Outolintu (2010) oli helposti saatavilla lainaksi ja kieltämättä se kiinnosti myös lähinnä Yle-kähinöiden vuoksi.

Täytyy heti alkuunsa todeta, että minä en pitänyt tästä kirjasta, ja mitä enemmän aikaa kuluu sen lukemisesta, sitä terävämmin huonot piirteet nousevat mielikuvassa esiin ja kirjan hyvät ominaisuudet unohtuvat. Siksi kriittisyys on nyt vallalla tässä mielipiteessä.

Ärsytys alkoi oikeastaan heti alussa, jossa Jungner toteaa, ettei Outolintu ole vaalikirja. Uskokoon kuka haluaa, mutta minä en ainakaan hänen tekstistään löytänyt mitään muita perusteluja nelikymppisen miehen omaelämäkerralle. Pidin kirjan alkupuolella siitä, miten Jungner kuljettaa nuoruusvuosiaan kuvatessaan samalla kertomusta oman maailmankatsomuksensa peruspilareista ja niiden kehittymisestä. Lukiessani Erich Frommista ja hyvyyden ja pahuuden filosofiasta Jungnerin elämässä olin jopa suosiollinen hänelle. Homma alkoi mennä pieleen tultaessa Jungnerin opiskeluvuosiin. Puoluesihteeri kertoo kehuskellen, miten hän pokasi naisia pelkällä katseellaan. Minä tulkitsin sen raivostuttavaksi miehisyys-kortin esittelyksi, mutta voi sen tulkita toisinkin, kuten Suomen Kuvalehden blogissa:

Jungner kuvailee kirjassa avoimesti pakonomaista iskemistä, pettämistä, tyttöystävien kaltoin kohtelua ja muita yksityiselämään liittyviä tummempia sävyjä, jotka yleensä on siivottu tämän kaltaisista kirjoista kokonaan pois.

Näiden juttujen jälkeen minun oli vaikea enää pitää Jungneria arvossa. Avoimuus on tietysti sinällään hienoa, mutta ei lienee riitä syyksi sille, että hän halusi kirjoittaa naisseikkailuistaan – en ole keksinyt muuta kuin rehentelysyyn, mutta se kertoo varmaankin vain oman katsantokantani feministisestä kapeudesta.

Kaksi kohtaa kirjassa jäivät mieleen. Haluan antaa Jungnerille vilpittömät kehut siitä, miten tahdikkaasti ja hienosti hän käsittelee ensimmäistä avioliittoaa ja tytärtään omaelämäkerrassa. Ne kerrotaan, mutta ei kerrota: lasta ei tarvitse tällaisissa (vaali)kirjoissa tuodakaan esiin, eikä lapsen äidin esiin nostaminen myöskään auttaisi ketään. Jungner toimii tässä kohdassa äärimmäisen tahdikkaasti. Mariasta on tietysti oma lyhyehkö lukunsa, kuinkas muuten – onhan pariskunta edelleen myyvä noin iltapäiväjournalismin mielessä, ja Maria kiinnostaa varmasti monia lukijoitakin.

Toinen suosikkikohtani, josta tein jopa muistiinpanoja (mikä on minulle hyvin harvinaista), oli se, jossa Jungner vertaili valtionhallinnon ja Microsoftin päätöksenteko- ja hallintojärjestelmiä. Siis tiimitoimintaa, rekrytointia, johtamista ja sen sellaista. Microsoft taisi saada enemmän pisteitä, mutta ei valtionhallintokaan ihan kaikessa hävinnyt.

Toimistaan Ylen johtajana, syövästään ja vaikeista sairausajoista Jungner kertoo avoimeen tyyliinsä. Olin kuitenkin kirjan loppupuolella jo niin kyllästynyt Jungnerin vuolaaseen, yksinkertaistavaan kirjoitustyyliin, etten enää saanut mitään irti eniten odottamastani Yle-osuudesta. Kahlasin kirjan loppuun silkasta velvollisuudentunnosta.

Kun kurssilla juteltiin Outolinnusta, kävi ilmi, että ilmeisesti kaikki muut sen lukeneet olivat pitäneet siitä. Muutamat olivat joskus olleet kuulemassa Jungnerin puheita ja kehuivat häntä esiintyjänä. Hän toistaa kirjassaan niin monta kertaa olevansa verbaalisesti lahjakas, että minuakin kieltämättä alkoi kiinnostaa. Jos kuulisin puoluesihteerin puhuvan livenä, saattaisin karismaattisen tyypin juttujen vaikutuksesta antaa ehkä anteeksi tämän omaelämäkerran… No en sentään, niin paljoa ei ehkä voisi puheillakaan pelastaa. En ole esimerkiksi asuinpaikan mukaan Jungnerin potentiaalinen äänestäjä, mutta jos olisinkin, niin tämän kirjan luettuani en ainakaan häntä äänestäisi.

Viimeisimmältä Helsingin-keikaltani tarttui mukaan (siskolta, siis) junalukemiseksi Virpi Hämeen-Anttilan romaani Perijät (2006). Oli ihan kivaa lukea pitkästä aikaa kotimaista hömppää. Viime aikoina olen antanut sille aivan liian vähän tilaa, ja senkin vähän äänikirjojen muodossa. Perijät on kyllä nimenomaan hömppää sanan varsinaisessa merkityksessä – viihdyttävää, koukuttavaa, mutta ah-niin-tyhjäpäistä.

Perijät kertoo toimittaja Veera Sippolasta ja yritysjohtajan ja konsultin välimuodosta Tuomas Ståhlista. Kummallakin on oma sukunsa, johon liittyy ristiriitoja ja kähmintää, varsinkin Ståhlien perheessä, kun kuviossa on menestyvä perheyritys. Veeran ja Tuomaksen suvuilla on myös ollut ammoisista ajoista asti riitaisat välit naapuruksina, ja kaikki pahuus on kulminoitunut aikanaan sisällissodassa annettuun ja noudatettuun tappotuomioon. Onneksi uusi sukupolvi voi päästä menneisyyden yläpuolelle, ja huonoista lähtökohdista huolimatta lopussa Veera sydän Tuomas, tietenkin. Puistattavaa siirappia, en voi muuta sanoa.

Kirjan juoni ei ole paljon mistään kotoisin, henkilöt ovat pääosin epäuskottavia ja tarina turhan ilmiselvä, mutta ei se mitään. Hämeen-Anttila osaa kerronnan siinä missä muutkin hömpän kirjoittajat, ja viihdyin ja rentouduin Perijöiden parissa hyvin. Sen verran se kuitenkin oli aikaisemmin lukemiani Hämeen-Anttiloita huonompi, etten varsinaisesti kyllä ala mainostamaan tätä kirjaa. Lukukokemuksesta teki mielenkiintoisen myös se, että olin juuri lukenut Koneen ruhtinaan ja siksi yritysmaailman termit olivat mielessä hyvin taustalla. Yritysmaailman kuviot muodostavat keskeisen osan kirjan juonen kontekstista.

Tätä voisi hyvin lukea uimarannalla kesällä. Kesä – jopa minä, joka olen ehdoton syksy- ja talvi-ihminen, alan jo vähitellen kaivata kesää!

Leffavalintani eivät ole olleet hirmu onnistuneita alkuvuonna. Narnian tarinoiden kolmas osa oli laimea ja Hella W masentavan mitätön tulkinta, varsinkin kun odotin elokuvalta niin paljon. Elokuvaliput ovat nykyään niin kalliita, että harmittaa aina, jos leffa on pettymys. Jumalista ja ihmisistä oli hyvä, ja jätti mielen hiljaiseksi (suosittelen).

Tänään kuitenkin viihdyin leffateatterissa paremmin kuin aikoihin. Kuninkaan puhe nauratti, liikutti ja jännitti parin tunnin ajan juuri niin kuin laadukkaan elokuvan kuuluukin. Elin Bertien puhetunneissa mukana ihan täysillä, ja viimeisessä kohtauksessa kiemurtelin penkissäni, kun en voinut mennä auttamaan kuningasta puheensa kanssa. Vaikka tiesin, että hän pystyy siihen, jännitti silti aika tavalla. Ohjaus oli loistava, ja elokuva nappasi ainakin minut mukaansa koko kaksituntiseksi. Kuninkaan puhe osoittaa, että aiheen ei tarvitse olla maailmaa syleilevä: hyvän elokuvan lähtökohdaksi riittää vaikkapa puhe, puhetaito ja puheen pitäminen. Kun käsikirjoitus kohtaa hyvät näyttelijät ja ohjaaja vielä saa kaikesta kaiken irti, on soppa aikas maukkaasti maustettu.

Colin Firth ansaitsee oscarinsa roolistaan. Sanon tämän täysin puoleettomasti ja jättäen huomiotta sen pitkän, vakaan ja syvällisen (ei tippaakaan pinnallisen!) ystävyys-rakkaussuhteen, mikä minulla ja Colinilla on takanamme. Myös Helena Bonham-Carter on ok, ja vasta kotona tajusin mistä Jennifer Ehlen näyttelemän Myrtle Loguen kasvot ovat niin kovin tutut (hidas kun olen ihmismuistini kanssa). Silti sivuosista Timothy Spall Winston Churchillinä taisi jäädä parhaiten mieleeni. Toisessa pääosassa (tai isossa sivuosassa?) on Geoffrey Rush, mutta hän jää Firthin varjoon aikas pahasti.

Viikonlopun aikana näin myös My Fair Lady -musikaalin, ja täytyy sanoa, että se oli kyllä minusta jopa parempi kuin kuuluisa leffaversio. Leffassahan ei ole juuri muuta hyvä kuin Ascot-kohtauksen puvut ja Audrey Hepburnin naama, mutta Jyväskylän kaupunginteatterin versiossa olivat palaset kohdallaan myös Higginsin kohdalla.

Näin myös Million Dollar Babyn. Katsoimme nyrkkeilyelokuvaa äskettäin savaten aloittaneen siskon kanssa. Leffan jälkeen sain nähdä pari mallipotkua ja nyrkkeilijän haipuvat mustelmat. ”Kiva että sulla on uusi harrastus, mutta äläpä tänne päin huido.”

Paljon siis laatukatsottavaa laadukkaassa seurassa hyvänä viikonloppuna. Terkkuja vain! Sääli, että maanantai tulee aina… Koetan olla ajattelematta sitä, toistaiseksi.

Kuva lainattu täältä.

Seuraava sivu »