Laitoksen jokavuotinen talviseminaari on taas takana. Tänäkin vuonna jännitin, mutta en ollenkaan niin paljoa kuin aikaisempina vuosina. Olen osallistunut leiriin kahdesti, vuosina 2008 ollessani liikkeellä juuri ja juuri homman aloittaneena ja vuonna 2009, jolloin käsittelyssä oli ensimmäinen dispositiohahmotelmani. Viime vuonna jätin seminaarin väliin, kun voin pelkästä sen ajattelusta erittäin huonosti. Jännittäminen meni överiksi. Tauko teki hyvää.

En jää nyt pohtimaan sitä, miksi oman laitoksen seminaari tuntuu moninkerroin pelottavammalta kuin mikään ulkomainen konferenssi. Sen sijaan haluaisin jakaa kanssanne iloisensävyisen pohdinnan siitä, että minäkin olen kehittynyt näinä vuosina. Ensimmäinen laitosseminaari romahdutti minut täysin: vaikka tutkimussuunnitelmani käsittely oli silloinkin ihan ok, ajauduin ensimmäiseen vaikeaan kriisiin koko homman mielekkyydestä ja itkin paljon seminaarin jälkeen. Se johtui siitä, että tunsin itseni tyhmäksi. Kirjoitin silloin blogiini esimerkiksi näin:

Suurimman osan seminaarista tunsin olevani pihalla kuin lumiukko. En osannut osallistua keskusteluun, kun en pysynyt siinä kärryillä. Niin vaikea kuin minut tuntevien voi olla se uskoa, olin työryhmässämme aikamoinen tuppisuu. Minua ahdistaa jokaisen tutkijaseminaarin jälkeen ihan samalla tavalla, mutta tämä oli vain kymmenen kertaa pahempi ja raskaampi tilanne. Ja oman paperini käsittely: miten voin vastata sitä koskeviin kysymyksiin, jos en ymmärrä kysymyksiäkään? Olen vain liian palikkatyyppinen ihminen tutkijaksi. Pitäisi hanskata abstrakteja asioita, kokonaisuuksia, tutkimusperinteitä ja -tapoja paremmin, ja ennen kaikkea osata soveltaa niitä, enkä tiedä onko sitä taitoa mahdollista opetella. Tiedän hyvin, etten ole ainoa, joka tuntee itsensä huonoksi ja tyhmäksi, mutta juuri nyt uskon olevani kollegoistani ainoa, joka todella on sitä: liian heikko tohtoriksi, mutta liian itsepäinen ymmärtämään sitä, eikä kukaan vain kehtaa sanoa suoraan.

Silloin minua viisaampi ja kokeneempi ystävä Himmu kommentoi kannustavasti muun muassa näin:

a) kestää aikansa, ennen kuin oma aihe aukeaa itselle. Vasta kun näin on tapahtunut, voi se aueta myös muille. Tästä johtuen aivan alkuvaiheessa muiden kommentit ovat aivan yhtä haparoivia kuin oma tutkimussuunnitelmasi. Mutta eihän asiaa niin ilmaista. Ei kommentteja ja kysymyksiä voi aloittaa sanomalla: ”tässä nyt vasta pikkuhiljaa alan hahmottamaa ja työstämään tätä sinun aihettasi, joten…”. Kun on itse vielä vähän eksyksissä, epävarma ja jännittynyt, muut vaikuttavat tietävämmiltä, fiksummilta ja kyvykkäämmiltä.

b) Jotkut ihmiset ovat akateemisesti tosi lahjakkaita, monialaisia, innovatiivisia ja fiksuja. Mutta eivät kaikki. Eivät ollenkaan kaikki. Kunhan olet päässyt itse vähän syvemmälle aiheeseesi ja oppinut tunnistamaan eri ihmisten tavan tuottaa ”akateemista” puhetta/tekstiä, huomaat, että iso osa saamistasi huomioista ja kommenteista, ympärilläsi käydystä keskutelusta, ei enää olekaan oman tutkimuksesi kannalta oikeasti oleellista. Ja ne, jotka oikeasti osaavat sanoa jotain tärkeää ja yleispätevää tai vastaavasti juuri sinun tutkimukseesi liittyvää, osaavat sanoa sen niin, että asian ymmärtää kuka tahansa.

Vasta tänä vuonna laitosseminaarissa ymmärsin, mitä Himmu tarkoitti. En minä vieläkään ole aina kärryillä seminaareissa käytävästä keskustelusta, mutta yleensä silloin se ei ole tarpeenkaan. Kun itseluottamusta ja kokemusta on karttunut, minulla on tuppisuu-ilmiön sijaan pikemminkin liian suuri suu ja kommentoin välillä liikaakin (omasta mielestäni). Tässäkin seminaarissa taisin istua hiljaa vain sen paperin käsittelyn ajan, joka oli heti omani jälkeen, jolloin keskityin kokoamaan itseäni.

Niin jälkiviisasta kuin se onkin sanoa, niin aika ja tottumus ovat auttaneet minua selviytymään hengissä seminaarikeskusteluista. Toisaalta pidemmällä olevalta ehkä vaaditaan enemmän. En usko, että aivan tutkimukseni alkuvaiheessa olisin selvinnyt hengissä sellaisesta prässistä, johon jouduin nyt viime viikon seminaarissa. Palaute oli ihan ystävällistä, mutta kyllä myös aika tiukkaa, tai siltä minusta tuntui. Ei minua sanottu kertaakaan tyhmäksi tai paperiani huonoksi, päin vastoin, mutta ei kritiikkiä toisaalta kaunisteltukaan. Lopussa kuitenkin kannustettiin jatkamaan eteenpäin, ja session ulkopuolella olin saanut monelta kilttejä kehuja paperistani. Vaikka ennen seminaaria se oli mahdotonta myöntää (koska tutkijapuheessa on täysin mahdotonta kehua omaa tuotostaan), nyt jälkeenpäin olen tyytyväinen tekemääni paperiin ja tiedän, että siinä on hyviäkin asioita.

Paperini oli luonnos väitöskirjani johdannoksi. Aloitin sen kirjoittamisen Kittilässä joulukuussa ja jatkoin loppiaisen tienoilla urakalla valmiiksi. Johdannossa esittelin tutkimustehtäväni ja -kysymykset sekä paikansin itseni osaksi muistitietotutkimuksen traditiota. Viimeinen osa, jonka ehdin kirjoittaa, oli otsikoitu ”etnologina naishistorian ja sodan kokemushistorian kentällä” ja siinä paikansin itseäni osaksi naisten työn historian ja sodan kokemushistorian tutkimuksia. Sen käsittelyä jännitin eniten, sillä tein luvun aika nopeasti ja kommentaattorina oli suomalaisen naishistorian ehdoton asiantuntija ja ”suuri nimi”. Yllättäen siitä sainkin positiivisimmat kommentit (eli aika vähän kommentteja): ”Tästä minulla ei olekaan mitään ihmeempää sanottavaa.” Vieläkin jaksan ihmetellä, että pääsin siltä osin niin vähällä!

Ohjaajani eivät ole vielä lukeneet johdantoani, mutta olen sanonut heille, ettei sillä ole kiire. En nimittäin aio jumittaa nyt johdannon muokkaamiseen vaan jatkaa eteenpäin kohti aineiston esittelyä ja varsinaisia tutkimuslukuja. Johdanto kun kirjoitetaan jokatapauksessa uusiksi viimeisenä, niin en halua tuhlata aikaa siihen nyt tämän enempää. Asiat hautuvat ja kypsyvät paremmin, kun en sörki niitä koko ajan… Kirjoittamani luonnos riittää siihen, että minulle on nyt selvempää, mitä olen tekemässä ja mihin itseni paikannan.

En halua väheksyä sitä ahdistusta ja pahaa oloa, jota tunsin kolme vuotta sitten. En voi nauraa silloiselle itselleni, sillä se oli aitoa surua ja häpeää oman osaamattomuuden vuoksi. Siinä epätoivossa ei tuntunut realistiselta, että voisin joskus ajatella näin kuin tänään. Toivoisin silti, että kun seuraavan kerran jonkin uuden asian edessä tunnen oloni kurjaksi osaamattomuuteni vuoksi, muistaisin tämän ja uskoisin siihen, että asioita voi oppia. Usein oppiminen tapahtuu ihan hu0maamatta.

Kirjoitin tämän postauksen mielessäni myös se, että blogiani lukee moni tohtorikoulutettava: ehkä joku jatkotutkinnon alkumetreillä oleva on kokenut samoja tunteita kuin minä. Ennen kaikkea kirjoitin tämän kuitenkin kiittääkseni Himmua siitä, mitä hän sanoi silloin. Olit aivan oikeassa, ja vaikka sisällön ymmärtäminen kesti kauan, osaan nyt arvostaa sitä vielä enemmän. Kestää aikansa, että akateemista puhetta oppii tulkitsemaan, enkä vieläkään ole siinä mestari. Nyt kuitenkin jo selviän siinä viidakossa ilman kovin suurta itkeskelyä ja kykenen itsekin tuottamaan aikamoista jargoniaa, kehvatsu.

P.S. Papu on palannut Helsingistä. Olemme maalla viettämässä viikonloppua, ja Papu osoitti heti olevansa mitä vähimmässä määrin stadilaistunut. Se nappasi kellarista hiiren noin vain, siinä ajassa kun veljeni laittoi takkia naulakkoon. Saaliinsa Papu nautti äidin hienoimmalla villamatolla.

Advertisements