Välillä kirjat kyllä tulevat uniin, etenkin jos lukukokemus on pitkä ja intensiivinen. Fantasiakirjojen kanssa tapahtuu niin varsin usein. Yleensä unet ovat sekavia seikkailuja, ja harvoin kirjat aiheuttavat varsinaisia painajaisia; oikeastaan en muista yhtään kertaa tätä ennen. William Styronin Nat Turnerin kapina (The Confessions of Nat Turner, 1967, suom. 1969) kuitenkin tuli uniin asti ahdistavana, synkkänä tunnelmana, verenä ja pimeytenä.

Kirja kertoo tositapahtumasta, orjakapinasta Virginiassa vuonna 1831. Styron on käyttänyt romaaninsa pohjana Turnerin ”puolustusasianajajan” (lainausmerkit, koska eihän häntä tietenkään kukaan voinut eikä olisi halunnutkaan puolustaa) tekemää asiakirjaa, jossa on ennen Turnerin kuolemaa antama tunnustus ja kertomus siitä, mikä ajoi hänet nostattamaan kapinan. Styronin romaani on kuitenkin fiktiivinen, sillä Turnerista ei tiedetä juuri mitään. Sen vuoksi romaani ehkä onkin niin tehokas kuvaus orjuudesta ja siitä, miten pahuus muuttaa ihmisen pahaksi. Fiktion avulla Turnerin maailmaan on helpompi upota ja eläytyä.

Romaanissa Nat Turner kertoo itse omaa elämäntarinaansa. Hän on etuoikeutettu, isäntänsä kokeilu siitä, voiko musta oppia lukemaan ja käyttämään päätään kuin valkoinen. Nat on älykäs ja oppii, tietenkin, mutta se ei tee hänestä vapaata, eikä tietenkään missään tapauksessa ihmisen arvoista. Hän on silti orja. Natin opetus perustuu lähinnä Raamattuun ja hän onkin varsin uskonnollinen. Aikuisena hän alkaa saarnata kristinoppia muillekin mustille. Hänellä on taipumusta uskonkiihkoiluun, ja monet lähes hurmokselliset paastot ja pitkät rukoilupäivät tuottavat hänelle tyydytystä.

Lukutaitoinen musta on monelle valkoiselle täysin käsittämätön, pelottava asia. Nat saa myös kokea sen. Monet pahat kokemukset nostattavat vihaa ensin salassa, kunnes Nat saa näyn, jossa Jumala käskee hänen surmata kaikki valkoiset. Siitä alkaa kapinan huolellinen suunnittelu. Nat tuntee olevansa Jumalan suojeluksessa ja toimivansa hänen ohjeidensa mukaan. Ohjeita ja merkkejä tulee arjessa, mutta etenkin Vanha Testamentti on sodannälkäiselle lukijalle mannaa.

Huonostihan siinä tietenkin käy, Nat Turnerin kapinassa. Nat joukkoineen saa hengiltä muistaakseni jotain 50 valkoista – aika vähän siihen nähden, että tavoitteena oli tappaa kaikki maailman valkoiset. Uhrit – naiset, sylivauvat, miehet – tapetaan miekoilla, kirveillä ja muilla verta lennättivillä aseilla. Viimeiset päivät ennen kapinaa ja marssin kulku olivat kaikkein pahinta luettavaa, ja painajaisessani oli juuri tämä veri ja väkivalta. Nat Turner tietenkin vangitaan ja kuolee kurjan kuoleman. Silti, vielä sellissäänkin hän on vakuuttunut tekojensa oikeutuksesta, eikä kadu. Juuri tämä katumattomuus kauhistutti hänet tuominnutta oikeusistuinta.

Styronin romaani sai Pulizer-palkinnon lisäksi aikanaan paljon kritiikkiä. En tunne kaikkea keskustelua, mutta ilmeisesti sitä pidettiin mustaihoisia halventavana ja rotuennakkoluuloja nostattavana. Sanottiin myös, ettei valkoinen mies voi kirjoittaa kirjaa mustan orjan näkökulmasta, ja että Styron väittää kaikkien mustien miesten fantasioivan valkoisen naisen raiskaamisesta.

Eihän se niin mennyt.

Kieltämättä Styron ei kuvaa mustia orjia kovin kauniisti, jos nätisti asian muotoilen. 1970-luvulla romaanin viesti on varmaankin nähty juuri esimerkiksi kansalaisoikeusliikkeen piirissä eroja ja riitaa lietsovana. Silti, jos aivan rehellinen olen, en missään vaiheessa ajatellut kirjan viestiä sillä tavoin. Minusta siinä oli kyse orjuudesta ja siitä, mitä jatkuva alistaminen, väkivalta, eläimen kaltaisena kohtelu, huonot olot (eli yksinkertaisesti orjatalous) tekevät ihmiselle. Vaikka ihonvärit olisivat menneet toisin päin, tai vaikka ihonvärillä ei olisi siinä järjestelmässä ollut merkitystä niin että sekä vallassa että orjina olisi ollut valkoisia ja mustia sekaisin, olisivat alistetut luultavasti käyttäytyneet ainakin paikoitellen Styronin kuvaamalla tavalla. Koska olosuhteet ajoivat heidän sellaiseen. Koska ihminen ei voi säilyä kokonaan ihmisenä, jos häntä kohdellaan jonain muuna. Ihonväri kytkeytyy kuitenkin moniin muihin asioihin, joista suurin on kysymys vallasta. Valta kytkeytyy myös sukupuolikysymykseen, eivätkä asiat ole aivan yksiselitteisiä.

Nat Turnerin kapina on puistattava kirja. Sen lukeminen teki pahan olon, mutta se oli silti luettava loppuun, vaikka loppukin tiedettiin jo alussa. Kirja laittoi pohtimaan hyvää ja pahaa ja sitä, miten kohtelemme toisiamme arjessamme. Ei tietenkään orjina enää nykyään, mutta on paljon muitakin tapoja olla toiselle paha. Nat tappaa itse tytön, joka oli hänelle kaikkein eniten hyvä – jota mies ehkä jopa rakasti, mitä hän ei pystynyt lainkaan käsittelemään, koska se olisi ollut täysin mahdotonta ja täysin kiellettyä sekä muiden (orjan aseman vuoksi) että hänen itsensä mielestä (Nat halusi elää selibaatissa uskonnollisista syistä, ja tyttö sotki sen kuvion). Hyvyys ja pahuus ovat välillä käsi kädessä, kolikon kaksi eri puolta.

Mainokset