Näin jäljessä olen kirjaseikkailujen raportoinnissa: Lucius Shepardin kahden novellin kokoelma Lohikäärmeen varjossa (1993) tuli luetuksi paluumatkalla Kittilästä Jyväskylään. Ostin kirjan Kittilän kirjaston poistohyllystä, ja sen luettuani en oikeastaan ihmettele, että se oli poistettavana. Ei nimittäin ollut ihan hirveän hyvä kirja.

Lohikäärmeen varjossa sisältää siis kaksi itsenäistä tarinaa: Suomunhakkaajan kaunis tytär (The Scalehunter’s Beautiful Daughter, 1988) ja Mies joka maalasi lohikäärme Griaulen (The Man Who Painted the Dragon Griaule, 1984). Molemmat tarinat sijoittuvat laaksoon nukkuvan lohikäärmeen vieressä. Joskus aikoja sitten velho on tainnuttanut lohikäärme Griaulen, ja lohikäärme makaa siis tajuttomuuden tilassa, mutta ei ole kuollut. Se ei liiku eikä syökse tulta, mutta sen pahuus vaikuttaa laakson asukkaisiin myrkyttäen elämää.

Idea on hyvä, ja takakannen vuoksi minä kirjan ostinkin (ja siksi, että pidän lohikäärmeistä). Mutta Shepardin teksti ei kulje, ja molemmat tarinat ontuvat pahasti. Niissä on paikoitellen liikaa yrittämisen makua, paikoitellen taas liian vähän yrittämistä – melkein kuin jos minä lähtisin kirjoittamaan fantasiaa. Kieli ei suju, mikä voi johtua kääntäjästäkin tietysti, mutta ennen kaikkea Shepardin tarinat eivät ole kovin mielenkiintoisia eivätkä uskottavia fantasiakertomuksia.

Lucius Shepard on palkittu kirjailija, joten ehkä hän on kirjoittanut jotain parempaa jossain muualla. Lohikäärmeen varjossa ei kuitenkaan erikoisempaa vaikutusta tee.

Joululomallani en ehtinyt lukemaan juuri mitään, joten Lohikäärmeen varjossa jäi viimeiseksi viime vuoden puolella loppuunsaatetuksi kirjaksi. Uusia seikkailuja sitten tänä vuonna!

Mainokset