Suurimman osan aikaa minä vain teen töitä ehtimättä miettiä, miltä se nyt just sillä hetkellä tuntuu. Välillä sitten iskee väsymys ja yleensä sen myötä masennus, jolloin työmäärä tuntuu suossa rämpimiseltä, joka ei lopu. Mistään ei tule valmista koskaan, ei ikinä, sillä olen liian väsynyt ja liian huono saamaan mitään valmiiksi ja mokaillessani olen vain riesa muille. Nyt en siis puhu vain v-kirjasta, vaan sivuhommina tehtävistä muista projekteista.

Sitten onneksi välillä on näitäkin päiviä, jolloin kaikki tuntuu valoisammalta. Työmäärä hankkeissa ei tunnu käsittämättömältä tai päättymättömältä, vaan hallinnassa olevalta. Tätä oloa edesauttaa se, että kahdessa sivuprojektissani en ole yksin, vaan vastuuta on jakamassa ihmisiä, joihin luotan. Uskallan ajatella ainakin toisen hankkeen valmistumista ja saan jo iloisia perhosia vatsaan siitä ajatuksesta. Edessä on vielä paljon työtä ja yli puoli vuotta aikaa, mutta silti oli tänään iloista keskittyä kollegan kanssa hetken aikaa olennaiseen: mitähän sitä laittaisi kirjajulkkareihin päälle? (Sillä kirjaprojektistahan tässäkin on kyse.)

Eilen ja tänään olen ollut Helsingissä. Olen tavannut siskoa ja ystäviä, käynyt hyviä keskusteluja sekä akateemisesta työllistymisestä että jyrsijöistä ja majavien puunsyönnistä (ne muuten eivät syö puuta, vaikka luulisi… 😉 ) Olen ollut kokoustamassa ja saanut iloa edessä odottavasta uudesta luottamustehtävästä (josta kerron vasta kun se on virallista). Junamatka kotiin sujui hyvässä seurassa työasioita edistäen, eikä pendolinokaan ollut juuri yhtään myöhässä.

Papu jäi Helsinkiin ja kotona on siksi hiljaista. Tänään on kaikki sujunut niin hyvin, ettei sekään ei silti masenna, sillä sisko soitti jo ja kertoi tintinin kuulumiset – melkein kuulen sen kehräävän.

Miten tämän hyvän olon saisi säilymään? Millä ihmeellä olisin vielä aamullakin näin…miten sitä kuvaisi… Onnellinen.

Advertisements