Joululomalla käväisin hakemassa jotain työhuoneelta, ja sisko näki samalla työpöytäni. ”Aika sotkuinen tää sun pöytä…” oli minua huomattavasti siistimmin elävän siskon varovainen kommentti. En ehtinyt siivota työpistettäni ennen joulukuun reissuja, joten se jäi kaaokseen, ei se mitään. Mutta siskorakas, onneksi et näe pöytääni nyt.

Mitä luovempi kirjoittamisen vaihe, sitä korkeammiksi käyvät kirja- ja paperipinot pöydälläni. Tyhjä pöytä merkitsisi minun tapauksessani tekemättömyyttä, ajatuksettomuutta, taukoa. Olen kirjoittanut viime päivinä aika intensiivisesti, ja kaaos alkoi jo huvittaa. Tänä aamuna otin kuvan työpisteestäni.

On siellä onneksi rentouttaviakin asioita, kuten Hermione (esikuvana) ja joulupukin tuoma ihana seinäkalenteri. Ja reinot.

Iltaa kohti vielä useampi kirja siirtyi hyllystä tai kirjastosta pöytäni kaatuileviin pinoihin. Sekavan näköistä, ehkä, mutta toimivaa. Maanantaina häämöttävää deadlinea varten pahin on jo ohitettu, mutta työtä vielä riittää. (Paitsi että ehkä tuleva paperin käsittely laitosseminaarissa tammikuun lopussa on kuitenkin se pahin.) Olen väsynyt, mutta tyytyväinen: tätä työtä minä olen halunnut tehdä, ja tässä sitä nyt ollaan. Kirjoittaminen on raskasta, mutta myös parasta. Minua motivoi kovasti se, että kirjoitan nyt ihan itse v-kirjaa, en enää mitään artikkelia tai seminaaripaperia.

Työ jatkuu vielä siis maanantaihin asti, jolloin palautan tuotokseni siinä kunnossa mihin ehdin sen saada. Ehkä sitten jaksan taas kirjoittaa tännekin jotain, kun kaikki kirjoituskykyni ei ole keskitetty pohtimaan naisten työn historiankirjoituksen historiaa…

Niin, ja ihan vain koska kukaan ei kuitenkaan voi tätä tietää: postaukseni otsikko on viittaus. 🙂

Mainokset