tammikuu 2011


Laitoksen jokavuotinen talviseminaari on taas takana. Tänäkin vuonna jännitin, mutta en ollenkaan niin paljoa kuin aikaisempina vuosina. Olen osallistunut leiriin kahdesti, vuosina 2008 ollessani liikkeellä juuri ja juuri homman aloittaneena ja vuonna 2009, jolloin käsittelyssä oli ensimmäinen dispositiohahmotelmani. Viime vuonna jätin seminaarin väliin, kun voin pelkästä sen ajattelusta erittäin huonosti. Jännittäminen meni överiksi. Tauko teki hyvää.

En jää nyt pohtimaan sitä, miksi oman laitoksen seminaari tuntuu moninkerroin pelottavammalta kuin mikään ulkomainen konferenssi. Sen sijaan haluaisin jakaa kanssanne iloisensävyisen pohdinnan siitä, että minäkin olen kehittynyt näinä vuosina. Ensimmäinen laitosseminaari romahdutti minut täysin: vaikka tutkimussuunnitelmani käsittely oli silloinkin ihan ok, ajauduin ensimmäiseen vaikeaan kriisiin koko homman mielekkyydestä ja itkin paljon seminaarin jälkeen. Se johtui siitä, että tunsin itseni tyhmäksi. Kirjoitin silloin blogiini esimerkiksi näin:

Suurimman osan seminaarista tunsin olevani pihalla kuin lumiukko. En osannut osallistua keskusteluun, kun en pysynyt siinä kärryillä. Niin vaikea kuin minut tuntevien voi olla se uskoa, olin työryhmässämme aikamoinen tuppisuu. Minua ahdistaa jokaisen tutkijaseminaarin jälkeen ihan samalla tavalla, mutta tämä oli vain kymmenen kertaa pahempi ja raskaampi tilanne. Ja oman paperini käsittely: miten voin vastata sitä koskeviin kysymyksiin, jos en ymmärrä kysymyksiäkään? Olen vain liian palikkatyyppinen ihminen tutkijaksi. Pitäisi hanskata abstrakteja asioita, kokonaisuuksia, tutkimusperinteitä ja -tapoja paremmin, ja ennen kaikkea osata soveltaa niitä, enkä tiedä onko sitä taitoa mahdollista opetella. Tiedän hyvin, etten ole ainoa, joka tuntee itsensä huonoksi ja tyhmäksi, mutta juuri nyt uskon olevani kollegoistani ainoa, joka todella on sitä: liian heikko tohtoriksi, mutta liian itsepäinen ymmärtämään sitä, eikä kukaan vain kehtaa sanoa suoraan.

Silloin minua viisaampi ja kokeneempi ystävä Himmu kommentoi kannustavasti muun muassa näin:

a) kestää aikansa, ennen kuin oma aihe aukeaa itselle. Vasta kun näin on tapahtunut, voi se aueta myös muille. Tästä johtuen aivan alkuvaiheessa muiden kommentit ovat aivan yhtä haparoivia kuin oma tutkimussuunnitelmasi. Mutta eihän asiaa niin ilmaista. Ei kommentteja ja kysymyksiä voi aloittaa sanomalla: ”tässä nyt vasta pikkuhiljaa alan hahmottamaa ja työstämään tätä sinun aihettasi, joten…”. Kun on itse vielä vähän eksyksissä, epävarma ja jännittynyt, muut vaikuttavat tietävämmiltä, fiksummilta ja kyvykkäämmiltä.

b) Jotkut ihmiset ovat akateemisesti tosi lahjakkaita, monialaisia, innovatiivisia ja fiksuja. Mutta eivät kaikki. Eivät ollenkaan kaikki. Kunhan olet päässyt itse vähän syvemmälle aiheeseesi ja oppinut tunnistamaan eri ihmisten tavan tuottaa ”akateemista” puhetta/tekstiä, huomaat, että iso osa saamistasi huomioista ja kommenteista, ympärilläsi käydystä keskutelusta, ei enää olekaan oman tutkimuksesi kannalta oikeasti oleellista. Ja ne, jotka oikeasti osaavat sanoa jotain tärkeää ja yleispätevää tai vastaavasti juuri sinun tutkimukseesi liittyvää, osaavat sanoa sen niin, että asian ymmärtää kuka tahansa.

Vasta tänä vuonna laitosseminaarissa ymmärsin, mitä Himmu tarkoitti. En minä vieläkään ole aina kärryillä seminaareissa käytävästä keskustelusta, mutta yleensä silloin se ei ole tarpeenkaan. Kun itseluottamusta ja kokemusta on karttunut, minulla on tuppisuu-ilmiön sijaan pikemminkin liian suuri suu ja kommentoin välillä liikaakin (omasta mielestäni). Tässäkin seminaarissa taisin istua hiljaa vain sen paperin käsittelyn ajan, joka oli heti omani jälkeen, jolloin keskityin kokoamaan itseäni.

Niin jälkiviisasta kuin se onkin sanoa, niin aika ja tottumus ovat auttaneet minua selviytymään hengissä seminaarikeskusteluista. Toisaalta pidemmällä olevalta ehkä vaaditaan enemmän. En usko, että aivan tutkimukseni alkuvaiheessa olisin selvinnyt hengissä sellaisesta prässistä, johon jouduin nyt viime viikon seminaarissa. Palaute oli ihan ystävällistä, mutta kyllä myös aika tiukkaa, tai siltä minusta tuntui. Ei minua sanottu kertaakaan tyhmäksi tai paperiani huonoksi, päin vastoin, mutta ei kritiikkiä toisaalta kaunisteltukaan. Lopussa kuitenkin kannustettiin jatkamaan eteenpäin, ja session ulkopuolella olin saanut monelta kilttejä kehuja paperistani. Vaikka ennen seminaaria se oli mahdotonta myöntää (koska tutkijapuheessa on täysin mahdotonta kehua omaa tuotostaan), nyt jälkeenpäin olen tyytyväinen tekemääni paperiin ja tiedän, että siinä on hyviäkin asioita.

Paperini oli luonnos väitöskirjani johdannoksi. Aloitin sen kirjoittamisen Kittilässä joulukuussa ja jatkoin loppiaisen tienoilla urakalla valmiiksi. Johdannossa esittelin tutkimustehtäväni ja -kysymykset sekä paikansin itseni osaksi muistitietotutkimuksen traditiota. Viimeinen osa, jonka ehdin kirjoittaa, oli otsikoitu ”etnologina naishistorian ja sodan kokemushistorian kentällä” ja siinä paikansin itseäni osaksi naisten työn historian ja sodan kokemushistorian tutkimuksia. Sen käsittelyä jännitin eniten, sillä tein luvun aika nopeasti ja kommentaattorina oli suomalaisen naishistorian ehdoton asiantuntija ja ”suuri nimi”. Yllättäen siitä sainkin positiivisimmat kommentit (eli aika vähän kommentteja): ”Tästä minulla ei olekaan mitään ihmeempää sanottavaa.” Vieläkin jaksan ihmetellä, että pääsin siltä osin niin vähällä!

Ohjaajani eivät ole vielä lukeneet johdantoani, mutta olen sanonut heille, ettei sillä ole kiire. En nimittäin aio jumittaa nyt johdannon muokkaamiseen vaan jatkaa eteenpäin kohti aineiston esittelyä ja varsinaisia tutkimuslukuja. Johdanto kun kirjoitetaan jokatapauksessa uusiksi viimeisenä, niin en halua tuhlata aikaa siihen nyt tämän enempää. Asiat hautuvat ja kypsyvät paremmin, kun en sörki niitä koko ajan… Kirjoittamani luonnos riittää siihen, että minulle on nyt selvempää, mitä olen tekemässä ja mihin itseni paikannan.

En halua väheksyä sitä ahdistusta ja pahaa oloa, jota tunsin kolme vuotta sitten. En voi nauraa silloiselle itselleni, sillä se oli aitoa surua ja häpeää oman osaamattomuuden vuoksi. Siinä epätoivossa ei tuntunut realistiselta, että voisin joskus ajatella näin kuin tänään. Toivoisin silti, että kun seuraavan kerran jonkin uuden asian edessä tunnen oloni kurjaksi osaamattomuuteni vuoksi, muistaisin tämän ja uskoisin siihen, että asioita voi oppia. Usein oppiminen tapahtuu ihan hu0maamatta.

Kirjoitin tämän postauksen mielessäni myös se, että blogiani lukee moni tohtorikoulutettava: ehkä joku jatkotutkinnon alkumetreillä oleva on kokenut samoja tunteita kuin minä. Ennen kaikkea kirjoitin tämän kuitenkin kiittääkseni Himmua siitä, mitä hän sanoi silloin. Olit aivan oikeassa, ja vaikka sisällön ymmärtäminen kesti kauan, osaan nyt arvostaa sitä vielä enemmän. Kestää aikansa, että akateemista puhetta oppii tulkitsemaan, enkä vieläkään ole siinä mestari. Nyt kuitenkin jo selviän siinä viidakossa ilman kovin suurta itkeskelyä ja kykenen itsekin tuottamaan aikamoista jargoniaa, kehvatsu.

P.S. Papu on palannut Helsingistä. Olemme maalla viettämässä viikonloppua, ja Papu osoitti heti olevansa mitä vähimmässä määrin stadilaistunut. Se nappasi kellarista hiiren noin vain, siinä ajassa kun veljeni laittoi takkia naulakkoon. Saaliinsa Papu nautti äidin hienoimmalla villamatolla.

Mainokset

Pari viikkoa sitten juttelin Helsingissä erään ystävän kanssa urasuunnittelusta ja urasta. Keskustelu oli valitettavan lyhyt (voi kellokortin voimaa!), mutta herätti minussa paljon ajatuksia, joita olen hautonut itsekseni ja puhunut myös ympärillä oleville.

Perusviesti oli se, ettei kannattaisi ajatella tulevaisuuden työmaataan ”urana”, siis uran käsitteen avulla. Urahan on mielikuvissa jotain lineaarista ja ennen kaikkea nousujohteisesti suoraa putkea. Mutta eihän elämä ole sellaista, enkä usko että kovin moni haluaisikaan elämän olevan suora alumiiniputki ylöspäin.

Mieluummin kuin uraa, kannattaisi käyttää vaikkapa ihan oman tulevaisuuden käsitettä. Urasuunnitelmien sijaan voisi miettiä, mitä minä haluaisin tehdä työkseni, miten työ ja vapaa-aika olisivat hyvin tasapainossa, ja millaista työelämää haluan ollakseni onnellinen. Millainen olisi hyvä työ minun kannaltani?

Viime aikoina olen myös kironnut tätä kaupunkiani… Viihdyn täällä, haluaisin asua täällä, mutta ainakin humanistiselle tohtorille (maisterista puhumattakaan) täällä on hyvin rajoitetusti töitä. Kuulen jatkuvasti uutisia eri aloja edustavista kavereistani, jotka ovat muuttaneet työn perässä pääkaupunkiseudulle. Yksi kerrallaan, mutta sinne silti.

Mikä ihme tätä kaupunkia vaivaa? Jyväskylä yrittää pitää yllä nuorekasta imagoa, mutta ei pysty pitämään nuorta, korkeasti koulutettua väkeä, parhaassa veronmaksuiässä ja -kyvykkyydessä olevaa, kuluttavaa ja siksi hyödyllistä kansalaisjoukkoa. Tai ehkä työt vain ovat jollain muulla aloilla.

Kuten joulun alla kirjoitin, osallistun tänä vuonna Yrittäjäksi yliopistosta -hankkeen koulutukseen. Siitä on apua yrittäessäni keksiä keinon työllistää itseni niin, että voisin kahden vuoden kuluttua edelleen asua Jyväskylässä tai lähiseudulla. Että voisin rakentaa tulevaisuuttani (huom, en uraa!) edelleen tässä maakunnassa, jossa olen onnellinen. On mielenkiintoista, miten vähitellen alan jo lämmetä ajatukselle ainakin osa-aikaisesta yrittäjyydestä. Vielä en tiedä, mitä kaikkea se voisi olla, mutta jo nyt, parin kuukauden jälkeen, huomaan katsovani maailmaa ja mahdollisia työllistymiskeinoja leveämmällä skaalalla ja rohkeammin.

Eniten tässä auttaa se, että koulutuksen kautta olen saanut oman solun, keskusteluryhmän ja viitekehyksen, jonka piirissä tällaisesta voi puhua. En tarkoita, että kollegat tai ystävät torjuisivat yrittäjyys- tai työllistymiskeskustelut, vaan että tässä porukassa yrittäjyys-ajatuksella leikkiminen, oman osaamisen tunnistamisen haasteet ja mahdollisuudet ovat juuri se tärkein puheenaihe. Monitieteistä soluamme yhdistää juuri se, ettemme tiedä mitä osaamme. Hyvä lähtökohta onkin yhteinen tavoite selvittää sitä ja pohtia myös, voisiko osaamistamme ehkä joskus myydä, yhdessä tai erikseen.

Koulutuksen toinen lähijakso on reilun viikon kuluttua. Se toivottavasti antaa edelleen ja entistäkin vahvemmin eväitä oman osaamisen tunnistamiseen. Ainakin odotan saavani viettää haastavan ja innostavan kaksi- ja puolipäiväisen hyvässä seurassa.

Sitä ennen kuitenkin vielä piinallinen ja ihana laitoksen talviseminaari.

Välillä kirjat kyllä tulevat uniin, etenkin jos lukukokemus on pitkä ja intensiivinen. Fantasiakirjojen kanssa tapahtuu niin varsin usein. Yleensä unet ovat sekavia seikkailuja, ja harvoin kirjat aiheuttavat varsinaisia painajaisia; oikeastaan en muista yhtään kertaa tätä ennen. William Styronin Nat Turnerin kapina (The Confessions of Nat Turner, 1967, suom. 1969) kuitenkin tuli uniin asti ahdistavana, synkkänä tunnelmana, verenä ja pimeytenä.

Kirja kertoo tositapahtumasta, orjakapinasta Virginiassa vuonna 1831. Styron on käyttänyt romaaninsa pohjana Turnerin ”puolustusasianajajan” (lainausmerkit, koska eihän häntä tietenkään kukaan voinut eikä olisi halunnutkaan puolustaa) tekemää asiakirjaa, jossa on ennen Turnerin kuolemaa antama tunnustus ja kertomus siitä, mikä ajoi hänet nostattamaan kapinan. Styronin romaani on kuitenkin fiktiivinen, sillä Turnerista ei tiedetä juuri mitään. Sen vuoksi romaani ehkä onkin niin tehokas kuvaus orjuudesta ja siitä, miten pahuus muuttaa ihmisen pahaksi. Fiktion avulla Turnerin maailmaan on helpompi upota ja eläytyä.

Romaanissa Nat Turner kertoo itse omaa elämäntarinaansa. Hän on etuoikeutettu, isäntänsä kokeilu siitä, voiko musta oppia lukemaan ja käyttämään päätään kuin valkoinen. Nat on älykäs ja oppii, tietenkin, mutta se ei tee hänestä vapaata, eikä tietenkään missään tapauksessa ihmisen arvoista. Hän on silti orja. Natin opetus perustuu lähinnä Raamattuun ja hän onkin varsin uskonnollinen. Aikuisena hän alkaa saarnata kristinoppia muillekin mustille. Hänellä on taipumusta uskonkiihkoiluun, ja monet lähes hurmokselliset paastot ja pitkät rukoilupäivät tuottavat hänelle tyydytystä.

Lukutaitoinen musta on monelle valkoiselle täysin käsittämätön, pelottava asia. Nat saa myös kokea sen. Monet pahat kokemukset nostattavat vihaa ensin salassa, kunnes Nat saa näyn, jossa Jumala käskee hänen surmata kaikki valkoiset. Siitä alkaa kapinan huolellinen suunnittelu. Nat tuntee olevansa Jumalan suojeluksessa ja toimivansa hänen ohjeidensa mukaan. Ohjeita ja merkkejä tulee arjessa, mutta etenkin Vanha Testamentti on sodannälkäiselle lukijalle mannaa.

Huonostihan siinä tietenkin käy, Nat Turnerin kapinassa. Nat joukkoineen saa hengiltä muistaakseni jotain 50 valkoista – aika vähän siihen nähden, että tavoitteena oli tappaa kaikki maailman valkoiset. Uhrit – naiset, sylivauvat, miehet – tapetaan miekoilla, kirveillä ja muilla verta lennättivillä aseilla. Viimeiset päivät ennen kapinaa ja marssin kulku olivat kaikkein pahinta luettavaa, ja painajaisessani oli juuri tämä veri ja väkivalta. Nat Turner tietenkin vangitaan ja kuolee kurjan kuoleman. Silti, vielä sellissäänkin hän on vakuuttunut tekojensa oikeutuksesta, eikä kadu. Juuri tämä katumattomuus kauhistutti hänet tuominnutta oikeusistuinta.

Styronin romaani sai Pulizer-palkinnon lisäksi aikanaan paljon kritiikkiä. En tunne kaikkea keskustelua, mutta ilmeisesti sitä pidettiin mustaihoisia halventavana ja rotuennakkoluuloja nostattavana. Sanottiin myös, ettei valkoinen mies voi kirjoittaa kirjaa mustan orjan näkökulmasta, ja että Styron väittää kaikkien mustien miesten fantasioivan valkoisen naisen raiskaamisesta.

Eihän se niin mennyt.

Kieltämättä Styron ei kuvaa mustia orjia kovin kauniisti, jos nätisti asian muotoilen. 1970-luvulla romaanin viesti on varmaankin nähty juuri esimerkiksi kansalaisoikeusliikkeen piirissä eroja ja riitaa lietsovana. Silti, jos aivan rehellinen olen, en missään vaiheessa ajatellut kirjan viestiä sillä tavoin. Minusta siinä oli kyse orjuudesta ja siitä, mitä jatkuva alistaminen, väkivalta, eläimen kaltaisena kohtelu, huonot olot (eli yksinkertaisesti orjatalous) tekevät ihmiselle. Vaikka ihonvärit olisivat menneet toisin päin, tai vaikka ihonvärillä ei olisi siinä järjestelmässä ollut merkitystä niin että sekä vallassa että orjina olisi ollut valkoisia ja mustia sekaisin, olisivat alistetut luultavasti käyttäytyneet ainakin paikoitellen Styronin kuvaamalla tavalla. Koska olosuhteet ajoivat heidän sellaiseen. Koska ihminen ei voi säilyä kokonaan ihmisenä, jos häntä kohdellaan jonain muuna. Ihonväri kytkeytyy kuitenkin moniin muihin asioihin, joista suurin on kysymys vallasta. Valta kytkeytyy myös sukupuolikysymykseen, eivätkä asiat ole aivan yksiselitteisiä.

Nat Turnerin kapina on puistattava kirja. Sen lukeminen teki pahan olon, mutta se oli silti luettava loppuun, vaikka loppukin tiedettiin jo alussa. Kirja laittoi pohtimaan hyvää ja pahaa ja sitä, miten kohtelemme toisiamme arjessamme. Ei tietenkään orjina enää nykyään, mutta on paljon muitakin tapoja olla toiselle paha. Nat tappaa itse tytön, joka oli hänelle kaikkein eniten hyvä – jota mies ehkä jopa rakasti, mitä hän ei pystynyt lainkaan käsittelemään, koska se olisi ollut täysin mahdotonta ja täysin kiellettyä sekä muiden (orjan aseman vuoksi) että hänen itsensä mielestä (Nat halusi elää selibaatissa uskonnollisista syistä, ja tyttö sotki sen kuvion). Hyvyys ja pahuus ovat välillä käsi kädessä, kolikon kaksi eri puolta.

Aikamoista,

olen saamassa kaiman:

Kulttuurilehti Illuusion ensimmäinen numero ilmestyy 10.2.2011.

Jotenkin niin 2010-lukulaista, että ensimmäinen numero ilmestyy (ainakin aluksi) vain iPadilla. 😀 Jää siis lukematta, mutta iloiset onnen ja menestyksen toivottelut puoliksi tutulle toimitukselle silti!

Charles Dickensin Kolean talon (Bleak House, 1852-1853, suom. 2006) piti olla joulunpyhien tiiliskiveni, mutta siitä tuli koko loppuvuoden ja osan alkuvuottakin lukukirja. 77 luvussa ja pokkariversioni yli 900 sivussa toki riitti luettavaa, mutta silti viivyin kirjassa tavallista lukutahtiani pidempään. Se ei kuitenkaan ollut Kolean talon syy, vaan minulla tuntui olevan jouluna jotenkin ”tavallista” joulua enemmän muuta tekemistä. En kerta kaikkiaan viettänyt yhtään kokonaista päivää pelkästään kirjaa lukien, kuten yleensä ehtii tapahtumaan.

Olen lukenut aiemmin Dickensiltä Kaksi kaupunkia, ja viime vuonna Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit. Ensinmainitusta muistan vain sen, että pidin siitä valtavasti. Pickwick-kerho taas on jäänyt mieleen lähinnä huvittavan pitkäveteisenä. Kolea talo on varsin myöhäinen Dickens-suomennos, mutta kuten Helsingin Sanomien arviossa todetaan, kannattava sellainen. Jopa minä, joka harvoin kiinnitän huomiota käännökseen (paitsi jos se on aivan surkea), huomasin Kersti Juvan suomennoksen olevan nykyaikainen, rytmikäs ja toimiva. 1800-luvun eeppisen tekstin ollessa lähtökohtana ei käännöksen nykyaikaisuuden voi sanoa olevan itsestään selvyys, joten pisteet Juvalle.

Kolean talon juonikuvio on monimutkainen ja vaikeasti selitettävä, mutta silti juoni on juurikin se, joka houkuttaa lukijan mukaansa. Monenlaiset tapahtumat sekä kirjava henkilöjoukko kiertyvät kaikki tavalla tai toisella oikeusjuttu Jarndyce – Jarndyce ympärille. Juttua on käsitelty brittiläisessä, tehottomassa oikeuslaitoksessa vuosikausia, ja se on vienyt useammankin ihmisen onnettomuuteen antamalla turhaa toivoa. Tarinan keskushenkilönä voi pitää Esther Summersonia, orpotyttöä, jonka mystinen menneisyys ja sen selviäminen tuo kirjaan romantiikan sävyjä. Osa kirjasta kulkee Estherin minä-kerrontana.

Dickens tietenkin kritisoi myös omaa aikaansa. Terävin piikki osuu oikeuslaitokseen, mutta toki Dickens kuvaa lukijalleen myös Lontoon slummeja, tiilentekijöiden mustelmille hakattuja vaimoja, ei-kenenkään-poikaa, pientä kadunlakaisijaa Jo’ta, epilepsiaa sairastavaa palvelustyttöä ja monia muita vähäosaisia. Dickens käyttää toki huumoria maailmansa kuvauksessa, mutta tehoaa se silti. Aatelisia on tarinassa oikeastaan vain yhden pariskunnan verran, varakasta keskiluokkaa jonkin verran, työväkeä sitäkin enemmän ja aivan köyhiäkin kourallinen. Paremmin ovat sosiaalisten luokkien kokosuhteet Dickensillä hallinnassa kuin monilla muilla kirjailijoilla, sanoisin.

Koleassa talossa on niin paljon henkilöitä, että kannatti olla katsonut BBC:n sarjaversio muutaman vuoden takaa. Sen kuvat palautuivat mieleen vähitellen ja pitivät paremmin kärryillä monien henkilöiden joukossa kirjan alkupuolella. Loppua kohti edetessä tv-sarjan apua ei enää olisi tarvinnut, sillä Kolea talo oli pitkästä aikaa romaani, joka pyöri mielessäni työpäivinä, jota pohdin ulkona kävellessä ja jonka luokse oli päivisin vähän ikävä. Niinpä tiiliskiven loppuessa oli jopa vähän haikea olo – olisin viihtynyt Estherin, Jarnycen ja muiden kanssa pidempäänkin.

Veijo Hietala on muuten kirjoittanut hyvän arvion Turun Sanomiin, lukekaa vaikka itse.

Oli väitös, ja väittelijä pyysi kutsussaan vieraita pukeutumaan kansallispukuihin – mahdollisuuksien mukaan. Kustos ja vastaväittäjä olivat myös kansallispuvuissa. Yllättävän monella myös kavereista oli siihen mahdollisuus, kun vähän kaappeja kaivoi. Minä suunnittelin kanslaripäivän (tai kanupäivän, miten vaan, heh) kahden ystäväni kanssa. Toisella heistä on oma puku tanhutaustan vuoksi, ja toisen kanssa luotimme äitien varastoihin.

Olen käyttänyt äidin Etelä-Pohjanmaan Järviseudun pukua nyt kaksi tai kolme kertaa. Sen pukeminen muuttaa olon juhlavaksi ja selän ryhdikkäksi – kansallispuku päällä on jotenkin mahdotonta röhnöttää rumasti. Eihän kansallispuku mikään hoikentava muotiluomus ole, mutta sen pointti onkin jossain muualla. Puvussa on ihanat, kolmiväriset hiusnauhat, musta liivi ja punapohjainen hame. Se on kaunis, ja se ylläni minäkin tunnen itseni kauniiksi.

On vähän niinkuin sovittu, että tulen perimään äidin kansallispuvun. Mummo on jättänyt siskolle omansa – en tiedä, minkä seudun se on. Eihän kansallispuvulle ole juurikaan käyttöä nykypäivänä, mutta kivaa silti, että minulla on sellainen valmiina, kun tilanteita tulee kerran kahdessa vuodessa. Haaveilin jossain vaiheessa, että saisin itselleni Keski-Suomen puvun, mutta ei toisen kanslaripuvun hankkimisessa ole mitään järkeä juuri tuon vähäisen käytön vuoksi. Pikkutyttönä minulla oli Keski-Suomen sinisävyinen puku, ja siitä haave kumpuaa – ja tietysti kotiseudusta. Kansallispukuihin kuitenkin kuuluu se, että ne usein peritään, joten en lähde nirsoilemaan äidin puvun osoittaman seutukunnan vuoksi. Ja hei, olenhan siis itsekin puoliksi pohjalainen.

Väitöksessä perjantaina oli siis paljon kansallispukuja. Minä ja ystäväni liikuimme kolmikkona, sillä kansallispuvut tulevat jotenkin paremmin esiin ryhmänä. Kaksi pukua oli karjalaisia, minun siis lännempää. Jestas, että olimme hieno seurue! Kivasti ihmiset myös tulivat kertomaan sen.

Hienoin oli silti väittelijä, joka oli tähän päivään tähdäten tehnyt pitkän työn oman pukunsa kanssa. Joka pisto oli itse tehty. Hienosti sujui väitös, ja olen hirmuisen iloinen tämän kollegan ja työkaverin vuoksi. Upea suoritus!

Näin jäljessä olen kirjaseikkailujen raportoinnissa: Lucius Shepardin kahden novellin kokoelma Lohikäärmeen varjossa (1993) tuli luetuksi paluumatkalla Kittilästä Jyväskylään. Ostin kirjan Kittilän kirjaston poistohyllystä, ja sen luettuani en oikeastaan ihmettele, että se oli poistettavana. Ei nimittäin ollut ihan hirveän hyvä kirja.

Lohikäärmeen varjossa sisältää siis kaksi itsenäistä tarinaa: Suomunhakkaajan kaunis tytär (The Scalehunter’s Beautiful Daughter, 1988) ja Mies joka maalasi lohikäärme Griaulen (The Man Who Painted the Dragon Griaule, 1984). Molemmat tarinat sijoittuvat laaksoon nukkuvan lohikäärmeen vieressä. Joskus aikoja sitten velho on tainnuttanut lohikäärme Griaulen, ja lohikäärme makaa siis tajuttomuuden tilassa, mutta ei ole kuollut. Se ei liiku eikä syökse tulta, mutta sen pahuus vaikuttaa laakson asukkaisiin myrkyttäen elämää.

Idea on hyvä, ja takakannen vuoksi minä kirjan ostinkin (ja siksi, että pidän lohikäärmeistä). Mutta Shepardin teksti ei kulje, ja molemmat tarinat ontuvat pahasti. Niissä on paikoitellen liikaa yrittämisen makua, paikoitellen taas liian vähän yrittämistä – melkein kuin jos minä lähtisin kirjoittamaan fantasiaa. Kieli ei suju, mikä voi johtua kääntäjästäkin tietysti, mutta ennen kaikkea Shepardin tarinat eivät ole kovin mielenkiintoisia eivätkä uskottavia fantasiakertomuksia.

Lucius Shepard on palkittu kirjailija, joten ehkä hän on kirjoittanut jotain parempaa jossain muualla. Lohikäärmeen varjossa ei kuitenkaan erikoisempaa vaikutusta tee.

Joululomallani en ehtinyt lukemaan juuri mitään, joten Lohikäärmeen varjossa jäi viimeiseksi viime vuoden puolella loppuunsaatetuksi kirjaksi. Uusia seikkailuja sitten tänä vuonna!

Seuraava sivu »