John Galsworthy: Forsytein taru

Kirjat löytävät omaan hyllyyni erilaisia polkuja pitkin. Jo muutaman vuoden kirjahyllyäni on koristanut kaksiosainen, harmaakantinen painos nobelpalkitun John Galsworthyn Forstytein tarusta (The Forsyte Saga, 1906-1921, suom. 1930?). Teos on painettu vuonna 1930. Sisälehdeltä löytyy liimattu merkki – ei suinkaan ex libris niin kuin ensinäkemältä luulin, vaan bibliothecae donavit -lappu vuodelta 1959. Kirja on kuulunut harjoituskoulun opettajattarelle (jonka nimen jätän tästä pois) ja hänen kuoltuaan kirja on lahjoitettu Jyväskylän korkeakoulun kirjastoon. Noin puoli vuosisataa myöhemmin minä olen poiminut teoksen ilmaiseksi mukaani yliopiston kirjaston poistolaarista, ja kirja jatkaa elämäänsä hyllyssäni.

Kirjan ulkoista matkaa tärkeämpi on tietysti se, mitä sen kansien välistä löytyy, ja Forsytein taru onkin varsin vahva ja mieleenjäävä kertomus. Se sijoittuu Lontooseen 1800- ja 1900-luvun taitteen kahta puolen ja kertoo nimensä mukaisesti Forsytein suvun tarinan. Forsytet ovat ylempää keskiluokkaa, lähinnä kiinteistökaupoilla rikastunut suku, jonka vanhat jäsenet ovat aikanaan tienneet, miten tehdä rahaa. Nuorempien sukupolvien tehtäväksi tuntuu jäävän vain käyttää sitä.

Keskushenkilö on Soames Forsyte, joka saa kirjan alkupuolella pilkkasävyisen liikanimen ”varakas mies”. Soames on rikas ja rikastuu entisestään, mutta onnellinen hän ei ole. Soames on kylmä ja kova, omaisuutensa sokaisema. Suurin tragedia, josta kirja oikeastaan kertookin, on se, ettei Soames kaikesta rikkaudestaan huolimatta kykene saamaan rakkautta osakseen. Hänen vaimonsa Irene on huomiotaherättävän kaunis, mutta pariskunnan välit rikkoontuvat. Surullisinta silti on, ettei Soames itse ikinä ymmärrä, miksi Irene ei rakasta häntä. Omasta mielestään hän on aina tehnyt kaiken niin kuin pitää, tarjonnut hyvän toimeentulon, toiminut kunniallisesti ja niin edelleen. Aikana, jolloin avioero on skandaali, Irene ja Soames ajautuvat umpikujaan. Matkan varrella asiaan sotkeutuu Soamesin serkku Jolyon Forsyte ja moni muukin sukulainen. Forsytein suvun hohtava julkisivu kiiltää kirkkaana, mutta sen takana eletään varsin surullista elämää. Avioero ei ole ainoa seuraus rakkaudettomuudesta, vaan Soamesin ja Irenen umpikuja vetää mukaansa myös seuraavan sukupolven.

Kuten monet muutkin vanhahtavat tiiliskivet, myös Forsytein taru oli aluksi raskas ja hidas luettava. Kun pääsin vauhtiin, aloin kuitenkin nauttia Galsworthyn kerronnasta. Loppua kohti upposin tarinaan jo kovastikin, ja kun aloin ymmärtää, ettei kirjan loppu tulisi olemaan onnellinen, muutuin jo vähän epäkohteliaan uppoutuneeksikin Kittilässä ollessani – oli vaan luettava, saatava tietää.

Romanttisen sukutarinan lisäksi Galsworthy kuvaa brittiläisen keskiluokan jäykkää tapakulttuuria, rahan ahneutta ja omaisuuden sokeuttamaa ihmisryhmää. Hän rinnastaa Soamesin käsitykset buurisodasta ja avioliitosta: että toisilla on oikeus ylivaltaan ja toisilla velvollisuus alistua. Alkupuolella teosta Soames raiskaa vaimonsa ja aluksi huolestuin, että asia jätetään käsittelemättä, että kirjailija antaa Soamesille luvan siihen aviomiehen oikeutena. Mutta ei: Galsworthy on oman aikansa kriitikko, eikä jätä Soamesia vaille rangaistusta, ainakin henkistä sellaista. Välillä minun käy aika paljonkin sääli Soamesia. Tarinan kaunotar Irene jää etäiseksi, hyveelliseksi ja hiljaiseksi hahmoksi, kun Soames taas on lukijaa lähellä kaikkine huonoine ominaisuuksineen.

Kirjan lopussa viimeinen vanha Forsyte kuolee, ja samalla katoaa viimeinenkin sukua yhdessä pitänyt hahmo. Timothy-sedän testamentti on kuitenkin hurjan mielenkiintoinen. Voisi sanoa jopa että tulevaisuuteen kurkottava.

Forsytein tarun uusin filmatisointi on vuodelta 2002. Voisi olla mielenkiintoista nähdä, miten tämä kerronta taipuu tv-sarjaksi tai elokuvaksi. Tulee mieleen Mennyt maailma siinä mielessä, että ainakaan kovin lyhyessä ajassa ei kirjan ulottuvuuksia voi käsitellä – vähintäänkin siis tv-sarja pitäisi olla elokuvan sijaan.

5 kommenttia artikkeliin ”John Galsworthy: Forsytein taru

  1. Tuo viimeisin tv-sarjaversio on varsin vakuuttava, vaikka hyvät näyttelijät joutuvatkin kamppailemaan vuosikymmeniä vanhevien hahmojensa kanssa, ajoittain turhan nopeasti etenevässä sarjassa. Toinen tuollainen brittiläinen pitkän aikajänteen sarja on A Dance to the Music of Time (1997), joka perustuu Anthony Powellin romaaneihin, jotka sen perusteella olisivat aika mielenkiintoisia. Molemmissa on se vahvuus, että joutuu muuttamaan käsitystään henkilöistä, kuten Soamesista, tarinan kulun myötä.

  2. Oih! Kirjaa en ole vielä lukenu, mutta 8-osainen sarja on tullut joskus televisiosta, ja on jäänyt mieleen. Äippä on hankkinu sen dvd:llä myös, maltan tuskin odottaa että pääsen kotikotiin päättämään joululomalla keskenjääneen Forsyte-maratonin 😀

    1. Juha ja Nannander, ilmeisesti sarja tosiaan kannattaa etsiä jostain. Täytyykin katsoa kirjastosta, ja ehkä jollain tutulla on se omana….

  3. Mie olen myös ostanut joskus jostain Forsytein taru -kirjat, mutta en ole niitä saanut luettua. (Enkä oikeastaan viimeisimmän muuton jäljiltä edes tiedä, missä kaupungissa ne kirjat tällä hetkellä sijaitsevat.) Tämän siun juttusi jälkeen iski kuitenkin hirveä himo lukea ne!

    Tykkään muuten tosi paljon näistä siun kirjallisuusjutuistasi. Luulen, että meillä on aika samankaltainen kirjamaku. 🙂

    1. Kiitti Anni! Hirmu kiva, jos lukuhalut herää mun jutuista, kiltisti sanottu!

      Luen aika monenlaisia kirjoja, joten yhteistä makua varmana löytyy. Pysytellään virtuaalilangoilla! 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.