joulukuu 2010


Kirjat löytävät omaan hyllyyni erilaisia polkuja pitkin. Jo muutaman vuoden kirjahyllyäni on koristanut kaksiosainen, harmaakantinen painos nobelpalkitun John Galsworthyn Forstytein tarusta (The Forsyte Saga, 1906-1921, suom. 1930?). Teos on painettu vuonna 1930. Sisälehdeltä löytyy liimattu merkki – ei suinkaan ex libris niin kuin ensinäkemältä luulin, vaan bibliothecae donavit -lappu vuodelta 1959. Kirja on kuulunut harjoituskoulun opettajattarelle (jonka nimen jätän tästä pois) ja hänen kuoltuaan kirja on lahjoitettu Jyväskylän korkeakoulun kirjastoon. Noin puoli vuosisataa myöhemmin minä olen poiminut teoksen ilmaiseksi mukaani yliopiston kirjaston poistolaarista, ja kirja jatkaa elämäänsä hyllyssäni.

Kirjan ulkoista matkaa tärkeämpi on tietysti se, mitä sen kansien välistä löytyy, ja Forsytein taru onkin varsin vahva ja mieleenjäävä kertomus. Se sijoittuu Lontooseen 1800- ja 1900-luvun taitteen kahta puolen ja kertoo nimensä mukaisesti Forsytein suvun tarinan. Forsytet ovat ylempää keskiluokkaa, lähinnä kiinteistökaupoilla rikastunut suku, jonka vanhat jäsenet ovat aikanaan tienneet, miten tehdä rahaa. Nuorempien sukupolvien tehtäväksi tuntuu jäävän vain käyttää sitä.

Keskushenkilö on Soames Forsyte, joka saa kirjan alkupuolella pilkkasävyisen liikanimen ”varakas mies”. Soames on rikas ja rikastuu entisestään, mutta onnellinen hän ei ole. Soames on kylmä ja kova, omaisuutensa sokaisema. Suurin tragedia, josta kirja oikeastaan kertookin, on se, ettei Soames kaikesta rikkaudestaan huolimatta kykene saamaan rakkautta osakseen. Hänen vaimonsa Irene on huomiotaherättävän kaunis, mutta pariskunnan välit rikkoontuvat. Surullisinta silti on, ettei Soames itse ikinä ymmärrä, miksi Irene ei rakasta häntä. Omasta mielestään hän on aina tehnyt kaiken niin kuin pitää, tarjonnut hyvän toimeentulon, toiminut kunniallisesti ja niin edelleen. Aikana, jolloin avioero on skandaali, Irene ja Soames ajautuvat umpikujaan. Matkan varrella asiaan sotkeutuu Soamesin serkku Jolyon Forsyte ja moni muukin sukulainen. Forsytein suvun hohtava julkisivu kiiltää kirkkaana, mutta sen takana eletään varsin surullista elämää. Avioero ei ole ainoa seuraus rakkaudettomuudesta, vaan Soamesin ja Irenen umpikuja vetää mukaansa myös seuraavan sukupolven.

Kuten monet muutkin vanhahtavat tiiliskivet, myös Forsytein taru oli aluksi raskas ja hidas luettava. Kun pääsin vauhtiin, aloin kuitenkin nauttia Galsworthyn kerronnasta. Loppua kohti upposin tarinaan jo kovastikin, ja kun aloin ymmärtää, ettei kirjan loppu tulisi olemaan onnellinen, muutuin jo vähän epäkohteliaan uppoutuneeksikin Kittilässä ollessani – oli vaan luettava, saatava tietää.

Romanttisen sukutarinan lisäksi Galsworthy kuvaa brittiläisen keskiluokan jäykkää tapakulttuuria, rahan ahneutta ja omaisuuden sokeuttamaa ihmisryhmää. Hän rinnastaa Soamesin käsitykset buurisodasta ja avioliitosta: että toisilla on oikeus ylivaltaan ja toisilla velvollisuus alistua. Alkupuolella teosta Soames raiskaa vaimonsa ja aluksi huolestuin, että asia jätetään käsittelemättä, että kirjailija antaa Soamesille luvan siihen aviomiehen oikeutena. Mutta ei: Galsworthy on oman aikansa kriitikko, eikä jätä Soamesia vaille rangaistusta, ainakin henkistä sellaista. Välillä minun käy aika paljonkin sääli Soamesia. Tarinan kaunotar Irene jää etäiseksi, hyveelliseksi ja hiljaiseksi hahmoksi, kun Soames taas on lukijaa lähellä kaikkine huonoine ominaisuuksineen.

Kirjan lopussa viimeinen vanha Forsyte kuolee, ja samalla katoaa viimeinenkin sukua yhdessä pitänyt hahmo. Timothy-sedän testamentti on kuitenkin hurjan mielenkiintoinen. Voisi sanoa jopa että tulevaisuuteen kurkottava.

Forsytein tarun uusin filmatisointi on vuodelta 2002. Voisi olla mielenkiintoista nähdä, miten tämä kerronta taipuu tv-sarjaksi tai elokuvaksi. Tulee mieleen Mennyt maailma siinä mielessä, että ainakaan kovin lyhyessä ajassa ei kirjan ulottuvuuksia voi käsitellä – vähintäänkin siis tv-sarja pitäisi olla elokuvan sijaan.

Mainokset

Se meni niin kovin nopeasti, sitten kuitenkin. Joulu on suosikkijuhlani vuotuisjuhlista, ja tänä vuonna se tuntui niin kovin lyhyeltä: omakin loma alkoi ehkä tavallista myöhemmin, ja sisko joutui lähtemään jo maanantaina kotiinsa, töiden vuoksi tietenkin. Sisko ja hänen seuransa tekevät joulun minun maailmassani, eikä kotikotona ole oikein tuntunut enää juhlavalta siskon lähdön jälkeen.

Minunkin piti palata jo kaupunkiin, mutta aina eivät asiat mene niin kuin suunnitellaan. Olen vielä maalla, ja tulen reissaamaan tätä väliä parin seuraavan viikon aikana enemmänkin, sillä koirani Murre on sairastunut. Käytin sitä lääkärissä aatonaattona, ja oma lääkärimme käski heti varaamaan ajan klinikalle jatkotutkimuksia varten. Siellä käytiin heti ensimmäisenä arkipäivänä, ja diagnoosi oli selvä: perätyrä. Murre ei siis kykene kakkaamaan itse, vaan uloste jumiutuu peräsuoleen, on laajentanut ja repinyt sinne siis valtavan tyrän. Kuvittele koiran ahdistusta ja kipua… Tai äläpä kuvittele, tulee vain paha olo.  Murre on lähes 11 ikävuodestaan huolimatta erittäin iloinen, reipas ja terve koira, joten leikkaus kyllä ehdottomasti on tekemisen väärti.

Leikkaus on aika vaativa, mutta onneksi sen avulla voidaan Murrea kuitenkin auttaa – joulunpyhät jouduin elämään epätietoisuudessa siitä, onko leikkauksesta mitään apua, ja yritin valmistaa itseäni kaikkein pahimpaan uutiseen. Murre on niin hyvinvoiva, että näinkin vakava sairastuminen tuli vähän puun takaa ja pääsi yllättämään. Olen asunut 10 vuotta eri osoitteessa kuin koirani, mutta se ei vähennä sitä, miten tärkeä se on minulle. Arjen elämässä se on viime vuosina ollut eniten isäni ja veljeni koira ja lemmikki, mutta vastuu koirasta on ilman muuta omistajana minulla, ja lääkärireissut ja hoitopäätökset tai päättämättä jättämiset ovat minun tehtäviäni.

Tänä jouluna olen silitellyt valkoista pumpulikoiraani siis enemmän kuin tavallisesti. Papu on maalaistunut tehokkaasti pitkällä lomallaan (sen joululomahan alkoi jo itsenäisyyspäivänä minun reissujeni takia) ja leikkii nyt tyytyväisesti joulukuusenpalloilla, ja juo vettä kuusenjalasta. Olin ollut kuluneena vuonna varsin kiltti, sillä sain odotettua enemmän lahjoja, onnistuneita sellaisia. Sisko on paras, aina.

Töihin minun piti siis palata jo, mutta en ole vielä ehtinyt kuin vähän tehdä hommia täältä maalta käsin. Päiviä tulee kulumaan hukkaan, mutta Murren sairastumisen rinnalla tammikuussa lähestyvä laitosseminaarin deadline on tällä hetkellä vain kesäkärpäsen surinaa korvissani. Paperini sinne tulee olemaan keskeneräistä, jonninjoutavaa höpötystä, mutta sellaista nyt vain välillä joutuu tekemään – sääli lukijoita. Kunhan nyt saisin jotain kirjoitetuksi. Murren leikkaus on silti tärkeämpi.

Viimesimmällä käynnilläni lainasin äidin kirjahyllystä Selma Lagerlöfin romaanin Jerusalem (Jerusalem, 1901-1902, suom. I osa 1902, II osa 1938). Joskus lapsena olen lukenut Nils Holgerssonin seikkailut, mutta muuten Lagerlöfin tuotanto on minulle vielä toistaiseksi tuntematonta.

Jerusalem teki kyllä vaikutuksen. Teos sijoittuu 1800-luvulle, taalainmaalaisten, hyvinvoivien talonpoikien pariin. Keskuksessa on Ingmarilan talo, pitäjän kunnioitetuin suku ja sen kohtaamat muutokset. Kylää vavahduttaa herätysliike, joka vie mukanaan ison joukon siirtolaisia Jerusalemiin. Ensimmäinen osa eepoksesta kertoo tapahtumista ennen siirtokunnan lähtöä, jälkimmäinen heidän elämästään Jerusalemissa.

Lagerlöf kuvaa ensin Ingmarilan taloa ja sukua, Ingmar Ingmarinpoikien ketjua. Varsinainen päähenkilö on nuori Ingmar, joka joutuu Jerusalemiin intoavan siskonsa vuoksi katsomaan sukutilansa huutokauppaa. Ingmar joutuu valitsemaan sukutilan ja rakkauden väliltä. Rakastettu, Gertrud, lähtee Jerusalemiin. Ennen tarinan päätöstä Ingmarkin vielä tekee pyhiinvaellusmatkansa Pyhään kaupunkiin.

En tiedä Jerusalemin vastaanotosta aikanaan, mutta minusta se vaikuttaa ajankohtaansa nähden melko modernilta romaanilta. Lagerlöfin määrittelemänä rakkaus ja avioliitto eivät ole pyhiä tai rikkomattomia, eikä rakkaus kestä aina ikuisesti. Kirjailja ei esitä romanttista, vaaleanpunaista rakkaustarinaa, vaikka spoilaankin nyt kertomalla, että loppu on onnellinen ja täynnänsä rakkautta. Mutta olisi liian naiivia Ruotsin Akatemian ensimmäiseltä naisjäseneltä ja ensimmäiseltä naispuoliselta kirjallisuuden Nobelistilta kertoa tarina, jossa Ingmar ja Gertrud saisivat vaikeuksien jälkeen toisensa ruusun terälehtien sataessa hiljaa heidän ylleen ja ennustaen ihanaa tulevaisuutta.

Lagerlöf kertoo mielenkiintoisesti myös tästä muutoksen myrsyn aiheuttavasta herätysliikkeestä. Hän ei tuomitse eikä paheksu, vaikka keinoja olisi. Lukiessa minulle tuli tunne, etten saanut kirjasta eväitä paheksua tai nauraa ylettömälle uskonnolliselle kiihkoilulle, vaan Lagerlöf yritti sanoa, ettei tässä asiassa ole oikeaa eikä väärää. Uskovat ovat yhtä oikeassa kuin ne, jotka eivät usko – tai uskovat niinkuin ennenkin. Jälkeenpäin olen miettinyt, että Ingmar Ingmarinpojan kautta sympatiat kääntyvät kuitenkin kotiin jäävien puolelle, mutta Jerusalemin siirtokunnan jäsenet eivät silti näyttäydy tyhminä, taitamattomina, lapsellisina tai mitään muutakaan: he vain uskovat enemmän ja eri tavalla.

Toivottavasti Jerusalemin aiheena oleva herätysliike ei karkota lukijoita, sillä kirja ei yritä käännyttää ketään. Lagerlöf on erinomainen kirjailija, ja minusta ainakin tuntuu nyt, että Gösta Berlingin taru on ehdottomasti luettava.

Se alkaa olla ohi, Kittilän työlomani. Huomenaamuna lähden kotiin. Reissun saldona on reilut 11 sivua tekstiä, paljon nukuttuja tunteja, uusia hilpeitä tuttavuuksia ja hiljentäviä kaamoskokemuksia. Ja Reidarin koti, tietenkin.

Ystäväni on ollut sairaslomalla koko vierailuni ajan, mikä ehkä taittoi terän tämän ajan aktiivisuudelta. Urheilullisuutta karsi myös aikas kovana paukkunut pakkanen. Koko viikolla kävin suksilla vain kerran, ja siinä olikin riittävästi. Laskettelurinne jäi tällä kertaa vai haaveeksi. Levillä kävimme vain kerran –  jouluostoksilla: ”Mää ostan tän sulle! No etkä, höh, no mää ostan sit tän sulle!” – ja Hullu Poro Areena jäi minulta toistaiseksi kokematta. Onpahan syytä tulla uudelleen keväämmällä, heh. Pikkujouluja kyllä vietimme naapuruston kivojen ihmisten kanssa, mutta iltaan kuului enemmän riisipuuroa (sain mantelin!), Aliasta ja naurua kuin tanssin jytkettä.

Ystäväni pahoitteli kovasti omaa sairastumistaan ja aktiivisuuden puutetta, mutta olen yrittänyt vakuuttaa, ettei se haittaa. Pidän siitä, että viikko on kulunut jonkinlaisessa talvihorroksessa. Aamupäivisin olen kirjoittanut, hoitanut sähköpostiasioita sen verran mitä olen kyennyt ja lopun aikaa vain ollut. Leffoja ja tv-sarjoja on katsottu paljon, mikä on ihan luksusta televisiottomalle, päiväunet ovat olleet aina sallittuja tai jopa suositeltavia. Farkut ovat olleet jalassa kerran, muuten pukeutuminen on ollut linjalla olo- tai toppahousut. Hömpsyn kermalikööriä on voinut ottaa lämmikkeeksi koska vain, ja minttukaakao on ollut perusjuoma. (Ja mustaherukkamehu, tietysti, koska oli potilas talossa. Ja glögi, terästeellä tai ilman, koska on joulu.)

On ollut varsin ilahduttavaa huomata, että kirjoittaminen sujuu, ja tavoitteen saavuttamiseen riittää pari tuntia päivässä. Tokikaan kirjoittamani sivut eivät ole valmiita, mutta runkoa nyt ainakin on. Minun piti aloittaa johdannon kirjoittaminen jo marraskuussa, mutta ”en ehtinyt” eli täytin päiväni ihan kaikella muulla mahdollisella. Kirjoittamisen aloittaminen tuntui mahdottoman vaikealta, mutta Kittilän kaamos on napsauttanut valkoisen paperin kammoni taas tältä erää kauas pois. Kirjoittamani 11 sivua eivät ole artikkelia, konferenssia tai muuta sellaista varten: ne ovat ihan itse v-kirjan ensimmäiset sivut. Tämä viikko on vahvistanut todeksi tähän asti vain sinnikkäästi toistamani uskomuksen, että kirjoittaminen kyllä sujuu, kunhan se lähtee vauhtiin. Joka aamu vähän taistelen, että saan keskityttyä ja aloitettua, mutta jostain se kuitenkin aina lähtee, ja kirjoittaminen sinällään on minulle suuri nautinto, paras osuus tässä työstä. Vaikka tulevat puolitoista vuotta kirjoitusurakkaa pelottavatkin, on niissä siis myös valoa.

 Tänä iltana asetun kuitenkin sohvan nurkkaan, lämmitän vielä mukillisen glögiä ja katson toistaiseksi kalleinta Lappi-mainosta, Joulutarina -elokuvaa. Tällaisen kaamoskammiossa vietetyn viikon jälkeen olisi aika tiukkaa palata työhuoneelle suoraan. Onneksi saan vielä hengähtää, sillä huominen matka johtaa minut kotikaupungin lisäksi suoraan joululomalle.

Syksyllä kävin Didrichsenin taidemuseossa hienossa Reidar Särestöniemen näyttelyssä. Särestöniemen elämäntarina ja ennen kaikkea taide tekivät vaikutuksen, ja ovat pyörineet mielessä pitkin loppuvuotta. Nyt työviikolla Kittilässä tajusin olevani parinkymmenen kilometrin päässä Reidarin synnyinkodista Särestöstä – sinne, totta kai!

Matka museoon vei syvemmäs ja syvemmäs metsään. Usko meinasi loppua välillä, kun tie vain kapeni pilkkopimeässä kaamoksessa. Hyvin opasteita kuitenkin oli, ja pääsimme perille. Luulin tulevani vierailulle jonkin vanhan torpan tai maalaistalon kaltaiseen paikkaan, jossa Reidar olisi sitten hengessä läsnä, mutta Särestö oli paljon enemmän.

Oli siellä toki vanha Särestö, missä Reidarin perhe on asunut – hienosti museoksi muunnettu vanha torppa. Mutta lisäksi paikalla oli upea galleriarakennus, kahvila ja korkeimmalla paikalla Reima ja Raili Pietilän suunnittelema ateljee ja Reidarin viimeisten vuosien asunto. Lipun hintaan sisältyi opastus, mikä oli ihan kiva. Olimme sen päivän ainoat asiakkaat, ja näin paikalla ainakin neljä työntekijää.

Didrichsenin näyttelyssä oli enemmän Reidarin töitä esillä. Särestöniemi-museossa oli toki taidettakin esillä erityisesti galleriassa, mutta ennen kaikkea se on taiteilijakoti. Siskolta kuulin syksyllä meheviä anekdootteja kulissien takaa, mutta kittiläläiseltä oppaalta niitä ei herunut, vaikka vähän yritin kyselläkin. Reidarin homoseksuaalisuus kyllä mainittiin, mutta ei sitä, että Särestössä olisi sellaista tapahtunut (”niillä ulkomaanmatkoilla sai sitten käyttäytyä vapaammin”). Kekkosen vierailusta sen sijaan kerrottiin, ja siitä oli valokuviakin esillä. (Kekkonenkin on saunonut gallerian hienossa saunassa.) Ylipäätään taitelijakodissa esitetty kuva Reidarista oli siloisempi, ihailevampi ja paljon suppeampi kuin Didirichseniltä saamani rosoinen ja juuri siksi erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä hahmotelma. Ehkä taiteilijan kotipaikkakunnalla halutaan luoda erilaista taiteilijakuvaa, sillä onhan Reidar kuitenkin yksi kuuluisimpia kittiläläisiä, varmaan yksi kuuluisimpia Lappia kuvanneita taiteilijoita ikinä.

Reidar maalasi lattialla. Ateljeen puulattiaa varjellaan, etteivät Reidarin maalausjäljet kulu pois.

Reidar-parka, ajattelin, kun kuulin hänen kaamosahdistuksestaan. Pimeä painoi taiteilijaa, ja siksi hän matkusti ympäri maailman aina pahimman kaamoksen aikaan. Ja silti: kun lähdimme ateljeesta kohti vanhaa Särestöä, lumisade oli lakannut ja pilvet hajonneet. Kuu ja tähdet valaisivat koko alueen niin, että mukaamme annettu taskulamppu oli enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Myös kaamosillan pimeysasteilla on suuria eroja, ja eilen oli ihastuttavan kaunis ja valoisa ilta. Voi Reidar – miten tämä valo on voinut ahdistaa sinua?

Haluaisin Särestöön uudestaan ruskan aikaan, tai joskus kun olisi vähän valoisampaa kuin nyt. Aivan talon vierestä kulkee Ounasjoki, ja paikata näkyy useita (ellei kaikki?) Ylläksen tunturien huiput. Luonto on Reidarin taiteessa keskeistä ja luulen, että häntä ymmärtääkseen pitäisi nähdä Särestö kokonaisuutena. Kaamos on osa Lapin luontoa, mutta olisi kiva silti nähdä myös maisemat. Haluaisin myös käydä siellä siskoni kanssa, ja uskoisin hänen myös tykkäävän paikasta, sillä häneltä olen oppinut kaiken mitä Reidarista tiedän, ja oppinut myös toteamaan eri sävyllä eri kohdissa: voi Reidar!

Kiitokset kuskiksi lähteneelle, ja vilpitön vierailusuositus kaikille Kittilässä asuville tai kävijöille! Lapissa on muutakin kuin hiihtokeskuksia.

Alppipolullani avautui tänä syksynä uusi risteys, ja tässä risteyksessäni tekemä valinta tuntuu juuri nyt aika tärkeältä. Viime viikolla aloitin uudella polulla, ja juuri niinkuin alppipolulla kulkiessa aina, en nytkään tiedä, mihin tämä johtaa.

Aloitin kurssilla, jonka järjestää Yrittäjäksi yliopistosta -hanke. Kurssini sisällön ytimessä ovat osuuskuntamuotoinen yrittäjyys, oman osaamisen tunnistaminen ja – minun kannaltani – uusien ajattelutapojen avaaminen. Vuoden kestävä kurssi on pisin koulutusohjelma, johon olen sitoutunut sitten opettajan pedagogisten opintojen (jos tohtorikoulutusta ei lasketa, kun se on vähän niinku koko elämä just nyt). Koulutus rakentuu viidestä, kolmepäiväisesta lähijaksosta, joista ensimmäinen oli viime viikolla.

En lähtenyt ensimmäiselle lähijaksolle kovin motivoituneena, sillä töitä olisi ollut ihan riittävästi ilmankin, eikä ensimmäinen infotilaisuus ollut vakuuttanut minua siitä, että koulutus vastaisi odotuksiani. Palasin sieltä kuitenkin innostuneena, iloisena ja paljon ajatusten siemeniä saaneena.

Saattaa olla, että koko koulutuksen oleelliseksi aiheeksi minun kohdallani jää se, että ylipäätään kykenen aidosti harkitsemaan ajatusta omasta yrittäjyydestä. Yrittäjäperheen lapsena olen aina vannonut, etten koskaan ryhdy yrittäjäksi, ja vähän pelästyin kun tajusin ilmoittautuneeni Yrittäjäksi yliopistosta -hankkeen kurssille. Voi olla, että kaikki pysyy ainakin päällisin puolin ennallaan, mutta ainakin nyt minulla on kutina, että tällä polulla näkemäni maisemat, kohtaamani  ihmiset ja saamani mustelmat tulevat aiheuttamaan muutosta ainakin ajatusmalleissani, jos sitten ei koko muussa elämässäni.

Ensimmäisen lähitapaamisen aikana pohdin tiimin käsitettä ja tajusin, etten ole ikinä työskennellyt tiimissä, huipputiimistä puhumattakaan. Sellaisen saaminen itselle vaikkapa osuuskunnan muodossa loisi turvallisuutta, motivaatiota ja ylläpitäisi luovuutta. Tiimi ei kuitenkaan synny tyhjästä, eikä sitä voi rakentaa väkisin. Kollegan kanssa pohdimmekin eräänä iltana, ketä kumpikin meistä ottaisi omaan tiimiinsä, jos vaikkapa jonkin tehtävän vuoksi tulisi sellainen rakentaa. Asia ei ole aivan itsestään selvä. Millä perusteilla sinä kokoaisit tiimin: asiantuntijuuden, ammattitaidon, ystävyyden vai työtapojen perusteilla? Vai jollain muilla kriteereillä? Parastahan on, jos tiimi muodostuu sekä asiantuntijuudesta että hyvistä keskinäisistä kemioista.

Ensimmäisellä lähitapaamisella tutustuin myös hienoon, lahjakkaaseen porukkaan, joka kurssille osallistuu. Vaikka minusta on tullut varovaisempi ja varautuneempi tutustuja ”vanhemmiten” ja olen tarkempi omasta tilastani, onnistuin silti ihastumaan näihin ihmisiin. Heidän kanssaan tästä yrittäjyyskurssista voi tullakin jotain.

Matkustin Lappiin bussilla. Auto lähti pimeästä, juuri yön pikkujouluista hiljentyneestä kaupungista. Talvinen nelostie oli pimeä, ja nukahdin jo ennen kuin päästiin Suur-Jyväskylän rajojen ulkopuolelle. Havahduin bussiin liikkeeseen aina kaupungeissa tai muissa pysähdyspaikoissa. Kaikkialla oli jouluvaloja. Paikkakuntien nimet eivät sano minulle juuri mitään, mutta nyt ainakin tiedän, että myös esimerkiksi Pihtiputaalla on koristeinen joulukatu.

Auto kulki kaamoksessa. Kärsämäessä oltiin sinisessä hetkessä – melkein valoisaa, mutta ei kyllä nyt kuitenkaan. Oulussa aurinko oli noussut, ja loisti matalalla, juuri ja juuri näkyvissä. Sen kirkkaus tuntui vain korostuvan pakkassäässä. Talvinen päivä oli juuri omimmillaan. Nukahdin jälleen, ja havahduin seuraavan kerran lähellä Kemiä. Silloin aurinko oli jo laskenut. Rovaniemellä matka etenikin jälleen sinisyydessä, joka vaihtui nopeasti täyteen pimeyteen.

Viime aikoina olen taas hautautunut töihin. Viime viikko oli kaikkein pahin, ja olin välillä niin väsynyt, että itku meinasi päästä pienimmistäkin vastoinkäymisistä ihan vain uupumuksen herkistämänä. Tiuskin ystäville tai olin muuten vain ärtyisä. Monta kertaa lohdutin itseäni ajattelemalla, että jos kestän sunnuntaihin, kaikki helpottuu. Kunhan aikaisin sunnuntaiaamuna järjestän itseni Lappiin vievään bussiin, saan sen jälkeen nukkua lähes puoli vuorokautta. Saan nukkua koko matkan kaamokseen. Ja sen tein: nukuin  bussin hyrinässä kuin, noh, väsynyt tohtorikoulutettava. Nukuin ja nukuin vain nukahtaakseni uudelleen.

Yhdentoista tunnin bussimatka (yhdellä vaihdolla) päättyi Kittilän linja-autoasemalle. Olen keskellä syvempää kaamosta kuin koskaan ennen olen saanut kokea. Vierailen siis ystävän luona. Reilun viikon oleskelusta on tarkoitus tehdä yhdistelmä työviikkoa ja (kaivattua) lomaa. Olen vähän jumissa kirjoittamisen aloituksen kanssa ja toivon, että paikanvaihdos auttaa asiaan. Työtavoite on silti asetetettu kohtuulliseksi, ja jokunen varsin tärkeä sisältö paikantuu esimerkiksi ladulle, Leville ja yhden parhaista ystävistä seuraan.

Seuraava sivu »