Jhumpa Lahirin Kaima (The Namesake, 2003, suom. 2005) on roikkunut lukemattomien listallani jo usean vuoden ajan, varmaan ilmestymisestään asti. Kirja on nuoren, amerikkalaisen Lahirin ensimmäinen romaani; edellinen teos oli novellikokoelma.

Lahirin kirja on todella hyvä, enkä ihmettele ollenkaan, että se on käännetty monille kielille ja tehty myös elokuvaksi. Kaima kertoo erinomaisesti maahanmuutosta, vieraudesta, sopeutumisesta, sopeutumattomuudesta – näistä nykyajan ilmiöistä, joita löytää maasta kuin maasta. Vastaavia kokeneille lukijoille kirja varmasti antaa heijastuspintaa omaan elämään, ja minun kaltaisilleni paikallaan pysyville se taas kertoo kulttuurien kohtaamisesta.

Tarinan päähenkilö on Gogol Ganguli, jonka vanhemmat muuttavat vastavihittynä avioparina Kalkuttasta Yhdysvaltoihin. Perheeseen syntyy kaksi lasta, Gogol ja tämän sisko Sonia. Bengalilaiset juuret ovat läsnä arjessa jatkuvasti esimerkiksi ruoan, tapojen, äidin pukeutumisen ja vuosittaisten sukulaismatkojen muodossa. Lapset kasvavat amerikkalaisiksi, mutta vanhemmat pysyvät pidempään kiinni bengalilaisuudessa. Kuitenkin myös Gogolin on tasapainoiltava kahden kulttuurin välillä, eikä aivan ongelmitta.

Teoksen nimi, Kaima, viittaa Gogolin nimeen. Hänen nimensä ei ole bengalilainen eikä amerikkalainen, vaan nimi on annettu isän lempikirjailijan mukaan. Gogol häpeää nimeään, joka ei ole mitään eikä tunnu liittyvän mihinkään perinteeseen, mihinkään häneen liittyvään kulttuuriin. Nikolai Gogolin Päällystakkiin viitataan teoksessa monta kertaa ja minua alkoi vaivata, etten ole lukenut sitä.

Lahirin teksti kulkee sujuvasti (viimeaikaisten työkokemusten perusteella sanoisin, että joko Lahiri on superlahjakas, tai sitten hänellä on todella hyvä kustannustoimittaja) ja Kaimaa on helppo lukea. Kirja on pitkä, mutta silti luin sen muutamassa päivässä, mikä on nykyiselle lukutahdilleni varsin hyvä saavutus.

Advertisements