Kai-Veikko Vuoristo on Helsingin Kauppakorkeakoulun emeritusprofessori. Hän on muun muassa kirjoittanut hiihtovaelluksesta kertovan kirjan Hankien kimallus (1984), mutta minun hyllyyni on jostain takavuosien kirja-alesta kulkeutunut uudempi tietokirjamainen vaellusopus Missä pitkospuut päättyvät. Retkielämyksiä erämaassa (2007). Monet kermaperseisyyteni tuntevat varmaan ihmettelevät, mitä vaeltamisesta kertova kirja tekee hyllyssäni, ja mitä oikein olen kuvitellut hankkiessani tällaisen kirjan. Totuus kuitenkin on, että minussakin asuu pieni luontomatkailija, ja tietyin varauksin ja läksyni oppineena retkeily kiinnostaa minua edelleen. Lappi kutsuu myös minua, vaikkakin mukavuudenhaluni suodattaa kutsun varsin pehmeäksi.

Kai-Veikko Vuoriston kirja vastaa hyvin tähän Lapin ikävään ja retkeilyn nälkään. Kirjan mukana pääsee nojatuolimatkalle (tai aamiaismatkalle, kuten minun hitaasti lukiessani tätä kirjaa) jotakuinkin kaikkiin Pohjois-Lapin kansallispuistoihin. Vuoristo kertoo kavereittensa kanssa tekemistä retkistään eri vuosikymmeninä ja pääsee samalla kommentoimaan vuosikymmenten mukanaan tuomia muutoksia ei ainoastaan varusteisiin vaan esimerkiksi myös suojelualueiden laajuuteen ja retkeilijöiden yleistymiseen liittyen.

Erämaata vaelletaan niin sateessa kuin poutasäässä, talvella kuin kesällä, keväällä ja syksylläkin. Kaikki vuodenajat ja erämaiden sään vaihtelevuus tulevat esiin. Vuoristo ei säästele lukijaa vaikeuksia kuvatessaan, vaikka totuushan on, kuten hän itse sen muotoilee:

Usein käy kuitenkin niin, että vastoinkäymiset ja pahatkin kommellukset, jotka tapahtuessaan eivät suinkaan hymyilytä, kruunaavat jälkikäteisarvioinneissa koko reissun. Kielteinen kokemus ikään kuin jalostuu myönteiseksi elämykseksi saadessaan ajan patinaa ja ennen kaikkea siinä tapauksessa, että vastus on onnistuttu voittamaan tavalla tai toisella. Näin on ainakin minulle käynyt useita kertoja.

Nostalgiaa, Vuoristo, sitä se on.

Pääosin pidin Vuoriston kirjasta, mutta yksi asia häikkäsi aika paljon. Kokeneena, retkeilyn varsin alkeellisin varustein vuosikymmeniä sitten aloittaneena eränkävijänä Vuoristo nimittäin syyllistyy kirjassaan välillä lievään besserwisserlyyn. Vuoristo toistaa muutaman kerran teoksen varrella juttuja, jotka tulkitsen elitistimatkailijan tyylisiksi. Hän jakaa retkeilijät ”todellisiin eränkävijöihin” ja niihin, jotka tulevat metelöiden, huippuvarusteillaan hifistellen, kerran tai kaksi vuodessa käymään kansallispuistossa päiväseltään, ihastelevat maisemia ja luulevat näin nähneensä luontoa, palaavat sitten hotellin aulabaariin juopottelemaan ja vertaamaan muka-aitoja luontokokemuksiaan. Todelliset eränkävijät sen sijaan eivät liikoja varusteilla leuhki, kulkevat autiotuvalta tai laavulta toiselle luontoa hiljaa kunnioittaen ja viipyvät reissulla aina pitkään ja hartaasti. Valmiit polut ovat nössöille kaupunkilaisille, oikeaa metsää se olla pitää.

Sanomattakin on selvää, että itse kuulun Vuoriston kategorioinnissa siihen alempaan kastiin. Minua vähän tietenkin ärsytti tämä havaintoni, ja asettauduin puolustuskannalle: myöskään luontomatkailun viikonlopputuristit eivät aina sotke puistoja tai metelöi luonnossa. Luonnosta voi nauttia  monella eri tapaa, eikä kaikkia ole tarkoitettu eränkävijöiksi. Minusta omat, varsin voimauttavat luontoelämykseni ovat yhtä tärkeitä kuin Vuoriston ”aidommat”, ja kaltaisiani luontomatkailijoita on ihan turha katsoa nenänvartta pitkin. Näistä ”kevytturisteistahan” Lapin matkailu elää, ei omatoimisista eränkävijöistä.

Ei Vuoristo sitä varmaan tarkoituksella tai pahalla tee, mutta saa minut vierastamaan kirjaansa näillä sekä riveiltä että rivien välistä havaittavilla arvioillaan. Siksi minä en halua pitää tätä kirjaa enää hyllyssäni, ja harvinaista kyllä, aion laittaa kirjan kiertoon. Yleensä ostan kirjoja niin harkiten, ettei niistä tarvitse luopua. Koska Missä pitkospuut päättyvät on kuitenkin hyvä kirja ja suorastaan hohkaa erämään kutsua, aion lähettää sen tuntureihin ystävälleni, jolle se paremmin sopii. Hän voi sitten itse laittaa kirjan eteenpäin, jos haluaa.

Advertisements