marraskuu 2010


Pesin eilen kummityttöni perheen saunan.

Se oli tuparilahja, aikanaan annettu kortti, jossa lupasin pestä heidän saunansa jonain sopivana aikana, esimerkiksi joulun alla. Joku voisi pitää tällaista lahjaa vähän hulluna ja itsetuhoisena, mutta kun juttu on niin, että minussa on sellainen kumma tauti, että vähän tykkään saunan pesemisestä. Sauna on aina melko kompaktin kokoinen alue hinkattavaksi. Pesussa käytetään yleensä mäntysuopaa, josta lähtee ihana tuoksu. Ja itse peseminen: tasaisten pintojen jynssääminen juuriharjalla tai saunanpesulastalla – yksinkertaisen tehokasta. Vähän kuin mattojen pesu! Vedellä läträämistä, jossa saa tuntea tekevänsä jotain.

Sauna puhdistui, ja sinne, melkein pyhään tilaan melkein pyhän työn avulla sain jätettyä myös koko joukon itkeskelyä. Välillä tätä maata ja kansaa on vain vähän vaikea ymmärtää, tai vaikka ymmärtäisikin empatian avulla, niin ympärillä olevan pahan olon määrää on silti vaikea hyväksyä – vaikka Dome Karukoski tekeekin siitä ihan hyvää komediaa. Niinpä minä jynssäsin, harjasin ja luuttusin saunaa, itkin samalla ja purin saunan lauteisiin omaa tuskaani erään ystäväni vaikean ajan vuoksi. Ystäväni suree juuri nyt, ja sellaisen surun edessä oma olo on avuton.

Illalla kotimatkalla katsoin tähtiä ja ajattelin, että on sentään joulu. Kuinka paljon minulla onkaan, ja kuinka hyvin ovat asiat. Kun muistaisi nauttia näistä ikuisen kiireen ja hötkyilyn sijaan, kun kaikki on kuitenkin niin kovin pienestä kiinni. Nyt juuri, tämä päivä, tämä ensimmäinen adventti ja uuden kirkkovuoden alku keskellä pimeintä vuodenaikaa, on hyvä hetki luetella vähintään kymmenen asiaa, jotka elämässä on hyvin, joista on onnellinen. Lista täyttyy nopeasti, kokeile vaikka! Toivoisin, että mahdollisimman moni lukija kokoaisi oman listan omaan blogiinsa, mutta ihan sanomalehdenkin kulmaan raapustettu luettelo riittää – tai tähän kommentiksi koottu. Jos kirjoitat blogiisi, jätäthän puumerkin tänne, niin huomaan tulla seuraamaan?

Kymmenen asiaa, jotka tekevät minut onnelliseksi (ei missään tärkeysjärjestyksessä):

  1. Työni
  2. Kotini
  3. Siskoni
  4. Papu
  5. Talvi ja ylipäätään neljä vuodenaikaa
  6. Kummityttöni, hänen pikkusisaruksensa ja äitinsä ja isänsä
  7. Kirjat ja mahdollisuus nauttia niistä
  8. Oikeaan hetkeen ajoitettu kaurapuuro
  9. Ystävät, ne jotka pysyvät (sisältää muuten kyllä kohdan 6., mutta myös koko joukon muita rakkaita)
  10. Kukat

Jne. Listasta jäivät vielä puuttumaan ainakin kynttilät, haaveet, tiramisu ja työkaverit. Ja saunan pesu.

Jhumpa Lahirin Kaima (The Namesake, 2003, suom. 2005) on roikkunut lukemattomien listallani jo usean vuoden ajan, varmaan ilmestymisestään asti. Kirja on nuoren, amerikkalaisen Lahirin ensimmäinen romaani; edellinen teos oli novellikokoelma.

Lahirin kirja on todella hyvä, enkä ihmettele ollenkaan, että se on käännetty monille kielille ja tehty myös elokuvaksi. Kaima kertoo erinomaisesti maahanmuutosta, vieraudesta, sopeutumisesta, sopeutumattomuudesta – näistä nykyajan ilmiöistä, joita löytää maasta kuin maasta. Vastaavia kokeneille lukijoille kirja varmasti antaa heijastuspintaa omaan elämään, ja minun kaltaisilleni paikallaan pysyville se taas kertoo kulttuurien kohtaamisesta.

Tarinan päähenkilö on Gogol Ganguli, jonka vanhemmat muuttavat vastavihittynä avioparina Kalkuttasta Yhdysvaltoihin. Perheeseen syntyy kaksi lasta, Gogol ja tämän sisko Sonia. Bengalilaiset juuret ovat läsnä arjessa jatkuvasti esimerkiksi ruoan, tapojen, äidin pukeutumisen ja vuosittaisten sukulaismatkojen muodossa. Lapset kasvavat amerikkalaisiksi, mutta vanhemmat pysyvät pidempään kiinni bengalilaisuudessa. Kuitenkin myös Gogolin on tasapainoiltava kahden kulttuurin välillä, eikä aivan ongelmitta.

Teoksen nimi, Kaima, viittaa Gogolin nimeen. Hänen nimensä ei ole bengalilainen eikä amerikkalainen, vaan nimi on annettu isän lempikirjailijan mukaan. Gogol häpeää nimeään, joka ei ole mitään eikä tunnu liittyvän mihinkään perinteeseen, mihinkään häneen liittyvään kulttuuriin. Nikolai Gogolin Päällystakkiin viitataan teoksessa monta kertaa ja minua alkoi vaivata, etten ole lukenut sitä.

Lahirin teksti kulkee sujuvasti (viimeaikaisten työkokemusten perusteella sanoisin, että joko Lahiri on superlahjakas, tai sitten hänellä on todella hyvä kustannustoimittaja) ja Kaimaa on helppo lukea. Kirja on pitkä, mutta silti luin sen muutamassa päivässä, mikä on nykyiselle lukutahdilleni varsin hyvä saavutus.

Papu elää nykyään aikamoista kaksoiselämää. Kotona se on kaupunkilainen, siisti sisäkissa. Tykkää kovasti vieraista, kehrää päästessään syliin. Papu selviää kyllä poissaolojeni ajan hyvin, eikä riko paikkoja niin kuin joskus nuorempana protestoidessaan, mutta kyllä se silti odottaa usein kynnysmatolla kotiinpaluutani. Se on tosi seurallinen. Se leikkii leluillaan, ja vaikka halu päästä parvekkeelle on kova, se kuitenkin tyytyy osaansa sisäeläimenä. Ruoka on tärkeää, ja Papu on hyvissä ajoin ennen ruoka-aikoja jo pyytämässä täydennystä tuoreruokakuppiinsa (kuivaruokaa on saatavilla koko ajan).

Maalla käydessämme, tai jos Papu on siellä hoidossa jonkin pidemmän reissuni ajan, se on kuin toinen kissa. Se kulkee ikkunan tai oven kautta ulos-sisään-sisään-ulos, eikä malta viipyä sisällä kovin pitkiä aikoja. Se on vilkas ja jotenkin levottoman oloinen, ei viihdy sylissä juurikaan. Yöksi se yleensä tulee minun tai vanhempieni viereen nukkumaan, mutta on jo aamulla aikaisin pyytämässä ulos. Se on osoittautunut aikamoiseksi metsästäjäksi: viime viikonloppuna tapasin sen ainakin kahdesti leikkimästä vikisevällä ruoallaan. Yök. Papun metsästystaidot ovat tosin hieman itseopittuja: yleensä kissat eivät ole syöneet tappamiaan päästäisiä, mutta Papulle kelpaavat kaikki jyrsijät. Sisällä ruoka ei maistu, Papu viivähtää ruokakupilla vain ohimennen, jos lainkaan. Ulkona odottavat mehukkaammat sapuskat – varsinaista elävää ravintoa, hrrr.

Kaupunkiin palattuamme edessä on aina matokuuri. Ja ruoka maittaa, jälleen. Ruoka maittaa turhankin hyvin, sillä Papu on pikkuisen lihonut. Sillai söpösti, ei vielä ihan pläskiksi kuitenkaan.

Papu olisi varmaan onnellisempi, jos meillä olisi toinen kissa. Tällä hetkellä en kuitenkaan voi ottaa toista eläintä, kun yhdenkin kanssa matkustaminen on välillä aika työlästä. Ehkä joskus, sitten. ”Joskus” on vain kovin vaikea sana pienelle kissalle, joka kaipaa leikkiseuraa. Välillä olen ajatellut, että jos kissan voisi lähettää bussilla Helsinkiin niin kuin vaikka tarpeeksi vanhan lapsen voi, laittaisin Papun hoitoon siskoni luokse välillä. Papu viihtyy siellä tosi hyvin, ja vierailu piristäisi varmaan sekä siskoa että kissaa.

Ihana se silti on, ja kaksoiselämästään huolimatta useimmiten ihan tyytyväisen oloinen. Turkki kiiltää, silmät ovat kirkkaat ja mieli virkeä – paitsi milloin se nukkuu. Hyvä kissa se on!

Näin William sydän Kate -uutisoinnin aalloissa voin suositella tarttumaan Alan Bennettin kirjaan Epätavallinen lukija (The Uncommon Reader, 2007, suom. 2008). Alan Bennett on brittiläinen käsikirjoittaja, näytelmäkirjailija ja ilmeisesti itse asiassa aika monenlaisen tekstin tuottaja, joka on ainakin kirjan kansiliepeen mukaan tunnettu erityisesti hyvästä huumoristaan. Minun on helppo olla tältä osin samaa mieltä, sillä ainakin Epätavallisessa lukijassa Bennett käyttää laatuhuumoria kuvatakseen Britannian kuningashuonetta, ja saa lukijan vähintäänkin hymyilemään itsekseen kaiken hupsuudelle.

Näin tasavaltalaisesta näkökulmasta käsin Bennettin kerronnan kohteelle, kuningashuoneelle, on tietysti helppokin naureskella. Kirjan nimihenkilö, epätavallinen lukija, ei ole enempää eikä vähempää kuin itse kuningatar. Kuningattaren nimeä ei sanota missään vaiheessa, eikä se ole tarpeenkaan. Bennett ei nimittäin ole niin huono kirjailija, että pilkkaisi edes tällä lempeällä tyylillään henkilökohtaisesti juuri Elisabethia tai kuningasperhettä. Sen sijaan – ja paljon tyylikkäämmin ja asiallisemmin – Bennett suuntaa piikkinsä itse järjestelmää kohtaan: kuningashuoneeseen, instituutioon, hallitsijaaan joka on paikallaan vain koska niin on aina ollut. On siinä kieltämättä vitsiin aihettakin.

Tarina kertoo siitä, kuinka kuningatar eksyy eräänä iltana vahingossa kirjastoautoon, lainaa kirjan vähän niinkuin asioikseen, ja innostuu sen myötä lukemisesta. Kuningatar alkaa lukea aamuin, illoin, autossa, tauoilla, ja pitää jopa ”omaa lomaa” saadakseen välillä lukea rauhassa. Kirjojen maailma avaa hänelle uusia ikkunoita, joista näkyy kokonaisia maailmoja. Kirjojen avulla kuningatar oppii lisää ympäristöstään ja maailmasta, jossa hän elää. Lukeva kuningatar ei sovi järjestelmään, mutta toisaalta kirjojen avulla maailmankuvaansa avartanutta kuningatarta on vaikeampi enää asettaa entiselle paikalleen. Lukeminen muuttaa kuningatarta, mikä tietenkin vaikuttaa ratkaisevalla tavalla koko kuningaskuntaa.

Kuten edellä totesin, Bennett ivaa lempeästi Britannian vanhakantaista, hidasliikkeistä, monarkistista järjestelmää. Kuitenkin Epätavallinen lukija kertoo myös ihastuttavalla tavalla ja vakuuttavin sanoin kirjoista, kirjallisuudesta ja lukemisen merkityksestä. Siksi se varmasti käy jokaisen kirjanystävän sydämeen. Koska kirja on pikkuinen ja nopealukuinen, voin suositella sitä myös niille, jotka kiireiden tai elämäntilanteen vuoksi ovat kadottaneet lukemisen ja etääntyneet kirjaseikkailuistaan: Epätavallinen lukija sopii kevyeksi luettavaksi ja herättää halun tarttua jälleen uuteen teokseen.

Syvemmin ja mielenkiintoisemmin Epätavallista lukijaa analysoi Penjami Jäljen ääni -blogissa.

Tänä aamuna luin elämäni toiset referee-kommentit. Sain kuulla jo eilen paluumatkalla Turusta, että kommentit ovat saapuneet, mutta en uskaltanut avata sähköpostia enää illalla. Tänään olinkin sitten jo enemmän utelias ja jännittynyt kuin peloissani.

Referee tarkoittaa asiantuntija-arvioijaa, joka lukee tekstin ja antaa siitä kommentteja. Yleensä akateemisessa maailmassa referee-kommentit saadaan ainakin toiseen suuntaan nimettömästi (kirjoittaja ei tiedä, kuka hänen tekstiään arvioi),  mutta usein käytetään myös niin sanottua double-blind -menettelyä, jossa sekä arvioitsijan että kirjoittajan henkilöllisyys salataan. (Kotimaassa ainakin piirit tosin ovat niin pienet, että arvioija varmasti aina tietää, kenen työtä lukee, ja aika usein kirjoittajatkin arvaavat refereensä henkilöllisyyden.) Vaikka refereet ovat yleensä vankkoja asiantuntijoita ja kokeneita kirjoittajia, he eivät ihan aina ole kuulleet niin sanotusta hampurilaismallista palautetta antaessaan. Minua on useaan kertaan varoitettu siitä, että refereiden lausunnot voivat olla todella rankkaa luettavaa, ja ”niitä ei sitten pidä ottaa henkilökohtaisesti, ne ovat vain tekstin parhaaksi”. Eli toisin sanoen: älä nyt sitten kovin montaa päivää itke, kun lausuntosi saat. Olen ennenkin (ainakin täällä, ehkä muuallakin) kirjoittanut  akateemisen maailman palautteen antamisen ongelmista, kuinka ne hyvät puolet jäävät usein sanomatta.

Tänä syksynä olen saanut kahta artikkeliani koskevat referee-lausunnot, enkä ole vielä kuollut. Itse asiassa olen varsin hyvin hengissä, paljon paremmin kuin kaikkien varoitusten jälkeen uskoinkaan olevani. Olen siis kirjoittanut tänä vuonna kaksi artikkelia, mutta koska kumpaakaan ei ole vielä julkaistu, en kerro niiden sisällöstä tai julkaisutahoista sen enempää – vielä.

Ensimmäisen artikkelini referee-lausunto oli erittäin rakentava, hampurilaismalli oli hyvin hanskassa, eikä asiantuntija kritisoinut artsuani mitenkään kovasanaisesti. Sen sijaan hän ehdotteli lisää kirjallisuutta, osoitti kohtia joissa oli ilmaa, avasi uusia näkökulmia käyttämiini lähteisiin ja pyysi selventämään joitakin käsitteitä. Ei yhden yhtä ilkeää sanaa! Olin todella kiitollinen näin hyvästä avauksesta matkallani refereiden maailmaan.

Tänään avaamani, toista artikkelia koskevat lausunnot tulivat ison kustantajan välityksellä, ja tiesin odottaa tiukkasanaista tekstiä. Kaksi kollegaa, joiden kanssa olemme tätä kirjaa tehneet, varoittivat jo eilen, että rankkaa on, lausuntojen yhteispituuskin lähes kymmenen sivua. Ehkä odotin jotain ihan kauheaa, sillä kun luin tekstiä, olin lähinnä helpottunut: eihän tässä nyt mitään hätää ole. Omaa artikkeliani koskeva lausunto oli lyhyt ja asiallinen. Olen noin 95 prosenttisesti samaa mieltä refereen kanssa, ja kommentit varmasti tekevät artsustani paremman. (Kirjan yhteistä osuutta koskevat lausunnot olivatkin sitten vaativampia, mutta keskityn tässä nyt vain omaani.)

Olen tainnut olla varsin onnekas, sillä edellä kerrottujen kahden artikkelin referee-arvioinnin jälkeen olen edelleen ihan ehjä. En ole itkenyt niiden vuoksi, enkä aiokaan itkeä. Olen yleensä aika huono ottamaan vastaan palautetta, mutta ehkä pärjään paremmin kirjallisen kuin suullisen palautteen kanssa. Olen tänä syksynä saanut osakseni hyvää palautetta, ja kirjoituksiani on jopa niukkasanaisesti kehuttu. Jännittämäni ekat tiukat referee-lausunnot on siis täten vastaanotettu, enkä vielä siis joutunut kohtaamaan näitä ilkeämielisiä, henkilökohtaisia loukkauksia lähettäviä ”asiantuntijoita”. Olen iloinen, helpottunut ja onnellinen. Ensimmäinen artsuni on jo aikapäiviä sitten korjattu refereen ehdotusten mukaan, toisen työstäminen alkaa lähiaikoina. Työ on siis vielä tekemättä, mutta se tiukin paikka, lausunnon lukeminen, on kuitenkin selvitetty.

Huonoista ja rankoista referee-kokemuksista puhutaan enemmän kuin näistä hyvistä. Olisi mielenkiintoista kuulla, millaisia kokemuksia lukijoilla on asiantuntija-arvioista: onko kaadettu kakkaa niskaan vai onko annettu palaute ollut asiallista? Tietenkin soisi, että kaikkien yhteen ääneen tuomitsevat ilkeät refereet vähenisivät sukupuuttoon asti, ja että käytänteet muuttuisivat kauttaaltaan rakentavammiksi.

En keksi parempaa sanaa kuvaamaan kulunutta viikkoa kuin harmaa. Maailma on sään puolesta ollut varsin tasaisen tappavan harmaa, mutta myös pääni sisällä on ollut varsin harmaata.

Välillä se vaan on tällaista, työn tekeminen. Asiat eivät huvita, eivät suju, takkuavat. Sähköposteihinkin vastaaminen tuntuu nihkeältä, puhumattakaan siitä, että saisi jotain ”oikeaa” tehdyksi. Ajatukset karkaavat, tai eivät ainakaan pysy aiheessa. Tulevaisuus pelottaa, enkä usko itseeni. Koska tulosta ei synny, on riittämätön ja huono olo. Pienetkin asiat ärsyttävät ja pahoittavat mielen. Olo on vetämätön ja laiska, aamuisin on vaikea herätä, ja illalla väsyttää.

Harmaa viikko on myös sosiaalisuuden ja epäsosiaalisuuden yhteen kietoutumista. Yhtä aikaa tekee mieli olla yksin, kun kaikki muut ovat niin vieraannuttavan tehokkaita, iloisia tai äänekkäitä, mutta samaan aikaan yksin oleminen on kaikkein tylsintä, ja väkisinkin huomaan hakeutuvani kahvihuoneeseen, kahvilaan, lounaalle, minne vain missä on ystäviä ja kavereita.

Torstai  oli tämän harmauden huipentuma. Tulin yhdeksältä yliopistolle, ja neljään mennessä olin tehnyt aktiivisesti töitä kaksi tuntia. Muun ajan vain tuijotin ikkunasta ulos tai istuin kahvihuoneessa valittamassa. Työkaveri sanoi tätä olotilaa tai tällaisia päiviä luovaksi joutilaisuudeksi. Tutkimustyö vaatii välillä luovan joutilaisuuden päiviä, sillä kukaan ei jaksa tahkota tätä hommaa aktiivisesti koko ajan, katkoksia on pakko olla, ja luova joutilaisuus on yleensä sitä aikaa, jolloin ajatukset kypsyvät päässä. Minun päässäni ei kyllä tällä viikolla ole kypsynyt yhtään mitään järkevää, mutta ajatus luovasta joutilaisuudesta lohduttaa vähän.

En kuvailisi harmaata viikkoa masentuneeksi, sillä lyhyitä itsesäälin hetkiä lukuunottamatta olen kuitenkin ollut ihan ok kunnossa. Tunnen itseni riittävän hyvin tietääkseni, milloin masennun oikeasti. Tämä on vain tällaista harmautta, kun mikään ei tunnu miltään.

Harvardin tutkijoiden mukaan keskittymiskyvyn puute aiheuttaa pahaa mieltä. Jos ihminen ei pysty keskittymään siihen, mitä on tekemässä, vaan antaa ajatusten harhailla kaikenlaisissa haaveissa, hän tuntee itsensä onnettomaksi. Kiitti – huippututkijat sanoivat jälleen sen, minkä minäkin olisin voinut kertoa koska tahansa ihan arkikokemuksen pohjalta.

Onneksi viikko päättyi vähän värikkäämpään perjantaihin. Käytin melkein koko eilisen päivän selaten Women’s History Review’n vanhoja numeroita ja nappaillen sieltä artikkeleita luettavaksi. Innostuin oikein, vaikka tajusinkin, ettei lähes kymmenen artikkelin löytäminen riitä – ne pitäisi myös lukea, kehvatsu. On silti lohdullisempaa löytää kymmenen artsua kuin kymmenen kirjaa, noin luku-urakan määrää ajatellen. Eilen illalla oli työkaverin hauskat tuparit, joista kotiuduin ihastuttavan ajoissa. Viikonloppu myös jatkuu värikkäästi tänään (sirkusnäytöstä, päivällisvieraita ja Aladdin) , ja toivottavasti harmaus vähitellen katoaa myös pääni sisältä.

Sunnuntaina lähden Turkuun, tapaan ystäviä taas pitkästä aikaa. Maanantaina Turussa on seminaari, joka mielenkiintoisen sisältönsä lisäksi antaa minulle odotetun (teko)syyn käydä entisessä kotikaupungissa.

Mitä ihmettä olen katsonut teini-ikäisenä televisiosta? En ehkä juuri mitään, tai sitten en ainakaan mitään kovin laadukasta (paitsi lukio-ikäisenä löysin Studio Julmahuvin, mutta se on toinen tarina). Muistan nähneeni amerikkalaisesta tv-sarjasta Niin sanottu elämäni (My so called life, 1994-1995) jotain pätkiä alusta, mutta koko sarjaa en ole tätä ennen katsonut, huolimatta sarjan kulttimaineesta ja pelkistä kehuista, joita siihen liitetään.

Tänä syksynä lainasin tämän murrosikäisyyden ja 1990-luvun kuvauksen klassikon työkaveriltani. Aluksi minun oli vaikea päästä mukaan sarjaan, mutta vauhtiin päästyäni en olisi malttanut keskeyttää. (Harmitti, kun esimerkiksi Tarton matka tuli eteen ja keskeytti kaiken.) Mietin jälkeenpäin, että ehkä alkuvaikeuksia aiheutti se, ettei sarjassa varsinaisesti ole ketään omanikäistäni henkilöä, ei ketään jonka tunnelmiin samastua, joka tuntuisi tutulta. Aika pian sain kuitenkin huomata, että 15-vuotias Angela Chase ja noin kolmekymppinen minä eivät lopulta ole ihan aina kamalan kaukana toisistaan. 😉

Sarja kertoo siis Angelasta (Claire Danes läpimurtoroolissaan), hänen murrosikäisistä pohdinnoistaan, ihastumisestaan Jared Leton esittämään Jordan Catalanoon, Angelan ystävistä Rayannesta, Rickiestä, Brianista ja Sharonista, ja yllättävänkin paljon myös Angelan vanhempien elämästä. Sarjan puvustus on nykypäivän näkökulmasta hehkuvaa, naurettavaa ja samalla myös ihan mahtavaa: 1990-luvun pahimmat ja parhaimmat vaatejutut näkyvät, ja minun alkoi kauheasti tehdä taas mieli lappuhaalaria. Flanellipaitatraumoistani en sentään vielä ole toipunut niin paljon, että alkaisin pitää Jordanin säkkipaitaa hottiksena.

My so called life on loistava nuoruuskuvaus, siitä ei pääse mihinkään. Pidän siitä, miten sarjassa käsitellään vaikeita asioita, että ne eivät aina tule kokonaan valmiiksi yhdellä ”Do you wanna talk about it?” -vuorosanalla, vaan ongelmat ovat läsnä arjessa jatkossakin. Rickiellä on kurja koti ja vaikeuksia oman seksuaalisuutensa kanssa, Rayannella on alkoholiongelma ja Angelan isällä vaikeuksia olla uskollinen, eikä Jordan ole unelmien prinssi senkään jälkeen, kun hän tekee romanttisen laulun autolleen:

My so called life tulee jonain päivänä koristamaan myös omaa dvd-kokoelmaani, kunhan tulee sopiva tilaisuus hankkia se. Lainaan sitä silloin mielelläni kaikille tutuille, jotka haluavat palata omaan nuoruuteensa 1990-luvulla tai ihan muuten vain katsoa laadukasta, hyvin tehtyä tv-sarjaa. Sarjaa tehtiin aikanaan vain yksi tuotantokausi, mikä on ehkä edistänyt sen maineen kasvua. Liian moneen kauteen levitettynä teemat olisivat käyneet ehkä väljähtyneemmiksi. Yksi kausi jättää lisäksi lopun ihastuttavan avoimeksi.

Seuraava sivu »