Tarton konferenssi Time in Culture: Mediation and Representation on nyt takana. Konferenssin järjesti the Center of Excellence in Cultural Theory, mikä tarkoitti sitä, että konferenssi oli kansainvälisyyden lisäksi varsin monitieteinen.

Omassa esitelmässäni jatkoin keväällä historiatieteiden aika-teemaisen tutkijakouluseminaarin paperiani, jossa pohdin muistitietoaineiston ja ajan suhdetta: mitä aika merkitsee aineistossani ja miten aikakerrokset tulee ottaa huomioon tätä työtä tehdessäni? Esitelmäni oli varsin empiirinen ja erosi siksi paljon parista muusta kuulemastani historiantutkijoiden aika ja historia -aiheisesta esitelmästä, sillä en viitannut yhteenkään historianfilosofiin, vaan pohdin asiaa varsin empiirisestä tai ehkä paremmin sanottuna metodologisesta näkökulmasta. Jännitin taas vaihteeksi aika paljon, mutta en pelkästään esiintymistä vaan esitelmäni sisältöä, sillä se tuntui vähän riittämättömältä ja yksinkertaiselta. Lisäksi huomasin, että konferenssin aika teoreettisesta lähtökohdasta ja monitieteisyydestä johtuen jokaiselle esitelmälle esitettiin aika paljon aika vaikeita kysymyksiä ja pelkäsin hulluna, etten selviä esitelmän jälkeisestä keskustelusta kunnialla.

Nyt olisi ilo kertoa, että selvisin sittenkin, mutta valitettavasti niin ei käynyt. Esitys meni ihan kohtalaisesti siihen asti, kunnes toinen konferenssin keynote-luennoitsijoista, mukava ja kohtelias vanhempi amerikkalainen sosiologian professori, kysyi tavoistani hahmottaa aikaa. En ymmärtänyt sanaakaan kysymyksestä, en vaikka pyysin häntä toistamaan ja hän yritti pariinkin kertaa selittää, mitä tarkoitti. Jouduin takellellen sanomaan, että en nyt kyllä osaa vastata, mutta voidaanko jutella kahvitauolla. Luonnollisesti siinä vaiheessa naama oli punainen kuin tomaatti ja paniikkini varmaan silmin nähtävä. Muista kysymyksistä selvisin kyllä jotenkuten ennalta suunnitellulla ”ihan sama mitä kysyy, vastaa vain pitkästi” -metodilla. Olin session ensimmäinen puhuja, ja loppuajan istuin eturivissä selin muihin ja toivoin, että maa nielisi minut.

Jotta en ihan olisi menettänyt itsekunnioitustani, menin session päätyttyä kysymään tältä vaikean kysymyksen esittäneeltä professorilta, mitä hän oli tarkoittanut. Ja hän piirsi kaavion, selitti esimerkkien kautta ja oli juuri niin kohtelias ja kiva kuin oli konferenssin ajan vaikuttanutkin olevan. Hänen kysymyksensä ei ollut kritiikkiä, vaan ehdotus siitä, millä muulla tavoin voisin ajatella ajan ja aineistoni suhdetta ja kuvata sitä. Sain kirjavinkin, johon voin palata sitten, jos haluan viedä eteenpäin tätä ajan problematisointiani.

Vähän lohdutti myös se, kun eräs edellisenä päivänä tapaamani uusi tutkijatuttavuus tuli sanomaan, ettei hänkään ymmärtänyt sanaakaan siitä kysymyksestä. Leuka pystyyn! Vaikka siis selvisin ikävästä tilanteesta, jollainen tulee varmasti vastaan jokaiselle tutkijalle joskus, minun täytyy sanoa, että se oli kyllä ihan kamalaa. Se, ettei ymmärrä esitettyä kysymystä, tuntuu nololta ja painajaiselta, vähän paniikkimaiselta, ja olo oli sen jälkeen aivan maahan lyöty. Totta kai siitä selviää hengissä, mutta ihan kamala hetki se oli silti.

Tarton yliopisto

Konferenssi oli erinomaisen hyvin järjestetty, ja minun oli kyllä jo aikakin viimein matkustaa Tartoon ja tavata monet tutut nimet Tarton yliopiston folkloristiikan ja etnologian oppiaineista. Tartossa ja Tallinnassa tehdään kansainvälistä, erittäin korkeatasoista folkloristista ja etnologista tutkimusta, ja esimerkiksi muistin, muistamisen ja kollektiivisen muistin käsitteitä on käsitelty virolaisessa tutkimuksessa paljon, enemmän kuin Suomessa. Väistämättä minulle kuitenkin jäi konferenssin monitieteisyydestä sellainen olo, että olin lievästi väärässä paikassa. Paikalla oli paljon esimerkiksi sosiologeja, mediatutkijoita, kirjallisuudentutkijoita, antropologeja ja kielentutkijoita. Tieteellisesti omasta työstä etäällä olevia esitelmiä oli sinällään mielenkiintoista kuunnella, mutta ihan hirveästi en tästä konffasta saanut eväitä omaan työhöni. Monitieteisyys on ehdottomasti kannatettavaa silloin, kun eri tieteenalat työskentelevät yhdessä ja tuottavat uusia tulkintoja tai aineistoja, mutta irralliset esitelmät eri aloilta on vaikea saada keskustelemaan keskenään, kun konffan teemana on niinkin abstrakti asia kuin aika.

Tarton konferenssi oli minulle tietynlainen vedenjakaja tutkimuksen teossa. Olin päättänyt, että tämä on viimeinen kansainvälinen konferenssi, jonne menen, niin kauan kunnes minulla on jotain ”oikeaa” sanottavaa tutkimuksestani, jotain johtopäätöksiä, tai kunnes voin sanoa olevani loppusuoralla työssäni. Rauhoitan elämän nyt lähteiden lukemiselle, tutkimuskirjallisuudelle ja kirjoittamiselle – tämä aivan liian monta konferenssia lyhyen ajan sisällä sisältänyt tutkimukseni vaihe päättyi Tartoon. Koska seuraava vaihe ei ole yhtään sen helpompi, olin päättänyt lähteä reissuun vähän rennommin rantein, puoliksi lomaillen. Sitä edisti hyvä matkaseura sekä se, että lähdimme Tartoon jo pari päivää ennen konffan alkua, ja karkasimme sieltä puoli päivää ennen sen loppumista. Olimme liikkeellä omalla autolla, mikä mahdollisti Viroon tutustumisen Tartoa ja Tallinnan satamaa laajemmin. Ainakin Pärnuun olisi mahtavaa päästä uudelleen kesäsäässä. Terveisiä ja kiitokset seuralaisille: piinallinen puolituntinen yleisön edessä ei todellakaan onnistunut pilaamaan koko matkaa, vaan työloma Virossa oli hyvä katkos juuri tähän kohtaan.

Advertisements