Kulunut viikko on ollut aikamoinen. Siihen on sisältynyt paljon hyviä asioita, hienoja keskusteluja ja innostavia kohtaamisia, paljon ajatusten siemeniä takaraivoon hautumaan – ja täysiä päiviä, jotka eivät ole jättäneet tilaa liikoja murehtia työelämän ulkopuolisia harmin aiheita.

Keskiviikkona lepuutin mieltä ja sielua leikkimällä koko iltapäivän kummitytön kanssa ja kuuntelemalla illalla Sir Elwoodin hiljaisia värejä Lutakossa. Akkujen lataus keskellä viikkoa oli hyvä, sillä torstaista asti laitoksellamme riittikin sitten kiirettä: ensimmäiset suomalaiset historiantutkimuksen päivät kokosivat aikamoisen määrän tutkijoita Seminaarinmäelle. Koska omat akateemiset juureni ovat turkulaisten historioitsijoiden luona, viihdyin historiantutkijoiden joukossa oikein hyvin. Vanhoja tuttuja oli porukassa paljon, ja tapasin tietenkin myös uusia kasvoja.

Oma esitelmäni oli totta puhuen sama minkä pidin elokuussa Tampereella, tällä kertaa vain suomeksi ja pienillä sisältöeroilla. Työryhmämme esitelmien sisällöt keskustelivat keskenään niin hyvin, etten ole sellaista aiemmin kokenut. Neljä esitelmää linkittyivät niin kivasti toisiinsa, että itsekin yllätyin, vaikka kollegani kanssa olimmekin työryhmän koonneet ja kutsuneet vieraat. Keskustelua syntyi joka esitelmän jälkeen niin paljon, että aika loppui kesken. Sain kommentteja, joita sulattelin sitten päivän ja illan mittaan, ja voin sanoa kyllä että nämä tutkimuspäivät veivät omaa työtäni eteenpäin, mitä ei kyllä aina konferensseissa tapahdu.

Eteenpäin meno tapahtui lähinnä metodologisella tasolla siinä mielessä, että tajusin miten hurjana minulla on vielä työtä tehtävänä. Viime aikoina kaikki on sujunut niin kevyesti ja helpon tuntuisesti, että olen ollut vähän ihmeissäni: näinkö tämä vain syntyy? Nyt tajusin, että minulla on vielä hurjasti opiskeltavaa, tutkittavaa ja ymmärrettävää ennen kuin voin alkaa väittää kovin suuria väitöskirjani sisällöstä tai alkaa puhua sen valmistumisesta kahden vuoden sisällä. Valitettavasti tämä työ ei ole mitään muuta kuin takamuslihaksilla tehtävää, mekaanista lukemista ja opiskelua.

Tämän vähän masentavan, vaikkakin tärkeän oivalluksen lisäksi kävin erittäin inspiroivan, lyhyen keskustelun erään helsinkiläisen tutkijan kanssa feministisestä kirjoittamisesta, ja palasin aiheseen vielä erään oululaisenkin tutkijan kanssa. Olen viime aikoina pohtinut sitä, miten onnistun kirjoittamaan omasta, feministisestä näkökulmastani ilman, että tutkimuksestani tulee vaahtosuinen (tai kiilusilmäinen) naisasiapamfletti. Se vaatii reflektoivia työkaluja ja ennen kaikkea kirjoittajanlahjoja, joiden löytymistä omista sormistani olen alkanut epäillä.

Olen hidas hahmottamaan asioita, ja eiliset keskustelut muokkautuivat muistiinpanoiksi ja valaistumisen hetkiksi vasta tänään. Toivon ja luulen ymmärtäneeni jotain sinänsä yksinkertaista, jonka joku olisi varmaan voinut kertoa jo aikapäiviä sitten, jos olisi tiennyt, että tällaista tarvitsen. Ajatukseni on niin naiivi ja vielä myös keskeneräinen, etten nyt ala sitä tänne kirjaamaan. Ennemminkin haluan jakaa teidän kanssanne tämän tunnelman nyt, kun olen jälleen siinä tutkijan työn hyvässä kohdassa. Uuden oivaltaminen ja oman aiheen näkeminen toisella tapaa on aina iloista ja innostavaa! Näistä hetkistä, sekä lisäksi flow-kirjoittamisen tunneista, koostuvat ne syyt, miksi tutkijan työ on hyvä ammatti.

Nyt minulla ei onneksi ole sisällöllisiä esitelmiä enää tulossa vähään aikaan. Ensi viikon vietän Tartossa konferenssissa, mutta siellä pohdin paperissani ajan ja muistitietotutkimuksen suhteita, en niinkään oman työni sisällöllisiä kiemuroita. Tartto on viimeinen konferenssi, johon nyt vähään aikaan aion osallistua. Marraskuusta alkaen tämä tohtorikoulutettava on omistautunut ensin perustutkimukselle, lukemiselle ja lopulta kirjoittamiselle.

Kirjoittamiselle? Voi apua. (Ja siitä lisää joskus toiste.)

Advertisements