Olin jo hätäisesti jakanut vuoden parhaan kirjan palkinnon, kun sain siskolta lainaksi kirjan, joka ehkä muutti palkinnonsaajien järjestystä. Gregory Maguiren Noita. Lännen Ilkeän Noidan elämä ja teot (Wicked, 1995, suom. 2008) on toistaiseksi paras kirja, jonka olen tänä vuonna lukenut.

Kirjassaan Maguire kääntää L. Frank Baumin Ihmemaa Ozin tarinan ympäri. Näkökulma ei olekaan sievän, kiltin Dorothy-tytön vaikeuksissa selvitä takaisin Kansasiin, vaan päähenkilö on Elfaba, pikkuinen vihreäihoinen tyttö, josta kasvaa Lännen Ilkeä Noita. Wicked on elämäkerta: se alkaa Elfaban syntymästä ja päättyy hänen kuolemaansa, johon Dorothykin sitten sekaantuu. Elämänsä aikana Elfaba ehtii kokea monenlaista ja osallistua Ozin politiikan kiemuroihin lähinnä verhojen takana. Siksi Elfaban tarina on kertomus myös Ozin värikkäistä vuosista ja monista kansoista.

Wicked on minusta hyvä kahdesta perussyystä. Ensinnäkin Maguire on luonut tarkan, aikuisille sopivan fantasiamaailman kuvatessaan Ozin eri kansoja ja poliittisia kiistoja. En ole lukenut L. Frank Baumin Ihmemaa Ozista kertovia kirjoja, joten mielikuvani maasta perustuvat vain klassikkoelokuvaan. Maguiren Oz ei ainakaan ole sokerilla kuorrutettu satumaa, jossa hyville käy hyvin ja pahoille pahoin. Oz on maa, jossa elää inhimillisiä olentoja, jotka juuri inhimillisyytensä vuoksi eivät ole hyviä tai pahoja – he vain ovat oma itsensä. Kansojen ja puhuvien eläinten moninaisuus on huimaavan hienoa – Oz todella on ihmemaa, niin paljon siellä on nähtävää ja koettavaa.

Toinen syy suureen ihastukseeni tätä kirjaa kohtaan on juuri sen opetuksessa, joka tulee esiin Elfaban tarinassa. Maguire melkein vääntää rautalangasta niin että hitainkin lukija ymmärtää, mitä kirja kertoo hyvyydestä ja pahuudesta. Sillä vaikka Elfabasta tulee Lännen Ilkeä noita ja hänen siskonsa (jonka päälle Dorothyn talo putoaa) on Idän Ilkeä Noita, ei kumpikaan heistä ole paha syntyjään. Elfaba on syntyessään julma, terävähampainen lapsi joka pelottaa kaikkia. Koulussa hän on hyljeksitty, ehkä kiusattukin, mutta älykäs ja oikeudenmukainen. Itse asiassa Elfabasta tulee maanalainen vastarintataistelija Ozin Velhon julmaa, totalitaarista, Kolmannesta valtakunnasta muistuttavaa hallintoa vastaan. Elfaba on hyvä, edustaa hyvyyttä. Siksi on nurinkurista, että hänestä tulee lopulta Lännen Ilkeä Noita, ja Maguiren tarina kertookin siksi ihmisyydestä ja ihmisistä enemmän kuin monikaan viimeaikoina lukemani kirja.

Myös syyllisyys ja mahdollisuus pyytää, saada ja antaa anteeksi ovat kirjan keskeisiä teemoja, sillä syyllisyyteen kiteytyy koko Elfaban tarina, ja syyllisyyden ja anteeksiannon käsitteissä hänen ja Dorothyn polut kohtaavat. Kirja myös kertoo siitä, minkä vaikkapa muistitietohistorioitsijat ja muut asiaa pohtineet toki jo tietävät: sama tarina näyttää aivan erilaiselta riippuen kertojasta, eikä esimerkiksi Lännen Ilkeän Noidan kuolemasta kannata välttämättä uskoa vain Dorothyn totuutta.

Lännen Ilkeän Noidan elämä ja teot on tehty myös maailmanmenestysmusikaaliksi, joka pyörii parhaillaan Helsingin Kaupunteatterissa. Se vähä, mitä olen  musikaalista lukenut, antaa vaikutelman kokolailla toisenlaisesta tarinasta – pakkohan musikaaliin on oikaista mutkia. Minulle Noita oli niin monikerroksellinen ja yksityiskohtainen tarina, että jouduin muutamaankin kertaan palaamaan alun prologiin, kun aloin ymmärtää vihjeitä paremmin. Ja uusintakierros tälle on ehdottomasti tehtävä, jo toivottavasti ennen kuin menen katsomaan musikaalin.

Kirjan jatko-osa on suomennettu nimellä Noidan poika. Pelkään vähän hyvien kirjojen jatko-osia, ne kun harvoin enää nousevat ensimmäisen tarinan tasolle. Silti, pelosta huolimatta, tulen varmaankin ennen pitkää tarttumaan myös siihen. Nyt pysyn kuitenkin vähän aikaa Elfaban tarinassa ja sen maagiikassa – Lännen Ilkeä Noita ansaitsee huomionsa.

Kiitos siskolle kirjavinkistä ja -lainasta! Tästä jään kyllä kirjavinkkausvelkaa.

Advertisements