lokakuu 2010


Tarton konferenssi Time in Culture: Mediation and Representation on nyt takana. Konferenssin järjesti the Center of Excellence in Cultural Theory, mikä tarkoitti sitä, että konferenssi oli kansainvälisyyden lisäksi varsin monitieteinen.

Omassa esitelmässäni jatkoin keväällä historiatieteiden aika-teemaisen tutkijakouluseminaarin paperiani, jossa pohdin muistitietoaineiston ja ajan suhdetta: mitä aika merkitsee aineistossani ja miten aikakerrokset tulee ottaa huomioon tätä työtä tehdessäni? Esitelmäni oli varsin empiirinen ja erosi siksi paljon parista muusta kuulemastani historiantutkijoiden aika ja historia -aiheisesta esitelmästä, sillä en viitannut yhteenkään historianfilosofiin, vaan pohdin asiaa varsin empiirisestä tai ehkä paremmin sanottuna metodologisesta näkökulmasta. Jännitin taas vaihteeksi aika paljon, mutta en pelkästään esiintymistä vaan esitelmäni sisältöä, sillä se tuntui vähän riittämättömältä ja yksinkertaiselta. Lisäksi huomasin, että konferenssin aika teoreettisesta lähtökohdasta ja monitieteisyydestä johtuen jokaiselle esitelmälle esitettiin aika paljon aika vaikeita kysymyksiä ja pelkäsin hulluna, etten selviä esitelmän jälkeisestä keskustelusta kunnialla.

Nyt olisi ilo kertoa, että selvisin sittenkin, mutta valitettavasti niin ei käynyt. Esitys meni ihan kohtalaisesti siihen asti, kunnes toinen konferenssin keynote-luennoitsijoista, mukava ja kohtelias vanhempi amerikkalainen sosiologian professori, kysyi tavoistani hahmottaa aikaa. En ymmärtänyt sanaakaan kysymyksestä, en vaikka pyysin häntä toistamaan ja hän yritti pariinkin kertaa selittää, mitä tarkoitti. Jouduin takellellen sanomaan, että en nyt kyllä osaa vastata, mutta voidaanko jutella kahvitauolla. Luonnollisesti siinä vaiheessa naama oli punainen kuin tomaatti ja paniikkini varmaan silmin nähtävä. Muista kysymyksistä selvisin kyllä jotenkuten ennalta suunnitellulla ”ihan sama mitä kysyy, vastaa vain pitkästi” -metodilla. Olin session ensimmäinen puhuja, ja loppuajan istuin eturivissä selin muihin ja toivoin, että maa nielisi minut.

Jotta en ihan olisi menettänyt itsekunnioitustani, menin session päätyttyä kysymään tältä vaikean kysymyksen esittäneeltä professorilta, mitä hän oli tarkoittanut. Ja hän piirsi kaavion, selitti esimerkkien kautta ja oli juuri niin kohtelias ja kiva kuin oli konferenssin ajan vaikuttanutkin olevan. Hänen kysymyksensä ei ollut kritiikkiä, vaan ehdotus siitä, millä muulla tavoin voisin ajatella ajan ja aineistoni suhdetta ja kuvata sitä. Sain kirjavinkin, johon voin palata sitten, jos haluan viedä eteenpäin tätä ajan problematisointiani.

Vähän lohdutti myös se, kun eräs edellisenä päivänä tapaamani uusi tutkijatuttavuus tuli sanomaan, ettei hänkään ymmärtänyt sanaakaan siitä kysymyksestä. Leuka pystyyn! Vaikka siis selvisin ikävästä tilanteesta, jollainen tulee varmasti vastaan jokaiselle tutkijalle joskus, minun täytyy sanoa, että se oli kyllä ihan kamalaa. Se, ettei ymmärrä esitettyä kysymystä, tuntuu nololta ja painajaiselta, vähän paniikkimaiselta, ja olo oli sen jälkeen aivan maahan lyöty. Totta kai siitä selviää hengissä, mutta ihan kamala hetki se oli silti.

Tarton yliopisto

Konferenssi oli erinomaisen hyvin järjestetty, ja minun oli kyllä jo aikakin viimein matkustaa Tartoon ja tavata monet tutut nimet Tarton yliopiston folkloristiikan ja etnologian oppiaineista. Tartossa ja Tallinnassa tehdään kansainvälistä, erittäin korkeatasoista folkloristista ja etnologista tutkimusta, ja esimerkiksi muistin, muistamisen ja kollektiivisen muistin käsitteitä on käsitelty virolaisessa tutkimuksessa paljon, enemmän kuin Suomessa. Väistämättä minulle kuitenkin jäi konferenssin monitieteisyydestä sellainen olo, että olin lievästi väärässä paikassa. Paikalla oli paljon esimerkiksi sosiologeja, mediatutkijoita, kirjallisuudentutkijoita, antropologeja ja kielentutkijoita. Tieteellisesti omasta työstä etäällä olevia esitelmiä oli sinällään mielenkiintoista kuunnella, mutta ihan hirveästi en tästä konffasta saanut eväitä omaan työhöni. Monitieteisyys on ehdottomasti kannatettavaa silloin, kun eri tieteenalat työskentelevät yhdessä ja tuottavat uusia tulkintoja tai aineistoja, mutta irralliset esitelmät eri aloilta on vaikea saada keskustelemaan keskenään, kun konffan teemana on niinkin abstrakti asia kuin aika.

Tarton konferenssi oli minulle tietynlainen vedenjakaja tutkimuksen teossa. Olin päättänyt, että tämä on viimeinen kansainvälinen konferenssi, jonne menen, niin kauan kunnes minulla on jotain ”oikeaa” sanottavaa tutkimuksestani, jotain johtopäätöksiä, tai kunnes voin sanoa olevani loppusuoralla työssäni. Rauhoitan elämän nyt lähteiden lukemiselle, tutkimuskirjallisuudelle ja kirjoittamiselle – tämä aivan liian monta konferenssia lyhyen ajan sisällä sisältänyt tutkimukseni vaihe päättyi Tartoon. Koska seuraava vaihe ei ole yhtään sen helpompi, olin päättänyt lähteä reissuun vähän rennommin rantein, puoliksi lomaillen. Sitä edisti hyvä matkaseura sekä se, että lähdimme Tartoon jo pari päivää ennen konffan alkua, ja karkasimme sieltä puoli päivää ennen sen loppumista. Olimme liikkeellä omalla autolla, mikä mahdollisti Viroon tutustumisen Tartoa ja Tallinnan satamaa laajemmin. Ainakin Pärnuun olisi mahtavaa päästä uudelleen kesäsäässä. Terveisiä ja kiitokset seuralaisille: piinallinen puolituntinen yleisön edessä ei todellakaan onnistunut pilaamaan koko matkaa, vaan työloma Virossa oli hyvä katkos juuri tähän kohtaan.

Mainokset

Vielä teen pikavisiitin Edinburghiin ennen kuin huomenna matkaan kohti Tarttoa. Siskoni valmistautui taannoiseen lomaan lukemalla aika paljon Skotlantiin liittyvää kirjallisuutta. Minä en ehtinyt, ja ainoaksi yritykseksi siihen suuntaan oli se, että aloitin Sir Walter Scottin romaanin Perthin kaunotar (The Fair Maid of Perth, 1828, suom. 1878 ja 1932).

Ennen matkaa ehdin vain aloittaa kirjaseikkailun Perthin kaunottaren parissa, sillä kirja oli niin puuduttavan tylsä, etten millään jaksanut urakoida sitä loppuun asti ennen lähtöä. Loman jälkeen kahlasin tarinan loppuun ja pääsinkin vähitellen sen rytmiin ja kerrontaan kiinni, mutta missään vaiheessa tämä seikkailu ei vienyt minua mukanaan.

Kyse on tietysti osittain siitä, että Scottin romaani on kirjoitettu 1800-luvulla, ja sen tyyli on sen vuoksi varsin vanhahtava ja raskas. Toisaalta olen lukenut innoissani muuta 1800-luvulla kirjoitettua kirjallisuutta, joten muitakin syitä tylsistymiseeni täytyy olla. Muistan lukeneeni Scottin Ivanhoen lukiossa, ja pidin siitä silloin hurjasti (ja pidin siitä innostuneen esitelmän, johon siskoni piirsi hienot kalvot – siinä kaikki hieno mitä siinä kirjaesitelmässä oli). Olen siis aikaisemmin innostunut myös Sir Walterista, miksi ihmeessä en nyt?

Ehkä kyse on Perthin kaunottaren hengettömästä juonesta ja päähenkilöistä, joista en nyt vain jaksanut innostua. Nimihenkilö on Catharine, hansikkaantekijän tytär Perthin kaupungista. Porvaristyttö on kuuluisa kauneudestaan ja häntä kosiskelevat niin kunnialliset (!) porvarit kuin paheelliset aatelismiehetkin, ja kaiken päälle Catharinea haluaa omakseen myös mahtavin klaanipäällikkö Ylämailta. Tästä draamasta, hovin juonitteluista ja Catharinen kosijoiden päättömyydestä koostuu tarina, joka alkaa Valentinen päivän yön dramaattisista tapahtumista. Romaanissa kuolee ihmisiä paljon, ja useimpien heistä kuolema on ylvästä ja upeaa. Tarina sijoittuu 1400-luvulle, ja Scott kommentoi välillä keskiaikaisia tapoja ja sitä, kuinka Catharine on hyveellisyydessään ja tuomitessaan väkivallan niin kovin paljon aikaansa edellä.

Jonain päivänä minä vielä luen sen Ivanhoen uudestaan ja päätän vasta sitten, mitä mieltä olen Sir Walter Scottista. Miestä hehkutettiin Edinburghissa niin kovin, kovin paljon, että haluan antaa hänelle toisen mahdollisuuden.

Kulunut viikko on ollut aikamoinen. Siihen on sisältynyt paljon hyviä asioita, hienoja keskusteluja ja innostavia kohtaamisia, paljon ajatusten siemeniä takaraivoon hautumaan – ja täysiä päiviä, jotka eivät ole jättäneet tilaa liikoja murehtia työelämän ulkopuolisia harmin aiheita.

Keskiviikkona lepuutin mieltä ja sielua leikkimällä koko iltapäivän kummitytön kanssa ja kuuntelemalla illalla Sir Elwoodin hiljaisia värejä Lutakossa. Akkujen lataus keskellä viikkoa oli hyvä, sillä torstaista asti laitoksellamme riittikin sitten kiirettä: ensimmäiset suomalaiset historiantutkimuksen päivät kokosivat aikamoisen määrän tutkijoita Seminaarinmäelle. Koska omat akateemiset juureni ovat turkulaisten historioitsijoiden luona, viihdyin historiantutkijoiden joukossa oikein hyvin. Vanhoja tuttuja oli porukassa paljon, ja tapasin tietenkin myös uusia kasvoja.

Oma esitelmäni oli totta puhuen sama minkä pidin elokuussa Tampereella, tällä kertaa vain suomeksi ja pienillä sisältöeroilla. Työryhmämme esitelmien sisällöt keskustelivat keskenään niin hyvin, etten ole sellaista aiemmin kokenut. Neljä esitelmää linkittyivät niin kivasti toisiinsa, että itsekin yllätyin, vaikka kollegani kanssa olimmekin työryhmän koonneet ja kutsuneet vieraat. Keskustelua syntyi joka esitelmän jälkeen niin paljon, että aika loppui kesken. Sain kommentteja, joita sulattelin sitten päivän ja illan mittaan, ja voin sanoa kyllä että nämä tutkimuspäivät veivät omaa työtäni eteenpäin, mitä ei kyllä aina konferensseissa tapahdu.

Eteenpäin meno tapahtui lähinnä metodologisella tasolla siinä mielessä, että tajusin miten hurjana minulla on vielä työtä tehtävänä. Viime aikoina kaikki on sujunut niin kevyesti ja helpon tuntuisesti, että olen ollut vähän ihmeissäni: näinkö tämä vain syntyy? Nyt tajusin, että minulla on vielä hurjasti opiskeltavaa, tutkittavaa ja ymmärrettävää ennen kuin voin alkaa väittää kovin suuria väitöskirjani sisällöstä tai alkaa puhua sen valmistumisesta kahden vuoden sisällä. Valitettavasti tämä työ ei ole mitään muuta kuin takamuslihaksilla tehtävää, mekaanista lukemista ja opiskelua.

Tämän vähän masentavan, vaikkakin tärkeän oivalluksen lisäksi kävin erittäin inspiroivan, lyhyen keskustelun erään helsinkiläisen tutkijan kanssa feministisestä kirjoittamisesta, ja palasin aiheseen vielä erään oululaisenkin tutkijan kanssa. Olen viime aikoina pohtinut sitä, miten onnistun kirjoittamaan omasta, feministisestä näkökulmastani ilman, että tutkimuksestani tulee vaahtosuinen (tai kiilusilmäinen) naisasiapamfletti. Se vaatii reflektoivia työkaluja ja ennen kaikkea kirjoittajanlahjoja, joiden löytymistä omista sormistani olen alkanut epäillä.

Olen hidas hahmottamaan asioita, ja eiliset keskustelut muokkautuivat muistiinpanoiksi ja valaistumisen hetkiksi vasta tänään. Toivon ja luulen ymmärtäneeni jotain sinänsä yksinkertaista, jonka joku olisi varmaan voinut kertoa jo aikapäiviä sitten, jos olisi tiennyt, että tällaista tarvitsen. Ajatukseni on niin naiivi ja vielä myös keskeneräinen, etten nyt ala sitä tänne kirjaamaan. Ennemminkin haluan jakaa teidän kanssanne tämän tunnelman nyt, kun olen jälleen siinä tutkijan työn hyvässä kohdassa. Uuden oivaltaminen ja oman aiheen näkeminen toisella tapaa on aina iloista ja innostavaa! Näistä hetkistä, sekä lisäksi flow-kirjoittamisen tunneista, koostuvat ne syyt, miksi tutkijan työ on hyvä ammatti.

Nyt minulla ei onneksi ole sisällöllisiä esitelmiä enää tulossa vähään aikaan. Ensi viikon vietän Tartossa konferenssissa, mutta siellä pohdin paperissani ajan ja muistitietotutkimuksen suhteita, en niinkään oman työni sisällöllisiä kiemuroita. Tartto on viimeinen konferenssi, johon nyt vähään aikaan aion osallistua. Marraskuusta alkaen tämä tohtorikoulutettava on omistautunut ensin perustutkimukselle, lukemiselle ja lopulta kirjoittamiselle.

Kirjoittamiselle? Voi apua. (Ja siitä lisää joskus toiste.)

Reilu viikko sitten yritin kovasti torjua lomani loppumista. Ajatuskin arjen alkamisesta ahdisti. Lähdin viimeiseksi päiväksi maalle ja otin mukaan parhaan keksimäni pakoreitin todellisuudesta: Harry Potterin. Potter -sarjan viimeisen osan filmatisoinnin ensimmäinen puolikas tulee pian leffateattereihin, joten päätin kerrata Kuoleman varjelukset (Harry Potter and the Deathly Hallows, 2007, suom. 2008).

Eipä siinä mitään, kirja toimi juuri niin kuin toivoin. Tosin kävi niin, etten ehtinyt päivällä sitä juuri lukea, joten meni pikkutunneille ennen kuin pääsin loppuun – ja loppuunhan oli päästävä, ei sitä voinut kesken jättää. Tavallista lyhyemmäksi jääneen yön vuoksi paluu arkeen ei viime maanantaina todellakaan sujunut kovin kivuttomasti, mutta ainakin viimeisenä lomapäivänäni pääsin mukaan kunnon seikkailuun.

Ensilumi satoi tällä viikolla. Se sulanee pois parin päivän sisällä, joten tästä pitää nauttia nyt vielä. Tällaista Villa Ranan tienoilla on nyt, tai oikeastaan oli eilen. Tänään auringonpaiste on jo aloittanut talven muuttamisen takaisin syksyksi.

Ei sitä lunta paljoa ole, mutta Seminaarinmäen puutarhassa on kuitenkin ollut nättiä: yhtä aikaa ruska ja lunta.

Eilen olin Rentukka Folkissa (Snekka = erinomaista!), tänään zumbaamassa, ja loppuviikonlopun aion käyttää hiljaisuuteen: ompelua, leffoja, ehkä sunnuntaikävelyretki, kissan silittelyä – kaikkea sitä, mitä en ehtinyt lomalla tehdä. Ensi viikolla järjestetään ensimmäiset suomalaiset historiantutkimuksen päivät, ja olen buukannut muutenkin kaikenlaista kivaa ohjelmaa. Viikosta on tulossa aika tiivis. Nyt on siis aika ladata akkuja.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Karu totuus on, että melkein kaikilla tarinoilla on kolme tai neljä loppua, ehkä useampiakin.

Carol Shieldsin Sattumankauppaa (Happenstance,1980, suom. 2006) oli erinomaisen sopivaa reissulukemista. Pokkarini oli riittävän paksu kestääkseen kotiin asti, vaikka täytyy myöntää, ettei Edinburghissa ollut juurikaan aikaa lukemiselle – paitsi pitkä yö lentokentällä, jolloin kirjaimet tanssivat silmissä.

Sattumankauppaa oli minusta ihana kirja. Ratkaiseva syy, miksi ostin juuri sen antikvariaatista matkaa varten oli se, että takakannen mukaan toinen kirjan päähenkilöistä oli historiantutkija. Aiemmin olen lukenut Shieldsin kirjan, jossa toinen pariskunnan puolisko oli kansanperinteentutkija.

Historiantutkijat näkevät mielellään ajan arkkitehtonisesti, Jack mietti, jonakin sellaisena jolla on rakenne ja jota voidaan mitata, jonakin täsmällisenä ja siirtymättömänä. Sata vuotta on sata vuotta. Viisi päivää on viisi päivää eli satakaksikymmentä tuntia. Se että viisi päivää on joskus lyhyt ja joskus pitkä aika on epäoleellista ja romanttista. Ja tässä oli aina Jackin mielestä ollut yksi historiallisen perspektiivin puute. Hänkin tiesi, että oli olemassa hidasta aikaa ja nopeaa aikaa. Historiantutkimus oli kaksisieluinen taitolaji, samalla kertaa mittatikku ja kaukoputki.

Sattumankauppaa on yhden avioliiton kuvaus. Minusta oli kerrassaan erinomaista, että näinä avioerojen täyttäminä aikoina (tosin kirja on tehty jo 1980 – mikä lie ollut tilanne silloin) Shields kirjoittaa onnellisen avioliiton kuvauksen. Brenda ja Jack Bowman ovat olleet naimisissa pitkään, heillä on oma talo ja kaksi teini-ikää lähestyvää lasta. Naapuristossa ja ystäväpiirissä poksahtelee avioliittoja rikki jatkuvasti, mutta Brendalla ja Jackilla menee ihan hyvin, eivätkä he löydä syitä eroamiseen. Lohdullista, että tämäkin on mahdollista.

Erityisen lohdullista Brendan ja Jackin avioliitossa on, että Shields onnistuu kertomaan siitä ilman siirappia. Avioparia ei oikeastaan kuvata juurikaan yhdessä, vaan kirja sijoittuu viiden päivänjaksolle, jolloin Brenda matkustaa ensimmäistä kertaa yksin pois perheen luota. Hänelle kokemus on uusi ja itsenäistävä, ja houkuttelee jopa rakkaussuhteeseen. Jack taas painii työongelman kanssa. Ongelma on isohko, eikä hän ole puhunut siitä vielä vaimolleen. Brendan poissaollessa Jackin tehtäväksi jää perheen koossapitäminen ja sosiaalisista suhteista huolehtiminen.

Hyväntahtoisesti Shields osoittaa Brendan tarpeellisuuden kotiäitinä, sillä Jackin hoidossa huusholli muuttuu kaaokseksi, kunnes työkaveri tulee siivoamaan ja tiskaamaan. Yhtä hyväntahtoisesti ja ystävällisesti (?) Shields myös nauraa 1970-luvun feministeille ja laittaa kotiäiti-Brendan ihmettelemään tervejärkisesti, mistä ihmeestä kaikessa on kyse.

Sattumankauppaa sijoittuu lyhyelle aikavälille, mutta kirjassa piirretään laaja, pohdintoja herättävä kuva Jackin ja Brendan avioliitosta. Jackin ammatti nimenomaan historiantutkijana ei ole sattumaan, sillä historiaa ja tarinoita pohditaan kirjassa muutenkin.

Jokin hänen historiassaan oli jo ennalta määrännyt hänen määrätietoisen askelluksensa. Jokin hänen historiassaan oli sipaissut häneen aavistuksen hulluutta. Jokaisella oli loppujen lopuksi oma historiansa, joka ikisellä – myös neiti Andersonilla, myös Brendan pojalla Robilla ja myös sillä nimettömällä klassisella kaunottarella (joka oli joskus ollut täydellinen päineen ja käsivarsineen), joka oli tuhansia vuosia sitten poseerannut Samothrakeen Niken mallina.

Tätä ennen olen siis raportoinut Carol Shieldsiltä kirjat Kivipäiväkirjat ja Rakkauden tasavalta.

Reeta Karoliina Kertomus jatkuu -blogista ojensi jo taannoin minulle blogipalkinnon. Kiitos, ja anteeksi että sen noutaminen kesti! Elämä on täyttynyt niin paljosta, että tämä on jäänyt sivuun hetkeksi. Blogipalkinto on kuitenkin aina mieltä lämmittävä asia: se, että joku palkinnon ojentamalla kiittää tästä kaikesta, on kerta kaikkiaan vain silkkaa iloa. Välillä on vaikea tajuta, että itselleni varsin tärkeäksi ja rakkaaksi muodostunut harrastus todella tuottaa iloa muillekin, tai että siitä ylipäätään on kiinnostunut joukko lukijoita joka päivä. Kiitos siis Reetan lisäksi kaikille lukijoilleni! Bloggaamisen pointti on sen diaglogi ja kaksisuuntaisuus, tekstien julkisuus, eikä tätä olisi mieltä jatkaa ilman lukijoita.

Palkintoon liittyvä haaste liittyy tällä kertaa numeroon 7. Tehtäväni on paljastaa tai tunnustaa itsestäni seitsemän asiaa, ja sen jälkeen ojentaa palkintolle seitsemälle blogille. Aika vaikea nakki, täytyy sanoa, sillä omalla nimellä kirjoitetussa blogissa joutuu vähän miettimään, millaisia asioita alkaa paljastaa – yksityisyyden rajat kuitenkin kulkevat nekin jossain, vaikka lukijoiden voikin olla vaikeampi niitä hahmottaa. Mutta yritän kuitenkin:

1) Palasin sekasyöjäksi kesän aikana, ja olen ollut siitä oikeasti aika iloinen. Pidän niin monista liharuoista! Koetan silti malttaa syödä lihaa vain kohtuullisesti, enkä laita itse kotona liharuokia juuri koskaan.

2) Olen monta kertaa miettinyt, että tarvitsisin Illuusioiden rinnalle nimimerkillä kirjoitetun blogin, jossa voisin kertoa vapaammin asioista ja pohtia henkilökohtaisempiakin asioita. Silloin tämä voisi jäädä entistä enemmän vain tutkimus- ja kirjablogiksi. En ole kuitenkaan vielä kertaakaan avannut toista blogia, sillä en usko että aikani riittäisi kahden blogin päivittämiseen. Sitäpaitsi, onhan minulla perinteinen päiväkirjani.

3) Pelkään valmistumista ja sen jälkeistä työttömyyttä enemmän kuin montaakaan asiaa. Paitsi pimeää. Valmistumispelko on vain erilaista: ei jähmettävää kauhua, vaan sydänalassa tuntuvaa ahdistusta ja masennusta.

4) Olen sen verran turhamainen, että eräässä seminaarissa saamani kommentit ”sillä on aina jotain kivoja kenkiä ja koruja” ja ”on hyvä seminaaripukeutuja” lämmittivät mieltä kovasti. Ja lämmittävät edelleen! Yritän huolehtia vaatteistani ja pukeutua kivasti, ja kerrankin ihmiset antoivat ymmärtää huomanneensa sen. Samalla poden kuitenkin huonoa omatuntoa turhamaisuudestani, sillä pidän ulkonäköään jatkuvasti pynttääviä ihmisiä kuitenkin vähän pinnallisina… Ja olen itse samaa osastoa.

5) Nukun nykyään pehmoråtan kanssa. Olohuoneessa, vierassängyssä, asuu toinen mokoma.

6) Haaveilen enemmän kuin koskaan toteutan, mutta se on vain oikein, sillä ilman haaveita elämä jumahtaa paikoilleen.

7) Kummitytölleni syntyi tänä syksynä kaksossisko ja -veli. Nämä vauvat räjäyttivät vauvakuumeeni taas varsin suurelle liekille.

Huh, syntyihän noita! Näemmän tunnustusten tekeminen on näinkin avoimelle ihmiselle yllättävän helppoa, hah!

Ja sitten palkinto eteenpäin. En ole varma, kuinka moni allaluetelluista on jo saanut palkinnon. Jos päällekäisyyksiä tulee, niin ei se mitään, enkä myöskään liitä ihan pakollista velvoitetta vastata haasteeseen. Haluan vain kiittää esimerkiksi näitä kirjoittajia, jotka tekevät minun blogosfääristäni erinomaisen hyvän paikan.

Aimo annos

Espan lyyli

Himmun huone

Kirja-ajatuksin

Sivukuja

Turun Tilda

Ja sitten huijaan säännöissä, sillä haluaisin ojentaa palkinnon ystävälleni Kittilään, mutta salasanasuojatun blogin linkittäminen tähän olisi vähän tylsää – siksipä muokkaan tehtävää vähän ja haastan lukijani toteuttamaan seitsemännen palkinnon ojentamisen: juuri sinä, joka luet tätä, mene ja kiitä jonkin suosikkiblogisi kirjoittajaa kommentilla juuri tänään, vaikkapa ihan heti.

Ensilumi satoi tänään Jyväskylään. Lumentuoksuista viikon jatkoa kaikille!

Seuraava sivu »