Odotin jo vähän ihmetellen, ettei tänä vuonna ole tullut vastaan vielä yhtään sellaista oikeasti tosi ison säväyksen tekevää kirjaa. Yleensä sen ”vuoden parhaan” lukukokemuksen vaan tietää, kun se osuu kohdalle, mutta tänä vuonna ehdittiin elo- ja syyskuun taitteeseen, ennen kuin vuoden paras kirjaseikkailu tuli vastaan.

Tuli nimittäin Työväenkirjallisuuden päivä, josta ostin Erkki Tuomiojan Tieto-Finlandiallakin palkitun teoksen Häivähdys punaista (2006, oma 10. painokseni 2008), ja johon ujosti hain signeerauksen. Aloitin lukemisen jo tapahtuman kahvitauolla ja jatkoin heti kotiin tultuani. Häivähdys punaista oli ja on parasta, mitä olen pitkään aikaan lukenut.

Kirjan alaotsikko kertoo, mistä siinä on kyse: Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa. Tuomijoki kertoo oman isoäitinsä elämäntarinan, jossa totisesti riittää kertomista. Vaikka Niskavuori-sarjasta olenkin kiinnostunut, en ole aiemmin tiennyt näin paljoa Hella Wuolijoesta. Tuomioja kirjoittaa hyvin ja kiinnostavasti, ja onnistuu piirtämään kuvan myös ajan yhteiskunnasta, vaikka pääosassa onkin Wuolijoki.

Oikeastaan Tuomiojan hahmottelema Hella Wuolijoki vaikuttaa aikamoiselta tehotädiltä. Sitoutumatta tarkalleen ottaen puolueeseen, Wuolijoki toimi vasemmistolaisten leirissä. Silti hänellä oli kontakteja ja ystäviä eri puolilla yhteiskuntaa, myös yli puoluerajojen. Wuolijoen salonki oli aikanaan yksi tärkeimmistä, ellei tärkein poliittinen kohtauspaikka.

Epäilen, etten välttämättä olisi ensinäkemältä pitänyt Wuolijoen kaltaisista ihmisistä. Epäilen myös, ettei sillä olisi ollut hänelle mitään väliä, ennen kuin olisin ollut joku tärkeä – ja jos olisin ollut joku tärkeä, Wuolijoki olisi onnistunut saamaan minut pitämään itsestään. Hänellä tuntuu olleen aikamoinen vaikutus ihmisiin, jos hän niin halusi.

Tuomiojan elämäkerta ei ole ylistyslaulu kohteelleen, mutta varsinainen kritiikki on kuitenkin vähemmän esillä kuin positiivinen suhtautuminen. Tämä on varsin tavallista elämäkerroille, eikä Tuomiojaa voi tästä tuomita, sen verran hän kuitenkin kertoo isoäitinsä ikävistäkin puolista.

Kaksoiselämäkerran hämmentävä ja tavallaan turhakin osuus piilee juuri tuossa nimikkeessä: miksi kirjan pitää olla kaksoiselämäkerta? Ymmärrän tutkijan innon kertoa maailmalle Salme Pekkala-Duttista, joka oli tärkeä henkilö brittiläisessä kommunistisessa puolueessa. Silti totuus on, että suurta yleisöä (johon itsenikin tässä tapauksessa lasken) kiinnostaa enemmän Wuolijoki. Pekkala-Duttia seuratessa kirjaan tulee turhan paljon sivuja.

Onneksi Tuomioja kirjoittaa niin sujuvasti, että myöskään niissä Salmen osuuksissa ei tosiaankaan ehdi pitkästyä. Minä en yleensä innostu elämäkerroista, mutta tätä luin suorastaan malttamattomana. Silti minulta kesti lukemisessa ainakin viikko, varmaan ylikin. En vaan jaksa iltaisin yhtä pitkään tutkimuskirjallisuutta, olkoon kuinka hyvin kirjoitettu tahansa. Siinä on nimittäin silti lähdeviitteitä, jotka ovat varma vakuutus sille, että uni tulee minulle nopeasti, heh.

Häivähdys punaista on mielenkiintoinen kirja, ja uskon että elämäkertoja harrastavat tykkäävät siitä kovasti. Samoin uskon sen uppoavan niihin, joita 1900-luvun alkupuolen historia kiinnostaa. Olisi kiva kuulla kommentteja kirjasta myös sellaiselta lukijalta, joka ei tunnusta kuuluvansa kumpaankaan edellä mainittuun ryhmään.

Luin kirjan sisälehdeltä yllättävän tiedon, että Häivähdys punaista on suomennettu alunperin englanninkielisestä käsikirjoituksesta A Delicate Shade of Pink. Ja teos on siis kirjoitettu samaan aikaan, kun Tuomioja oli ulkoministeri. Kiirettä on pitänyt, olkoonkin että taustalla on monien vuosien arkistotyö.

Mainokset