Vuosi sitten sisko juoksi ensimmäisen puolimarathoninsa, ja minulla oli yllättävän hauskaa juoksutapahtuman kisakatsomossa. Siitä innostuneena päätin, että seuraavan kerran osallistun jotenkin muutenkin. Kun kävi selväksi, ettei selkäni kestä juoksemista, ilmoittauduin Finlandiamarathonin talkooporukkaan, koska halusin osallistua omalla tavallani siskon urheilujuhlaan.

Toinen syy siihen, että otin osaa sellaiseen muinaisjäänteeseen kuin talkoot, on viime aikoina virinnyt sisäinen ääneni, joka kehottaa minua tekemään jotain vapaaehtoistyötä. Osallistumisesta, tekemisestä jotain ilman rahapalkkaa voisi saada elämäänsä aivan toisenlaista sisältöä kuin jatkuvasta omaan napaan tuijottamisesta. Lisäksi kaipaan ajoittain tekemistä, joka ei liity v-kirjaan tai yliopistoon millään tavalla.

Niinpä minä kiiruhdin tiistai-iltana Viherlandiaan talkoolaisten yleisinfoon ja tapasin oman ryhmäni vetäjän ja osan muista talkoolaisista. Minut oli sijoitettu kanslian porukkaan, ja niin seisoin perjantai-iltapäivän ja illan Paviljongissa jakamassa numerolappuja juoksijoille. Illan päätteeksi hain siskon junalta, ja oli mukava voida kertoa jotain viime hetken tietoja järjestelyistä ja muusta.

Lauantaiaamuna minä lähdin Paviljonkiin jo yhdeksältä ja jätin siskon keskittymään juoksuunsa rauhassa. Päiväni kului numerolappuja jakaen, narikan kaaoksessa avustaen (olen muuten vienyt Jouni Hynysen laukun narikkaan) ja lopulta maalissa palautumispusseja jakaen. Välissä ehdin yhden talkookaverin kanssa hetkeksi reitin varrellekin. Osuimme vielä niin hyvään aikaan reitille, että näin kaikki tutut ja sain kannustaa heitä. Ja tietysti oma tunnelma kohosi yleisössä olemisesta, juoksijoiden kannustamisesta ja yleisestä kisakatsomon hengestä. Ehdin nähdä siskonikin juoksemassa lähellä kahden tunnin jänistä – ja myös sen Jouni Hynysen, heh.

Olin ilmoittanut jo etukäteen, että vaihdan talkoolaisvuoroni huoltovuoroon heti, kun siskoni tulee maaliin. Niinpä en ollut tekemässä loppusiivousta tai purkamassa narikan loppukaaosta – vähän jäi huono omatunto, mutta ei se mitään, huoltojoukkoroolini oli tärkeämpi. Illalla juhlimme vähän siskon kanssa viime vuodesta parantunutta aikaa, mutta varsin aikaisin kyllä uni voitti työn- ja juoksuntäyteisen päivän päätteeksi.

Mutta minulla oli mukavaa. Yhtä lukuunottamatta muu talkooryhmäni oli lähempänä äitini kuin minun ikää, herttaisia, osaavia ja toimeliaita naisia, urheilullisia ja talkoohommia paljon tehneitä. Juoksijoita oli mukava avustaa, he kun olivat numeroita hakiessaan hyväntuulisia, ehkä vähän jännittyneitä, mutta iloisia yhtä kaikki.

Opin myös hiukan lisää siitä, millainen määrä ilmaista työtä on massatapahtumien takana. Seuraavan kerran kun itse osallistun johonkin vastaavaan, en ihan helposti nurise hitaasti etenevistä jonoista tai muista järjestelyongelmista, jos sellaisia ilmaantuu. Ilman talkoohenkeä ja tuhansia palkattomia työtunteja ei Suomessa järjestettäisi mitään näin kivaa tapahtumaa. Palautteen perusteella näitäkin järjestelyjä hiotaan vuosi vuodelta paremmiksi – ja jos vain suinkin voin, minä haluaisin olla ensi vuonna jälleen mukana, kantamassa oman korteni kekoon ja viettämässä laatuaikaa Finlandiamarathonin talkoissa. Ainakin, jos sisko jaksaa juosta – terkkuja vain sinne!

Mainokset