syyskuu 2010


Muutama viikko sitten kirjoitin liikunnallisista lajeistani ja kerroin aloittaneeni uusimpana lajina itämaisen tanssin. Selkä- ja vatsalihakset, erityisesti ne syvät vatsalihakset, joutuvat aikamoiseen treeniin tässä lajissa, mikä oli tavoitekin. Tanssitunnin jälkeen paikkoja kivistää ja löydän itsestäni uusia lihaksia, mutta tänäänkin olin kotimatkalla niin kertakaikkisen hyvällä tuulella ja onnellinen, että teki mieli juosta tai hyppiä tai tanssia koko lyhyt reitti kotiin. Ikinä ennen en ole saanut mistään liikuntalajista näin paljon iloista mieltä – en edes hiihdosta, josta tykkään kans aika paljon.

Tanssisalin hoikentavat peilit rakentavat osan hyväntuulisuudestani, mutta nyt tulee kyllä harakan tunnustus: itämainen tanssi on minun lajini selvästikin myös rekvisiitan vuoksi. Osallistuin yhdistyksen järjestämään kimppatilaukseen ja tänään pitkältä tuntuneen, lyhyen odotuksen jälkeen sain tanssitossut ja huivin. Kultaiset tossut! Ja fuksianpunainen huivi kultaisilla helmillä! Että urheillessa saa laittaa jotain näin nättiä päälleen, voi ihanuutta. Missä muussa lajissa saisin lähteä treeneihin kimaltavat korut korvissa ja ne eivät ole yhtään haitaksi, päin vastoin?

Oma huivi ja tossut tekivät treenicollegeistakin juhlavat, ja tanssitunnin 75  minuuttinen kului taas kuin siivillä. Kotiin tultuani sain todeta, että tanssitarvikkeet on ehkä syytä säilyttää huolella jossain jännässä piilossa, sillä myös Papu tykkää helmistä ja kimalluksesta.

Alkeiskurssilla ei vielä paljon vaatteilla koreilla, sillä kuten joka lajissa, oikeat asut kuuluvat esiintyville harrastajille. Oma alkeishuivini ja kultatossuni ovat silti minulle iso ilo!

Hyvin toisen tyylistä, mutta silti tanssiin liittyvää kimallusta näkyy aina silloin tällöin Ilonan Salonkijuoruissa (viimeksi esim. täällä).

Kirjoittavan lääkärin Joel Haahtelan pienoisromaani Elena (2003) on jännä kirja. Se on helposti ja nopeasti luettu, väljää, kevyttä tekstiä, lyhyitä lukuja ja helposti lähestyttävä. Välipalakirja, voisi sanoa ilman välipalakirjaan liittyvää väheksyvää sävyä. Vaikka Elenan luki kevyeksi välipalaksi, se jäi kuitenkin  mieleen moneksi päiväksi lähinnä tunnelmansa ja rytminsä vuoksi.

Elenaa kertoo mies, nimetön ja varsin hahmoton, aluksi ainakin. Hän näkee puistossa naisen, josta tulee hänelle melkeinpä pakkomielle. Hän seuraa naista, kuvittelee tälle elämän ja kiintyy, rakastuukin, ilman yhtään kontaktia. Hän saa vähitellen jopa selville naisen nimen ja osoitteen ja viettää joitakin iltoja kadulla Elenan ikkunan alla. Hän matkustaa Elenan kesätyöpaikkaan lomanviettokohteeseen, eikä vieläkään uskalla puhutella tätä naista, josta on tullut hänen elämänsä sisältö.

Varjostuksen tiivistyessä pidin Haahtelan kirjan sankaria aikamoisen sairaana ja odotin mielenkiinnolla, miten Haahtela ratkaisee tarinan. Kertomus todella avautuu vasta lopussa, ja kokonaisuuden paljastuttua en enää voinut inhota kertojaa, niin kummallista kuin hänen käytöksensä olikin.

En viitsi tähän spoilata Elenan koko juonta. Halukkaat löytävät sen kyllä netistä, ja joku lukija saattaa ehkä haluta kokea tarinan käänteet itse. Haahtela ei ole kirjoittanut mitään kovin dramaattista tai yllättävää, oikeastaan, eikä tällainen vähä vähältä paljastaminen ole uusi keksintö kirjallisuudessakaan. Se ei kuitenkaan vähennä Elenan mielenkiintoisuutta, ja suosittelen kyllä kokeilemaan – näin pienen romaanin kokeileminen ei ole kovinkaan työlästä.

Minä nautin syntymäpäivistäni. Vaikka 30-vuotispäivä tikittää jo nurkan takana, olen yhä vain lapsellisen innoissani lahjapaketeista ja synttäriherkuista. Viime vuonna läheisen yllättävä poismeno teki syntymäpäivän aamusta itkuisen, ja se on ollut mielessä tällä viikolla paljon. Suru on läsnä, aina vain, enkä vieläkään ole lakannut näkemästä ystäväperheeni teini-ikäistä poikaa vastaantulevissa, samanoloisissa pojanklopeissa. Suru ei koskaan katoa, mutta se ei silti kaada kaikkea alleen, ja onneksi olen saanut nähdä elämän voittavan tässäkin perheessä.

Tänä vuonna syntymäpäiväni ei ollut itkuinen, vaan ihanan arkisen hyväntuulinen. Herättyäni tukka vain vähän kipeänä keräsin kaikki viikon aikana tulleet kortit ja paketit sänkyyn, otin kulhoon viimeisen palan aiemmin viikolla nautittua jäätelökakkua, kutsuin Papun mukaan aamiaiselle ja peittoon kääriytyen söin jäätelökakkua ja availin lahjojani. Se oli luksusaamu, jos mikä.

Aurinko on tänään paistanut kirkkaan siniseltä taivaalta. Tällaista syyssäätä olen kaivannut, kun tuntuu että tänä syksynä on ollut harmaata kohtuuttoman paljon. Kävin päivällä työhuoneella tekemässä vähän työjuttuja, koska olen jäljessä aikataulustani. Enemmänkin olisi pitänyt tehdä, mutta kiirehdin kotiin leipomaan kakkua. Kummityttöni tuli äitinsä kanssa käymään, ja sitä arvostan suunnattoman paljon, sillä muutaman viikon ikäiset kaksoset kyllä pitävät perheen ihan riittävän kiireisenä ilman epämääräisiä synttärisankareitakin. Sitten kuuntelin äänikirjaa ja silitin monen viikon ajalta kertyneen pyykkikasan, nyt kun kerrankin oli aikaa enkä ollut väsynyt muista asioista. Aikamoista kotityöhemmottelua.

Syntymäpäivätarjoilut ovat tänä vuonna juurespainotteiset. (Anteeksi spoilaus, jos joku olisi jostain syystä halunnut säästää yllätyksen huomiseen.) Kuorrutusta vaille valmiina odottaa keittiössä punajuuri-suklaakakku, jonka vien kahvihuoneeseen huomenna. Illansuussa on muutama ystävä tulossa tee-/kahvikutsuille, jossa tarjolle tulee kesäkurpitsaskonsseja ja puolukka-porkkanamuffineja (joiden ohje ei ole verkossa, joten en voi linkittää). Iloisinta on tarjota vieraille teetä itselleni lahjaksi ostamastani Arabian Suvanto-sarjan teepannusta.

Vaikka aloitin kertomalla lahjojen avaamisen riemusta, on syntymäpäivän merkitys minulle kuitenkin suurimmaksi osaksi muissa asioissa. On ihanaa leipoa herkkuja vieraille, on ihanaa herkutella taas jollain tekosyyllä, on ihanaa ajatella, että yksi päivä vuodessa on juuri minun, ihanasti minun. Päiväsin Koneen säätiön apurahahakemukseni syntymäpäiväkseni – ehkä se tuottaa tulosta paremmin?

Ja vielä yksi asia, joka on tehnyt tästä viikonlopusta yhtä suurta ilon ja onnen aikaa. Perjantaina tulivat Suomen Akatemian hankekierroksen tulokset. Ei, en saanut henkilökohtaisesti senttiäkään, mutta 1950-luvun tutkimuksen hanke laitokseltamme sai rahoituksen. Kyseinen 1950-luvun arkea, nostalgiaa ja representaatioita purkava historian, etnologian ja folkloristiikan tutkimushanke on minulle kuin oma lapsi, sillä se on syntynyt minun ja kollegani ideasta, ja olen ollut joka vaiheessa tekemässä ja rakentamassa tutkijaverkostoa ja yhteistyötä museoiden kanssa sekä hakemassa hankkeelle rahoitusta eri suunnista. Että idea kasvoi ja kantoi näin pitkälle – se on riemullista! Akatemian hakemuksessa en ollut mukana, sillä Akatemia rahoittaa senior- ja post doc -tutkijoita, enkä ole vielä siinä vaiheessa, että voisin hakea niitä rahoja. Mutta hankkeessa sai väitöksen jälkeisen tutkimuksen rahoituksen kaksi läheistä kollegaa, joiden puolesta iloitsen. Ja olen yhtä suurta, isoa hymyä sen vuoksi, että hankkeemme oli näin hyvä, että ideaamme uskottiin Akatemiassa asti, kun minä jo aloin menettää uskoani. 1950-luvun tutkimus, hyvähyvä!

Niin että se kakku on omistettu yhtä hyvin minun syntymäpäivälleni kuin 1950-luvun tutkijoillekin.

Miten voi valmistautua lomaan Skotlannissa? Lukemalla sir Walter Scottia? Perthin kaunotar on hyllyssä valmiina, kun vain jaksaisin tarttua. Pitäisikö katsoa Braveheart? Ja Rob Roy? Oi, ollapa Hamish MacBeth -sarjaa jossain saatavilla, niin katsoisin kyllä, kyllä vain!Trainspottingia en halua katsoa näin lomaa iloisesti odottaessa, vaikka sen kuvauspaikkoja ehkä saatamme sivutakin Glasgowssa.

Sisko on lukenut Diana Gabaldonia (ei kannattanut) sekä kirjoja skotlantilaisista nuorista miehistä (ilmeisesti kannatti). Hyvä, perusasioihin keskittyvä valmistautumistaktiikka.

Minä kävin kampaajalla ja vein lempilaukun ja -farkut ompelijalle korjattavaksi, että saan ne mukaan. Olen saanut kirjastosta kolme Edinburgh ja Skotlanti -opaskirjaa – niitä pitäisi ehkä selailla.

Vielä reilu viikko lomaan, odotettuun ihanaan kokonaiseen viikkoon, jolloin en ajattele v-kirjaa. Sitä ennen yksi iso ja yksi pienempi, joustavampi deadline, sekä yksi tärkeä apurahahakemus. Hyvinhän tämä tässä, aika nimittäin. Hyvin riittää.

Kuva Hamish MacBethista eli nuoresta Robert Carlylesta on lainattu täältä.

Helsingissä käydessäni olen monen monituista kertaa kävellyt Kiba Lumbergin Aurinkogallerian ohitse Fleminginkadulla. Aina kulkiessani muistan, että hänen kirjansa ovat vielä lukematta, vaikka pitäisi, ehkä. Nyt viimein Musta perhonen (2004) tarttui mukaan kirjastosta, ja osoittautui nopealukuiseksi, pieneksi kirjaksi.

Musta perhonen on ehkä pieni ulkonäöltään, mutta kansien välissä on suuria asioita.Kirja kertoo lapsuudesta romaniperheessä, eikä se lapsuus ole erityisen ruusuinen. Kirja on täynnä väkivaltaa, viinaa ja lisää väkivaltaa, raastavaa köyhyyttä, naisten kurjaa asemaa ja kovaäänistä puhetta, huutoa. Päähenkilö on Memesa, tyttö joka ei halua olla romani, eikä sopeudu siihen muottiin, joka hänelle asetetaan. Kirja päättyy Memesan karkaamiseen kotoa 13-vuotissyntymäpäivänään.

Sisälehdellä Lumberg vakuuttaa, että henkilöt ja tarina ovat keksittyjä, mutta hänen oman henkilöhistoriansa tietäen on vaikea välttää oletusta, että osa sisällöstä on omakohtaisesti koettua. Myös Lumberg karkasi perheensä luota 13-vuotiaana ja valitsi lastenkodin mustalaiskulttuurin naisroolin sijaan.

Minään paljastusromaanina en Mustaa perhosta kuitenkaan osaa pitää, enkä osaa olla kovinkaan kauhuissani sen sisällöstä. Kirjan kuvaama elämä on kurja, mutta osasin odottaakin melko negatiivista kuvausta mustalaisista. Ehkä Lumbergin nimi tarkoittaa mielessäni nimenomaan romanikulttuurin kriitikkoa, kun en mitään muuta kuin kurjuutta odottanutkaan. En silti halua kauhistella tekopyhästi, sillä tokihan pitää ymmärtää, etteivät asiat ole näin yksiselitteisen värittömiä. Joissain romaniperheissä elämä varmasti on tällaista, mutta niin on valtaväestöönkin kuuluvissa perheissä, varmasti määrällisesti vielä useammassa. Ja romanikulttuurissa on paljon myös hyvää ja kaunista, vaikka ne asiat eivät tässä kirjassa juuri tilaa saakaan. Musta perhonen perustuu varmasti oikeisiin kokemuksiin, mutta on vain yksi pala, ei kokonaisuus.

Memesan tarina jatkuu vielä kahdessa muussa kirjassa, jotka kyllä haluan myös lukea, sillä haluan tietää miten hän selviää. Sillä selviytymistarinahan tämä on, aivan perinteisellä kaavalla ainakin alkunsa puolesta.

Lumberg selvitti välejään romanikulttuurin kanssa käsikirjoittaessaan 1990-luvun jälkipuoliskolla tv-sarjan Tumma ja hehkuva veri. Minä en ole tuolloin ymmärtänyt sarjaa katsoa, enkä tiedä mistä sen nyt saisi. Vinkkejä?

Odotin jo vähän ihmetellen, ettei tänä vuonna ole tullut vastaan vielä yhtään sellaista oikeasti tosi ison säväyksen tekevää kirjaa. Yleensä sen ”vuoden parhaan” lukukokemuksen vaan tietää, kun se osuu kohdalle, mutta tänä vuonna ehdittiin elo- ja syyskuun taitteeseen, ennen kuin vuoden paras kirjaseikkailu tuli vastaan.

Tuli nimittäin Työväenkirjallisuuden päivä, josta ostin Erkki Tuomiojan Tieto-Finlandiallakin palkitun teoksen Häivähdys punaista (2006, oma 10. painokseni 2008), ja johon ujosti hain signeerauksen. Aloitin lukemisen jo tapahtuman kahvitauolla ja jatkoin heti kotiin tultuani. Häivähdys punaista oli ja on parasta, mitä olen pitkään aikaan lukenut.

Kirjan alaotsikko kertoo, mistä siinä on kyse: Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa. Tuomijoki kertoo oman isoäitinsä elämäntarinan, jossa totisesti riittää kertomista. Vaikka Niskavuori-sarjasta olenkin kiinnostunut, en ole aiemmin tiennyt näin paljoa Hella Wuolijoesta. Tuomioja kirjoittaa hyvin ja kiinnostavasti, ja onnistuu piirtämään kuvan myös ajan yhteiskunnasta, vaikka pääosassa onkin Wuolijoki.

Oikeastaan Tuomiojan hahmottelema Hella Wuolijoki vaikuttaa aikamoiselta tehotädiltä. Sitoutumatta tarkalleen ottaen puolueeseen, Wuolijoki toimi vasemmistolaisten leirissä. Silti hänellä oli kontakteja ja ystäviä eri puolilla yhteiskuntaa, myös yli puoluerajojen. Wuolijoen salonki oli aikanaan yksi tärkeimmistä, ellei tärkein poliittinen kohtauspaikka.

Epäilen, etten välttämättä olisi ensinäkemältä pitänyt Wuolijoen kaltaisista ihmisistä. Epäilen myös, ettei sillä olisi ollut hänelle mitään väliä, ennen kuin olisin ollut joku tärkeä – ja jos olisin ollut joku tärkeä, Wuolijoki olisi onnistunut saamaan minut pitämään itsestään. Hänellä tuntuu olleen aikamoinen vaikutus ihmisiin, jos hän niin halusi.

Tuomiojan elämäkerta ei ole ylistyslaulu kohteelleen, mutta varsinainen kritiikki on kuitenkin vähemmän esillä kuin positiivinen suhtautuminen. Tämä on varsin tavallista elämäkerroille, eikä Tuomiojaa voi tästä tuomita, sen verran hän kuitenkin kertoo isoäitinsä ikävistäkin puolista.

Kaksoiselämäkerran hämmentävä ja tavallaan turhakin osuus piilee juuri tuossa nimikkeessä: miksi kirjan pitää olla kaksoiselämäkerta? Ymmärrän tutkijan innon kertoa maailmalle Salme Pekkala-Duttista, joka oli tärkeä henkilö brittiläisessä kommunistisessa puolueessa. Silti totuus on, että suurta yleisöä (johon itsenikin tässä tapauksessa lasken) kiinnostaa enemmän Wuolijoki. Pekkala-Duttia seuratessa kirjaan tulee turhan paljon sivuja.

Onneksi Tuomioja kirjoittaa niin sujuvasti, että myöskään niissä Salmen osuuksissa ei tosiaankaan ehdi pitkästyä. Minä en yleensä innostu elämäkerroista, mutta tätä luin suorastaan malttamattomana. Silti minulta kesti lukemisessa ainakin viikko, varmaan ylikin. En vaan jaksa iltaisin yhtä pitkään tutkimuskirjallisuutta, olkoon kuinka hyvin kirjoitettu tahansa. Siinä on nimittäin silti lähdeviitteitä, jotka ovat varma vakuutus sille, että uni tulee minulle nopeasti, heh.

Häivähdys punaista on mielenkiintoinen kirja, ja uskon että elämäkertoja harrastavat tykkäävät siitä kovasti. Samoin uskon sen uppoavan niihin, joita 1900-luvun alkupuolen historia kiinnostaa. Olisi kiva kuulla kommentteja kirjasta myös sellaiselta lukijalta, joka ei tunnusta kuuluvansa kumpaankaan edellä mainittuun ryhmään.

Luin kirjan sisälehdeltä yllättävän tiedon, että Häivähdys punaista on suomennettu alunperin englanninkielisestä käsikirjoituksesta A Delicate Shade of Pink. Ja teos on siis kirjoitettu samaan aikaan, kun Tuomioja oli ulkoministeri. Kiirettä on pitänyt, olkoonkin että taustalla on monien vuosien arkistotyö.

Viime marraskuussa oppiaineemme jatko-opiskelijat vierailivat Porin Reposaaressa meidän talon etnologien ja Porin yliopistokeskuksessa toimivan Turun yliopiston alaisen kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelman yhteisessä, kaksipäiväisessä tutkijaseminaarissa. Tänä syksynä oli meidän vuoromme kutsua porilaiset kylään, ja niinpä torstaina ja perjantaina kokoontui Sumiainen Summit, kavereiden kesken villasukkaseminaari.

Kuten viime vuonnakin, ja kuten ehkä nimestä voi päätellä, tunnelma oli jälleen rento, välitön ja keskusteleva. Papereita oli tusinan verran, ja lisäksi kolme ”keynotea”, joista keskusteltiin vilkkaasti. Seminaarin teemana oli ”Tutkimuksen mieli” eli tavoitteena oli pohtia miksi kukin meistä tekee väitöskirjaa, millaisia tavotteita meillä on ja miten me teemme tutkimuksiamme. Jokaisella jatko-opiskelijalla on vähän oma kuvionsa, jonka pohtiminen tekee aina ajoittain hyvää. On hyvä välillä miettiä, miksi ja miten tätä kaikkea tekee.

Alustuksissa ei niinkään pohdittu tutkimuksen mieltä, vaan se teema jätettiin keynote-puheenvuorojen yhteyteen. Työryhmissä käytiin läpi kunkin väitöskirjantekijän sen hetkistä pulmaa tai tielle tullutta mutkaa, tai sitten puhuttiin ihan vain työn yleisestä tilanteesta. Minulla ei ollut mitään kovin suurta metodista tai teoreettista probleemia juuri nyt, joten tein alustukseni empatian ja eläytymisen haasteista aineiston äärellä. (Tarkoitukseni on kirjoittaa aiheesta tännekin lähitulevaisuudessa. Postaus vain vaatii vähän tavallista enemmän ajatustyötä, sillä asia on vielä kesken päässäni, joten palaan siihen myöhemmin.)

Vietimme seminaariamme Sumiaisissa erään professorimme vieraanvaraisesti käyttöömme tarjoamassa talossa. Ihana, ihana paikka! Toisten ihmisten kotia en kehdannut kuvata kovin paljoa vaikka suloisia huoneita toisensa perään olisi riittänyt, mutta Taisto Råtta (ei siis Jyvis, vaan se toinen, myöhemmin tänne muuttanut, ihan omani) halusi itsensä ikuistettavan näin hienossa paikassa. Niinpä nappasin pari kuvaa siitä huoneesta, jossa itse majoituin. Ei näissä paljoa näy, mutta vihreän kamarin sävyt kuitenkin.

Herttinen sentään, Taistollahan on tuossa toisessa kuvassa aivan selvästi oluttölkki! Mistä ihmeestä se on sen saanut, eihän akateemisissa seminaareissa nyt ainakaan alkoholia vilahda, ei koskaan. Aikamoinen lomailija-råtta, hmph.

En tiedä, miten näistä seminaareista onkin muodostunut näin mukavia. Jokin naksahti vain kohdalleen viime vuonna Reposaaressa, eikä tänä vuonna kenellekään (?) sitten enää tullutkaan mieleen jännittää tai pingottaa tai ottaa paineita alustuksista tai muusta, niin että fiilis jatkui tosi leppoisana. Tässä porukassa tunnelma on sellainen, jonka sen soisi olevan esimerkiksi laitoksen omassa, kaksipäiväisessä, vuosittaisessa tutkijaseminaarissa, jota minä iloisen odotuksen sijaan pelkään lähes painajaismaisesti nyt jo, vaikka se on vasta helmikuussa. Ei laitosseminaarissammekaan ole koskaan ketään teurastettu, ja aika paljon sielläkin nauretaan. Kyse on ehkä pikemminkin siitä, millainen ensivaikutelma minulle on jäänyt: ekaa laitosseminaariani jännitin enemmän kuin on terveellistä ja itkin kotiin tultuani omaa huonouttani pahemmin kuin kertaakaan aikaisemmin, ihan silkasta väsymyksestä. Villasukkaseminaarissa sen sijaan olen tuntenut olevani tasa-arvoinen, olen aina uskaltanut ottaa osaa keskusteluun ja tuntenut, että myös minulla ja tutkimuksellani on arvoa kaikkien muiden joukossa. Jostain syystä tässä joukossa olen tuntenut tutkijoiden välistä yhteisöllisyyttä varsin voimakkaasti, vaikka kyseessä eivät ole kovin tutut tai jatkuvasti lähellä olevat ihmiset. Jännä juttu, miten helposti tunnelma voi syntyä, ja miten pienestä se voi olla kiinni.

Ei ole ihan reilua verrata laitosseminaariamme villasukkaseminaariin. Silti vertaan, sillä ero on niin häikäisevä, niin selvä. Silti korostan, että kyse on omasta mielipiteestäni, eivätkä kaikki oman oppiaineeni kollegat suinkaan ole kokonaan samaa mieltä kanssani. Useimmille (tai ehkä jopa kaikille muille), laitosseminaarimme ei ole painajainen. Kuitenkin jokainen mukana ollut oman oppiaineeni kollega on taatusti samaa mieltä siitä, että villasukkaseminaarimme oli onnistunut ja ihastuttavan hyväntuulinen. 🙂

Tämä oli vasta toinen kerta, kun Pori-Jkl -seminaari järjestettiin, ja nyt jo olen löytänyt itseni kertomasta kavereilleni, että tämä on lempivuotuisseminaarini. Tuntuu kivalta tietää, että ainakin toistaiseksi villasukkaseminaarille on tiedossa jatkoakin. Realisti minussa ymmärtää, että vaikkapa henkilöstömuutokset saattavat kuihduttaa kokoontumisemme jonain päivänä – mutta juuri nyt näitä seminaareja järjestetään, juuri nyt kun väitöskirjaa tehdessäni niitä tarvitsen, ja olen siitä hirmu iloinen.

Mukana Porissa olivat myös muun muassa Bittiavaruuden Anna ja Tutkijankammion Sari. Molemmat bloggaavat väitöskirjatutkimuksistaan omalla nimellään, joten uskaltaudun kertomaan heidän läsnäolostaan ihan näin suuresti ääneen lausuen. 😉

Seuraava sivu »