Merete Mazzarellan Ei kaipuuta, ei surua. Päivä Zacharias Topeliuksen elämässä (En dag i Zacharias Topelius liv, 2009) pakenee määritelmiä. Se ei ole elämäkerta, mutta siinä on sellaisen piirteitä. Se ei ole tutkimus, vaikka perustuukin laajaan ja perusteellisen lähdeaineiston tuntemiseen. Se ei myöskään ole fiktiivinen teos, vaikka suurilta osin (oikeastaan kokonaan) onkin fiktiota.

Kirja kuvaa alaotsikkonsa mukaisesti yhtä päivää satusetä Topeliuksen elämästä. Päivä on joulukuinen arki Topeliuksen vanhuudesta vuonna 1897, päivä jolloin hänen kalenterissaan luki vain: ”Lumipyryä ja koliikki.” Näistä sanoista Mazzarella on lähtenyt liikkeelle, ja luonut kiinnostavan ja mielenkiintoisen kuvauksen erään historiamme merkkihenkilön elämästä.

Ei kaipuuta, ei surua rakentuu Topeliuksen tajunnanvirrasta. Vanhan miehen ajatukset kulkevat tietenkin paljon menneessä, millä tavoin kirjaan on saatu elämäkerrallista otetta. Samoin vanha mies ajattelee paljon läheisiään: edesmennyttä vaimoa, lapsia, lapsenlapsia ja muita perheelle tärkeitä henkilöitä. Kirjassa piirtyy kuvia siis monen muunkin kuin Topeliuksen elämästä.

Kirjaa voi lukea kuvauksena yhden henkilön ja lähipiirin elämästä, mutta jos sitä lukee kuvauksena suomalaisen sivistyneistöperheen elämäntavasta ja -ympäristöstä 1800-luvun jälkipuolella, kirjaan saa enemmän syvyyttä. Tätä luulisin Mazzarellankin tavoitelleen – vähän niinkuin Ateneumin L.Onervasta kertova näyttely kertoi sekä Onervasta, että naisten elämästä sen ajan Helsingissä.

Välillä teksti poukkoilee, ja välillä junnaa ja toistaa itseään, mutta se on tyylikeino. Harvan vanhan – tai nuoremmankaan – ihmisen ajatukset kulkevat kovin loogista rataa. Tajunnanvirtatekniikan vuoksi kirjasta myös puuttuu jako lukuihin, mikä tekee siitä vähän vähemmän lukijaystävällisen. Ilman katkoksia on vaikea löytää ”sopivaa kohtaa”, jossa jättää kesken tai pitää tauko.

Vaikka kirja oli suurimmaksi osaksi varsin miellyttävää luettavaa, kritisoin sitä silti yhdestä asiasta. Jostain syystä Mazzarella on merkinnyt tähdellä * aina ne kohdat, jotka perustuvat johonkin lähdeaineistoon, tai ovat siis suoria lainauksia jostain lähteestä. Miksi ihmeessä tällainen ratkaisu? Tähdet häiritsevät lukemista ja herättävät vain kysymyksiä. Mistä kaikki muu sitten on peräisin? Tutkija minussa myös ärähtää: jos kerran merkitään ne kohdat, jotka ovat lainauksia, niin merkittäköön sitten myöskin sitten se, mistä ko. kohdat ovat peräisin. Tähtiratkaisu on ihme puolivälin konsti, joka jättää tyytymättömiksi sekä fiktiota halajavat että lähteistä kiinnostuneet tutkijat.

Muilta osin siis hyvä kirja.

Advertisements