Tutkimusaiheeseeni liittyvää kirjallisuutta on paljon. Osa siitä on vähemmän relevanttia, osa varsin kiinteästi työhöni liittyvää. Koko sen ajan, kun olen tätä tehnyt, hyllyssäni on seissyt brittiläisen Penny Summerfieldin tutkimus Reconstructing Women’s Wartime Lives (1998). Pelkkä silmäys ja johdannon lukeminen riitti vakuuttamaan minut siitä, että tämä kirja on hyvä ja tärkeä, mutta koska olen äärettömän huono lukija, kirja jumahti hyllyyn. Silti sanoin tohtorikoulutukseni alkuvaiheessa, että haluaisin tehdä Suomessa sen minkä Summerfield on tehnyt Englannissa: kertoa naisten kokemuksista sodasta kysymällä heiltä itseltään.

Keväällä ja alkukesästä, kun yritin tsempata lukemisen kanssa, tartuin teokseen määrätietoisemmin. Kansien välistä paljastui varsin mielenkiintoista tekstiä, parempaa kuin odotin. Sitten kirja jäi taas kesken, kun tulivat kesän konferenssit.

Tänään jatkoin seuraavaa lukua, ja suorastaan pomppasin ilmaan. Summerfieldin kirjasta löytyy juurikin samoja asioita, jopa samoja johtopäätöksiä kuin minun viimeviikkoisesta esitelmästäni Tampereella.

Nyt en tiedä miten suhtautua. Ensireaktio tietysti oli paniikki: ”Voi ei! Työni on turhaa!” mutta aika nopeaan onneksi tajusin, ettei se niin mene. Minulla on eri aineisto, eivätkä brittinaisten kokemukset sodasta ole suoraan verrannollisia suomalaisten naisten kokemuksiin, sehän on päivänselvää. Lähtökohta on siis se, että tämä on hyvä asia. Nyt vain pitää miettiä, millä eri tavoin on hyvä, että löydän kirjan, jossa on juurikin niitä asioita, joiden piti tulla esiin minun työssäni…

Ainakin se on hyvä asia siksi, että ainakaan en ole ollut ihan täysin hakoteillä esitelmäni kanssa, kun olen jäsennellyt aineistoani, kun kerran joku muukin (minua fiksumpi) on nostanut esiin samoja asioita. Sen lisäksi on oikeastaan äärimmäisen mielenkiintoista, miten samalla tavalla naiset kertovat sota-aikaisista kokemuksistaan, vaikka ollaan niin erilaisissa maissa, jatkosodan aikana jopa vastakkaisilla puolilla sotaa. Summerfieldin aineistossa on paljon yhtäläisyyksiä omaan aineistooni.

Paikoitellen tämän Summerfieldin kirjan luvun samankaltaisuus omaan räpeltämiseeni oli omiaan myös osoittamaan itselleni, missä minun työni eroaa tästä, eli missä kenties etnologin metodologia eroaa historioitsijan työkaluista. Tai en ole varma, mutta niin minä sen ajattelen. Tarkoitan esimerkiksi kohtaa, jossa Summerfield kertoo välillä varsin rivosta huumorista miesten ja naisten välillä työpaikoilla: hän kuvaa aineistonsa kautta ilmiötä, mutta ei pohdi sen syitä; minun tarkoitukseni on huumorin kohdalla käyttää hyväkseni folkloristista kirjallisuutta ja yrittää avata, miksi huumorista kerrotaan kuten kerrotaan, ja miksi se ylipäätään oli sellaista kuin oli.

Huumori on vain yksi esimerkki, toivon että näitä eroavaisuuksia ja sillä tavoin omaa tutkijanidentiteettiäni vahvistavia oivalluksia tulee vastaan lisää, kunhan toivottavasti lähiaikoina suoritan Summerfieldin kirjan loppuun. Se ei tapahdu kuitenkaan tällä viikolla, sillä ohjelmassani on uuden sivuaineistokokonaisuuden kimppuun käyminen. Siitä lisää toiste, jos kertomisen arvoista ilmenee. 🙂

Äh, olen minä kyllä vielä vähän sekavissa fiiliksissä tämän päivän lukulöydöstä, vaikka tässä yritänkin olla selkeä ja järkevä.

P.S. Tämä on muuten ensimmäinen teksti, jonka kirjoitan uudella koneellani – jipii! Siitäkin lisää lähipäivinä.

Advertisements