– – because London’s London, and London life the most exciting and interesting in the world, and once you’ve got the soot and the fog in your veins you simply can’t live without them; and all the poor hangers-on and left-overs know it as well as we do.

Yksi kesäni mielenkiintoisimmista kirjoista on ollut Edith Whartonin The Buccaneers (1938). Siitä asti, kun näin kirjan pohjalta tehdyn pukudraaman, olen halunnut lukea kirjan. Tilasin sen talvella käytettynä pokkarina Amazonilta, vieläpä version, jossa on tv-sarjan kuvia liitteenä. Englanninkieliseen draamaan tarttuminen kesti kuitenkin näin kauan…

The Buccaneers ei suoraan sanottuna ole kirjana kovin häikäisevä. Minulla on muistikuva, etten pitänyt Whartonin kuuluisinta teosta, Viattomuuden aikaa, myöskään kovin ihmeellisenä. Kirja noudattelee tv-sarjan juonta, tai toisinpäin. The Buccaneers jäi Whartonilta kesken, ja se on täydennetty loppuun tv-sarjan tekoa varten 1990-luvun alussa. Lopetuksesta voidaan kiistellä, mutta aika lailla se muistuttaa Whartonin juonisynopsiksen lopetusta, joka on kirjan liitteenä, ja on luettavissa myös netissä.

Juonesta lyhyesti: neljä nuorta rikkaan perheen naista – Annabel, Virginia, Conchita ja Lizzy – eivät pääse piireihin 1870-luvun Yhdysvalloissa (koska ovat ns. uusrikkaita sisällissodan jälkeen) ja lähtevät valloittamaan Lontoon seurapiirejä Nanin kotiopettajattaren Laura Testvalleyn johdolla. Kukin heistä avioituu tahollaan, kuka onnistuneemmin, kuka surkeammin. Kullakin on omat vaiheensa, ja kirja osoittaa melkoisen syvästi, että rakkauttakin on monenlaista. Kukaan tytöistä ei palaa Yhdysvaltoihin enää, vaan he jäävät kuuluisaksi ryhmäksi Lontoo seurapiireihin ja järkyttävät aatelisten elämää erilaisine käytöstapoineen. Amerikkalaisten ja brittien vastakkainasettelu on melko räikeää, ja tällä kertaa jälkimmäisten tappioksi. Päähenkilöksi nousee nelikon nuorimmainen Nan StGeorge, jonka osaksi tulee avioitua kaikkein korkeimmalle, ihan oikean komean, nuoren herttuan kanssa. Mutta huipulla tuulee, ja korkealta on myös iso pudotus.

Toivoin, että kirja olisi syventänyt henkilöhahmoja, mutta ei se juurikaan sitä tehnyt. Nan StGeorge on edelleen hurmaava ja suloinen, mutta osin se johtuu siitä, että kuvittelen hänet koko ajan Carla Guginon näköiseksi. Muilta osin minusta tuntuu, että sain jopa enemmän irti tv-sarjasta – tämä on oikeastaan varsin erikoista! Tv-sarjan jälkeen olin hupsulla tavalla kiintynyt kaikkiin neljään nuoreen naiseen, eikä kirja kuitenkaan vähentänyt tätä sentimentaalista tunnelmaa.

Mielenkiintoisella tavalla Wharton jättää hyvin paljon lukijan varaan asioita, loikkaa pitkiä aikoja eteenpäin kerrallaan ja luottaa lukijaansa. Tavallaan se on ihan ok, kyllä, mutta välillä minua auttoi eteenpäin se, että tiesin mitä oli tulossa. Kuten vieraskieliset aina, myös The Buccaneers eteni minulla hitaasti, mutta kirjan edetessä koko ajan vauhdikkaammin. Lopulta henkilöt tulivat mieleen monta kertaa kesken päivän, ja kiikutin kirjaa mukanani vaikka minne, että jospa olisi pieni hetki jossain välissä aikaa lukea taas vähän eteenpäin.

Mainokset