elokuu 2010


Merete Mazzarellan Ei kaipuuta, ei surua. Päivä Zacharias Topeliuksen elämässä (En dag i Zacharias Topelius liv, 2009) pakenee määritelmiä. Se ei ole elämäkerta, mutta siinä on sellaisen piirteitä. Se ei ole tutkimus, vaikka perustuukin laajaan ja perusteellisen lähdeaineiston tuntemiseen. Se ei myöskään ole fiktiivinen teos, vaikka suurilta osin (oikeastaan kokonaan) onkin fiktiota.

Kirja kuvaa alaotsikkonsa mukaisesti yhtä päivää satusetä Topeliuksen elämästä. Päivä on joulukuinen arki Topeliuksen vanhuudesta vuonna 1897, päivä jolloin hänen kalenterissaan luki vain: ”Lumipyryä ja koliikki.” Näistä sanoista Mazzarella on lähtenyt liikkeelle, ja luonut kiinnostavan ja mielenkiintoisen kuvauksen erään historiamme merkkihenkilön elämästä.

Ei kaipuuta, ei surua rakentuu Topeliuksen tajunnanvirrasta. Vanhan miehen ajatukset kulkevat tietenkin paljon menneessä, millä tavoin kirjaan on saatu elämäkerrallista otetta. Samoin vanha mies ajattelee paljon läheisiään: edesmennyttä vaimoa, lapsia, lapsenlapsia ja muita perheelle tärkeitä henkilöitä. Kirjassa piirtyy kuvia siis monen muunkin kuin Topeliuksen elämästä.

Kirjaa voi lukea kuvauksena yhden henkilön ja lähipiirin elämästä, mutta jos sitä lukee kuvauksena suomalaisen sivistyneistöperheen elämäntavasta ja -ympäristöstä 1800-luvun jälkipuolella, kirjaan saa enemmän syvyyttä. Tätä luulisin Mazzarellankin tavoitelleen – vähän niinkuin Ateneumin L.Onervasta kertova näyttely kertoi sekä Onervasta, että naisten elämästä sen ajan Helsingissä.

Välillä teksti poukkoilee, ja välillä junnaa ja toistaa itseään, mutta se on tyylikeino. Harvan vanhan – tai nuoremmankaan – ihmisen ajatukset kulkevat kovin loogista rataa. Tajunnanvirtatekniikan vuoksi kirjasta myös puuttuu jako lukuihin, mikä tekee siitä vähän vähemmän lukijaystävällisen. Ilman katkoksia on vaikea löytää ”sopivaa kohtaa”, jossa jättää kesken tai pitää tauko.

Vaikka kirja oli suurimmaksi osaksi varsin miellyttävää luettavaa, kritisoin sitä silti yhdestä asiasta. Jostain syystä Mazzarella on merkinnyt tähdellä * aina ne kohdat, jotka perustuvat johonkin lähdeaineistoon, tai ovat siis suoria lainauksia jostain lähteestä. Miksi ihmeessä tällainen ratkaisu? Tähdet häiritsevät lukemista ja herättävät vain kysymyksiä. Mistä kaikki muu sitten on peräisin? Tutkija minussa myös ärähtää: jos kerran merkitään ne kohdat, jotka ovat lainauksia, niin merkittäköön sitten myöskin sitten se, mistä ko. kohdat ovat peräisin. Tähtiratkaisu on ihme puolivälin konsti, joka jättää tyytymättömiksi sekä fiktiota halajavat että lähteistä kiinnostuneet tutkijat.

Muilta osin siis hyvä kirja.

Mainokset

Säästelen vähän työkaverilta lainassa olevia Eeva Tenhusen dekkareita: ne ovat niin kivoja, etten halua lukea niitä liian äkisti peräkkäin, ettei maku muutu kuluneeksi. Yksi silloin, toinen tällöin, se on hyvä tahti.

Pari viikkoa sitten luin Tenhusen kolmannen romaanin Nuku hyvin, Punahilkka (1973). Vaihtelun vuoksi päähenkilöinä eivät tällä kertaa olleetkaan kahdesta edellisestä dekkarista tutut Liisa ja komisario Halla, vaan äidinkielenopeksi peräkylän kouluun jonnekin takakorven Suomeen lähtevä Ulla. Ulla opettaa minkä voi ja korjaa aineita illat pääksytysten, mutta koulut olivat vaarallisia paikkoja jo 1970-luvulla, ja pian Ullankin kädet ovat veressä… Hurjaa!

Nuku hyvin, Punahilkka osoittaa ihastuttavalla tavalla, että jotkut asiat eivät muutu. Opettajainhuoneessa oli tuolloin hierarkkinen järjestys, aivan samoin kuin nykyään. Kirjan tapahtuma-aikaan eri aineiden opettajat kiistelivät lähinnä siitä, pitääkö ikkuna avata, että tupakansavu pääsee opettajainhuoneesta pois, vai kannattaisiko polttaa mentholsavukkeita, kun niiden savu ei ole yhtä kiusallista. Tenhunen kuvaa myös oppilaat karikatyyrisinä hahmoina, jollaisia löytyy yläkouluista edelleen: on pissikset, on jokunen kova jätkä, on kiusattu kielikello. Ja tämän koulun rehtori, siinä vasta Persoonallisuus!

Ystäväni muutti muutama viikko sitten varsin pienelle paikkakunnalle historian opettajaksi, ja innoissani suosittelin Nuku hyvin, Punahilkkaa hänelle luettavaksi – kunnes tajusin, että ehkä ei sitten kuitenkaan. Mutta kaikille, jotka eivät ole juuri aloittaneet perähikiän koulun aineenopena, suosittelen kovasti! Ehkä erityisesti jopa opettajille, mutta ei herkkähermoisille eikä niille opettajille, joiden työmatka on pimeä ja synkkä.

Jos ei muun, niin koomisen-karmean kansikuvan takia kannattaa etsiä tämä dekkari kirjastosta. Susi on vähän mielipuolisen hurja, jännä, harmi etten löytänyt isompaa kuvaa kannesta!

Tenhusen lukemisesta voi muuten olla yllättävissä paikoissa iloa, kuten Olavinlinnassa, kun haluaa kysyä kivalta oppaalta jotain, mitä muut eivät aina kysy: ”Pidättekö te Eeva Tenhus-opastuksia?” Upposi, opas oli Tenhusensa lukenut, hyvä! 🙂

Kuva kirjan kannesta on lainattu täältä.

Tästä syksystä tulee puuttumaan jotain tärkeää, joka on piristänyt syksyn vaihtumista talveen jo monena vuonna, nimittäin Helsingin kirjamessut. Tai siis eivät ne puutu, kyllä ne järjestetään, nyt jo kymmenennen kerran. Ihanat neljä päivää kirjoja, kirjailijoita ja kirjakeskusteluja. Mutta surukseni minä en pääse paikalle. Olen tottunut olemaan kirjamessuilla joka vuosi useamman päivän töissä, ja nyt minä onneton olen buukannut konferenssin samalle viikonvaihteelle. Noh, ehkä minä kestän: viisi päivää Tartossa eivät nekään välttämättä ihan silkkaa kärsimystä ole. 😉

Onneksi sain kuitenkin hienon kirjallisuustapahtuman tähänkin syksyyn. Kuten pari päivää sitten mainostin, vietin tänään vapaapäivää Työväenkirjallisuuden päivässä Werstaalla, Tampereella. Tapahtuma oli ensimmäinen laatuaan, mutta sille selvästikin oli tarvetta ja kysyntää, sillä väkeä riitti enemmän kuin tiloihin mahtui. Werstaan auditorio kävi ahtaaksi jo aamupäivällä, ja iltapäivän ”tähtiesiintyjän” Hannu Salaman haastattelu toistettiinkin sitten kameroiden avulla myös toiseen saliin, kun auditorio kertakaikkiaan oli jo täynnä (minä tietysti vanhana kirjamessukävijänä tunnistin tilanteen ja olin ollut varaamassa paikkaa jo puoli tuntia ennen Salaman haastattelun alkua – hah).

Voi miten minulla oli mukava päivä! Aamulla katsastin kirjapöydät, tein nopean sijoituspäätöksen ja ostin pitkään haaveilemani Erkki Tuomiojan elämänkertatutkimuksen Häivähdys punaista. Se oli aika kallis, joten sen jälkeen en päästänyt itseäni myyntipöytien luokse. Sain onnekkaasti viimeisen istumapaikan auditoriosta, kun tutkijoiden osuus päivän ohjelmasta oli alkamassa. Puheenvuorot olivat varsin mielenkiintoisia: Mikko Lahtinen ja Erkki Sevänen edustivat kirjallisuudentutkimusta, ja Erkki Tuomioja vasemmistolaista kirjoittajaa ja tutkijaa.

Erkki Tuomioja

Erkki Tuomioja on yksi erittäin suuresti ihailemiani henkilöitä, ettei suorastaan jalustalla seisoskeleva. Tämä oli nyt kai kolmas kerta, kun kuulin hänen puhuvan, eikä mielipiteeni ole muuttunut. Häivähdys punaista tarttui tänään mukaan tietysti siksi, että saatoin hakea siihen singeerauksen. Huvittavan harmillista on se, että minuun tietenkin juuri silloin iski armoton ujous, enkä uskaltanut puhua Tuomiojalle mitään, kunhan asiani esitin ja kiitin esityksestä. Niin että se siitä reippaasta aikuisesta, kaikkeen valmiina olevasta tutkijakokelaasta… Vähän voisi noita sosiaalisia taitoja vielä harjoitella. 😀

Auditoriossa olisi jatkunut mielenkiintoinen paneeli, mutta minun oli pakko pitää lounastauko. Söin eväitäni Werstaan kahvilassa ja aloitin ostamani kirjan – ihanan rauhallinen lounashetki! Sen jälkeen juttelin vähän tuttujen kanssa (ihanaa törmätä naistenvessassa!) ja kävin Työväentalon lavalla katsomassa sosiologi Anna Kontulan haastattelua pamfletista Näkymätön kylä.

Anna Kontula Työväentalon lavalla Werstaalla. Haastattelija Mika Rönkkö.

Lievästi pahoinvoivana yhteiskuntamme kurjista puolista ja omien silmiemme sokeudesta katsoessamme oman maamme ongelmia sain vahvistusta viime aikaisiin ajatuksiini siitä, että ”tarttis tehrä jotain”. (Mitä sitten teen, tai saanko aikaiseksi mitään, on toinen kysymys, jota en nyt sotke tähän.)

Viimeinen katsomani ohjelmaosuus oli kirjailija Hannu Salaman haastattelu, joka olikin loistava päätös päivälleni. Juhannustanssit on aikanaan jäänyt minulta kesken tylsänä ja ärsyttävänä, mutta tämänpäiväisen jälkeen haluan kyllä lukea Salaman teoksia, ainakin joitain joista nyt kuulin enemmän. Kirjailija oli aidosti hauska, yleisönsä ottava, teräväkielinen ja -päinen, ja selvästi aikaansa seuraava. Rohkeutta sanoa, mitä todella ajattelee, ei häneltä myöskään puutu.

Hannu Salama ja haastattelija Milla Peltonen

Salaman esiintymisen jälkeen auditoriossa olisi alkanut mielenkiintoinen paneeli dekkareista työväenkirjallisuutena, mutta olin luvannut mennä seuran pöytään tuuraamaan. Kävi ilmi, ettei sinne enää tarvinnut myyjää, ja olin jo aika väsy, joten lähdin kotiin tuntia aikaisemmalla junalla kuin oli tarkoitus. Se oli ihan hyvä. Papu oli jo vähän ikävissään kotona; leikitin sitä ekstrahuolellisesti siitä hyvästä, että olin kellon ympäri poissa.

Terveisiä Werstaalle ja muille järjestäjille: KIITOS!

Vietän tulevan lauantain Tampereella, Työväenmuseo Werstaalla ensimmäisillä Työväenkirjallisuuden päivillä. Tule sinäkin!

Esiintymässä päivässä ovat muun muassa Hannu Salama, Leena Lehtolainen, Mikko Rimminen ja Erkki Tuomioja. Haastattelujen lisäksi luvassa esimerkiksi Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran uusimman vuosikirjan Lukeva ja kirjoittava työläinen (toim. Kirsti Salmi-Niklander, Sami Suodenjoki ja Taina Uusitalo) julkistaminen.

Luvassa on varmasti mielenkiintoinen ja monin tavoin mukava lauantai. En ole ennen osallistunut kirjallisuuspäiville, vaan kirjatapahtumista tuttuja ovat tähän asti vain kirjamessut. Lauantai tulee olemaan hauska sekoitus vapaa-aikaa ja työhön liittyviä asioita – mutta painottaen lomailua ja rentoutumista, sillä minulla ei ole mitään velvoittavaa tehtävää tapahtumassa. Menen päiväksi Tampereelle ihan vain nauttimaan työväenkirjallisuuden päivästä. 😀

Taas on mennä viilletetty paikasta toiseen. Ensin vein Papun Helsinkiin, kiljuin lihaksiston ja hermot rennoiksi Lintsillä siskon lahjoittamilla lipuilla ja kuuntelin Stadionilta kuuluvaa uukakkosta. Seuraavana päivänä junailin Hämeenlinnaan ja vietin kaksi kivaa päivää keskiaikamarkkinoilla. Yövyin Riihimäellä (= Rixu) ystävien luona, ja sekin oli kivaa, ja ruoka oli taivaallisen hyvää.

Riihimäellä oli auringonkukkia

Keskiaikamarkkinoilla oli jälleen hyvä tunnelma, kiireisiä myyntipäiviä ja kivasti tuttuja kasvoja. Parasta minusta olivat  – jälleen kerran – hevoset ja niillä turnajaisia leikkineet Rohan ritarit.

Keskiaikainen hevonen

Ritareita

Hämeenlinnan keskiajan jälkeen loikkasin suoraan 1900-luvun jälkipuoliskon työn ja sukupuolen tutkimukseen. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran kesäseminaari pidettiin Nurmijärvellä. Tänä vuonna kannoin osani seminaarin järjestelyistä yhdessä seuran pj:n sekä rixulaisen kollegani kanssa. Oli varsin nautinnollista osallistua seminaariin, jossa itsellä ei ollut paperia tai esitelmää. Esitelmiä pystyi kuuntelemaan aivan eri tavalla, kun ei tarvinnut keskittyä siihen, että kohta on oma vuoro, apua-apua miksi mä ryhdyin tähän tää on ihan tyhmä mulla ei ole mitään sanottavaa hävettää voi ei; tai siihen, että hui nyt se meni apua mitenhän se meni mitä mä oikein vastasin niihin kysymyksiin pitääköhän ne mua ihan tyhmänä. Niin, siis kun esiintymisjännitys puuttui, olo oli mainio.

Seminaarissa oli tänä vuonna varsin paljon osallistujia. Esityksissä liikuttiin enimmäkseen lähihistoriassa ja nykypäivän työelämän ongelmissa. Sukupuolen ja työn yhteenkietoutumista katseltiin erittäin monipuolisesti eri näkökulmista ja varsin monenlaisten tutkimusmetodien avulla. Kiinnostavaa oli, ja hauskaakin! Kesäseminaarissa on aina hyvä tunnelma ja paljon keskustelua. Tutustuin uusiin ihmisiin ja vietin hauskoja hetkiä myös vanhojen tuttujen kanssa.

Nurmijärveltä sitten takaisin Helsinkiin, ja tänään hitaasti kotiin. Papun kanssa ollaan siivoiltu, ja pyöräilin ihanassa varhaissyksyltä tuoksuvassa vesisateessa kauppaan. Tyhjä päivä keskellä viikkoa on ihanaa apurahatutkijan vapautta, ja tuli tarpeeseen. Huomenna taas uudet tuulet – tai oikeastaan vanhat lehdet.

Tutkimusaiheeseeni liittyvää kirjallisuutta on paljon. Osa siitä on vähemmän relevanttia, osa varsin kiinteästi työhöni liittyvää. Koko sen ajan, kun olen tätä tehnyt, hyllyssäni on seissyt brittiläisen Penny Summerfieldin tutkimus Reconstructing Women’s Wartime Lives (1998). Pelkkä silmäys ja johdannon lukeminen riitti vakuuttamaan minut siitä, että tämä kirja on hyvä ja tärkeä, mutta koska olen äärettömän huono lukija, kirja jumahti hyllyyn. Silti sanoin tohtorikoulutukseni alkuvaiheessa, että haluaisin tehdä Suomessa sen minkä Summerfield on tehnyt Englannissa: kertoa naisten kokemuksista sodasta kysymällä heiltä itseltään.

Keväällä ja alkukesästä, kun yritin tsempata lukemisen kanssa, tartuin teokseen määrätietoisemmin. Kansien välistä paljastui varsin mielenkiintoista tekstiä, parempaa kuin odotin. Sitten kirja jäi taas kesken, kun tulivat kesän konferenssit.

Tänään jatkoin seuraavaa lukua, ja suorastaan pomppasin ilmaan. Summerfieldin kirjasta löytyy juurikin samoja asioita, jopa samoja johtopäätöksiä kuin minun viimeviikkoisesta esitelmästäni Tampereella.

Nyt en tiedä miten suhtautua. Ensireaktio tietysti oli paniikki: ”Voi ei! Työni on turhaa!” mutta aika nopeaan onneksi tajusin, ettei se niin mene. Minulla on eri aineisto, eivätkä brittinaisten kokemukset sodasta ole suoraan verrannollisia suomalaisten naisten kokemuksiin, sehän on päivänselvää. Lähtökohta on siis se, että tämä on hyvä asia. Nyt vain pitää miettiä, millä eri tavoin on hyvä, että löydän kirjan, jossa on juurikin niitä asioita, joiden piti tulla esiin minun työssäni…

Ainakin se on hyvä asia siksi, että ainakaan en ole ollut ihan täysin hakoteillä esitelmäni kanssa, kun olen jäsennellyt aineistoani, kun kerran joku muukin (minua fiksumpi) on nostanut esiin samoja asioita. Sen lisäksi on oikeastaan äärimmäisen mielenkiintoista, miten samalla tavalla naiset kertovat sota-aikaisista kokemuksistaan, vaikka ollaan niin erilaisissa maissa, jatkosodan aikana jopa vastakkaisilla puolilla sotaa. Summerfieldin aineistossa on paljon yhtäläisyyksiä omaan aineistooni.

Paikoitellen tämän Summerfieldin kirjan luvun samankaltaisuus omaan räpeltämiseeni oli omiaan myös osoittamaan itselleni, missä minun työni eroaa tästä, eli missä kenties etnologin metodologia eroaa historioitsijan työkaluista. Tai en ole varma, mutta niin minä sen ajattelen. Tarkoitan esimerkiksi kohtaa, jossa Summerfield kertoo välillä varsin rivosta huumorista miesten ja naisten välillä työpaikoilla: hän kuvaa aineistonsa kautta ilmiötä, mutta ei pohdi sen syitä; minun tarkoitukseni on huumorin kohdalla käyttää hyväkseni folkloristista kirjallisuutta ja yrittää avata, miksi huumorista kerrotaan kuten kerrotaan, ja miksi se ylipäätään oli sellaista kuin oli.

Huumori on vain yksi esimerkki, toivon että näitä eroavaisuuksia ja sillä tavoin omaa tutkijanidentiteettiäni vahvistavia oivalluksia tulee vastaan lisää, kunhan toivottavasti lähiaikoina suoritan Summerfieldin kirjan loppuun. Se ei tapahdu kuitenkaan tällä viikolla, sillä ohjelmassani on uuden sivuaineistokokonaisuuden kimppuun käyminen. Siitä lisää toiste, jos kertomisen arvoista ilmenee. 🙂

Äh, olen minä kyllä vielä vähän sekavissa fiiliksissä tämän päivän lukulöydöstä, vaikka tässä yritänkin olla selkeä ja järkevä.

P.S. Tämä on muuten ensimmäinen teksti, jonka kirjoitan uudella koneellani – jipii! Siitäkin lisää lähipäivinä.

Kirjavinkkejä löytyy aina uusista paikoista. Marjorie Kelloggin Rakastathan minua, Junie Moon (Tell Me That You Love Me, Junie Moon, 1968, suom. 1969) hyppäsi esiin facebookin Lue kirja! -sivun jostain kommentista. En muista kommentin kirjoittajaa enkä enää viestiketjun aihettakaan, mutta kirjoitin teoksen tiedot ylös siksi, että kirjoittaja käytti voimakkaita, muista erottuvia adjektiiveja ja herätti yhdellä virkkeellä minussa halun saada tietää, kuka on Junie Moon.

Junie Moon on nuori nainen, joka elää sairaalassa. Hän on pahasti palanut, kun hänen poikaystävänsä sai raivarit ja kaatoi tytön päälle happoa. Junie Moonilla on sairaalassa kaksi ystävää, pyörätuolissa elävä Warren ja outoa hermostollista sairautta poteva Arthur. Nämä kolme kummajaista viihtyvät yhdessä, vaikka aika kuluukin enimmäkseen riitelyyn.

Warrenin ajatus se kai ensin on, että he muuttavat yhdessä pois. Aikansa ideaa haudottuaan Junie, Arthur ja Warren vuokraavat ränsistyneen talon kaupungin laidalta ja totuttautuvat elämään ilman sairaalan suojaavia seiniä. Talo on kuin ystävyyden talo, paitsi että pikkuleiviä leivotaan paljon, mutta silti talossa kuullaan riitelyä enemmän kuin ystävällisiä sanoja. Mutta riitelylläkin voi olla niin kovin paljon merkityksiä.

… he riitelivät siitä, mitä he itse olivat. – Minä elän hirviöiden kanssa, jokainen heistä ilmoitti tuon tuostakin. Ja jokainen heistä pelkäsi olevansa pahin hirviö. Eivät he toki olleet unelmoineet elävänsä näin. Yhdessäkään painetussa aikakauslehdessä ei kuvattu kolmea heidän laistaan ihmistä, jotka asuivat ränsistyneessä huvilassa painostavan puun alla.

Sitten he riitelivät, koska alkoivat tottua toisiinsa, ja loukkaukset alkoivat olla teräväkärkisempiä. Myöhemmin he riitelivät, koska olivat tulleet läheisemmiksi toisilleen, mutta se olikin aivan erilaista.

Junie Moonin ja hänen ystäviensä tarina oli minulle uusi, sillä en ollut koskaan ennen kuullut tästä kirjasta. Kirjastostakin se löytyi vasta varastosta, joten mistään bestselleristä ei liene kyse, ei ainakaan enää tänä päivänä. Silti Rakastathan minua, Junie Moon on niitä kirjoja, jotka kannattaa lukea. Kolmen päähenkilön suoruus ja vahvuus tekivät minuun vaikutuksen, sillä heikkouteenkin he olisivat voineet sortua. Kirjan kieli on suoraa ja hiukan ehkä kömpelöä välillä, mutta tarina on hyvä. Ei ihme, että siitä on tehty elokuva jo vuonna 1970, pääosassa Liza Minelli.

Seuraava sivu »