Miten voisi oppia elämään niin, ettei jatkuvasti tai ainakaan ihan joka asiassa vertaisi itseään muihin? Että tekisi niin kuin itsestä tuntuu parhaalta, eikä vertaisi suoritusta aina siihen, mitä ja miten toiset tekevät. Onko sellainen ylipäätään mahdollista? Aina välillä olen vahvasti sitä mieltä, että vertaamattomuudessa piilisi onnellisuuden siemen – jos kelpaisin itselleni sellaisena kuin olen ja enimmäkseen huutelisin ”Hui hai!” muiden tekemisten seuraamiselle, saattaisin olla rauhallisempi ja tasaisempi.

Mitä mieltä sinä olet?

Olen miettinyt tätä taas tällä viikolla, kun olen väsynyt ja ahdistunut pahasti. Koska minulla ei ole kunnon lomaa, eikä aikaa sellaisen pitämiseen, olen yrittänyt tehdä töitä vähän rennommalla asenteella. Kesätyöaika, katsokaas, se on sellainen, että aamulla ei ole kiire sinne ja lounaat saavat olla pitkiä, ja työhuoneelta saa lähteä aikaisin. Että tekisin töitä edes vähän vähemmän pingottaen, jos en nyt lomalle sitten oikein pystykään (paitsi elokuussa pari-kolme päivää aion lomailla – ja olihan se Praha).

Mutta kun on kolmeen pekkaan yhteinen kirjaprojekti, ja toiset kaksi tekevät pitkää päivää, jaksavat istua hikikuumassa kirjastossa tai Villa Ranassa, jossa ilma ei kierrä, ja näyttävät vielä kaiken lisäksi tyytyväisiltä. Kun toiset kaksi tekevät omien projektiosuuksiensa lisäksi tuhat muutakin asiaa, ja minä en jaksaisi tehdä edes tätä pientä omaa osuuttani, koska laiskottaa, väsyttää, on kuuma ja hiki, ja koska työ on tylsää ja mekaanista eikä liity v-kirjaan mitenkään.  Näiden kahden kirjaprojektikollegan lisäksi tuntuu siltä, että kaikki muut, ihan totta joka ikinen muu sielu Villa Ranassa istuu vähintään 8 tuntia päivästä siellä. Minä teen lyhyttä päivää toisten ahkeroidessa, koska muka uskon hitaaseen elämäntapaan ja siihen, että heinäkuussa on lupa lähteä iltapäivällä Alkon kautta piknikille lukemaan artikkelia loppuun.

Niin että ole siinä sitten vertaamatta itseäsi muihin. Reilun viikon verran olen tehnyt joka päivä hommaa, joka ei edistä v-kirjaa ja on tylsää, mutta pakollista, koska olen sen hoitaakseni ottanut ja luvannut. Olen väsynyt siihen, mutta osan lopulta itkukohtauksiin asti menevästä stressistä varmaankin aiheuttaa se, että tunnen itseni hirveän paljon huonommaksi ihmiseksi kuin muut, kun en jaksa tehdä töitä yhtä paljon, olen laiska, tyhmä ja saamaton ja huolimatonkin siihen päälle, varsinainen huithapeli, jos vertaa menestyvämpiin kollegoihin. Olen huono ihminen, koska en tee yhtä paljon töitä kuin muut, vaan yritän hidastaa… (Eihän tässä ole mitään järkeä.)

Taas vaihteeksi olen sitä mieltä, että kunhan v-kirja valmistuu, minun on ehkä parasta etsiä jotain muita kuin tutkijan töitä. Tämä tulevaisuus-skenaariohan vaihtelee aaltoliikkeessä, nyt ollaan taas täällä päässä, heh.

Onneksi nyt on edessä viikonloppu, jonka olen pyhittänyt kaikelle hitaalle ja rennolle tekemiselle, ja Papun silittämiselle. Lataan akkuni kunnolla, niin eiköhän ensi viikko taas ole valoisampi.

Mainokset