Pitkä blogihiljaisuus on johtunut kiireisistä päivistä sekä lamaannuttavasta, energiaa syövästä helteestä. Mutta nyt siis viimein konferenssiraporttia Prahasta.

Kuten ennen matkalle lähtöä kerroin, kyseessä oli International Oral History Associationin konferenssi eli kansaivälinen muistitietotutkijoiden gettogether. Konferenssissa oli väkeä ympäri maailmaa: eurooppalaisten lisäksi ainakin Intiasta, Australiasta, Latinalaisen Amerikan maista ja Yhdysvalloista. Suomesta oli minä ja kolme kollegaa omalta laitokseltani, joten Jyväskylän edustus oli varsin vahva.

Sessiot oli jaettu teemoittain, ja kävin kuuntelemassa lähinnä työhön ja työn muistitietoon liittyviä työryhmiä. Valitsin kuunneltavia työryhmiä melko krantusti, ja jätin yhtenä päivänä kokonaan menemättäkin paikalle ja lomailin ihan rauhassa. Kahtena viimeisenä päivänä oli eniten kuunneltavaa, ja omakin esitelmäni oli toiseksi viimeisen päivän aamuna.

Oman paperin esitys meni ihan hyvin. Kyllä minua jännitti taas kerran, mutta jotenkin sain sen hallittua vähän paremmin kuin aikaisemmin. Ehkä harjoitus tosiaan auttaa! Oikeastaan tällä kertaa kävi niin, että tästä tuli vähän niin kuin esiintymisharjoitus, sillä muuta en oikeastaan saanut irti oman työni kannalta. Konferenssissa oli kaksi virallista kieltä, englanti ja espanja, ja kävi niin, että omassa työryhmässäni oli paikallaolijoista ainoa, joka ei osannut espanjaa. Kollegani tulkkasi joitain osia muista esitelmistä ja keskustelusta, mutta suurin osa meni minulta täysin ohi, enkä kyennyt osallistumaan keskusteluun lainkaan. Ei, anteeksi, sainhan minä yhden kysymyksen esitelmääni liittyen, mutta ilmeisesti tulkkausongelmista tai jostain johtuen kysymys oli minusta ihan mahdoton, laaja ja vaikea, ja menin sen kanssa aivan puihin.

Tämä espanjattomuuteni harmitti ihan valtavasti, ja paha mieli jatkui siitä sitten koko sen iltapäivän. En ole ikinä tuntenut itseäni niin kielivammaiseksi tai joutunut niin kurjan kielimuurin taakse. Organisoinnistahan siinä oli kyse: sessiot olisi pitänyt järjestää joko englanniksi tai espanjaksi, ei kahta kieltä sekaisin samoihin työryhmiin, tai sitten tulkkauksesta olisi pitänyt huolehtia. Työryhmän argentiinalaispuheenjohtaja olisi myös voinut kantaa paremmin vastuuta homman onnistumisesta.

Mutta minkäs teet, tulipahan tällainenkin asia koettua. Viimeisenä päivänä onneksi kuulin Alistair Thomsonin esitelmän, josta innostuin ja sain poltetta ja kipinää – tuntuu, että se esitelmä pelasti suurimman osan omasta konferenssikokemuksestani. Sain myös nähdä livenä muitakin niin sanottuja ”isoja nimiä”, kuten seuraavassa kuvassa paneelissa istuvat: vasemmalta Sean Field (Etelä-Afrikka), Sherna Berger Gluck (USA) ja Alessandro Portelli (Italia). Oikealla istuu paneelin puheenjohtaja Alexander Freund.

Hetkittäin olin syvästi turhautunut ja pettynyt tähän konferenssiin, mutta yritän ajatella positiivisesti. Eihän konffissa nyt yleensäkään oma työ mene eteenpäin, ihan muista syistähän siellä ollaan, joten on turha surra sitä, että missasin keskustelun omassa sessiossa. Tapasin kuitenkin muutamia nuoria tutkijoita (kovin paljoa on jaksanut olla sosiaalinen) ja sain kuulla kokeneiden, hienojen ihmisten esitelmiä. Sain taas harjoitella esiintymistä – ja ennen kaikkea, minulla on edelleen esitelmäni, jonka voin tarvittaessa kierrättää johonkin toiseen tarpeeseen. 😀

Terkkuja vielä Jyväskylän konferenssidelegaatiolle: parhaat hetket konferenssissa olivat lähinnä teidän seurassanne!

Advertisements