Keskiaikamarkkinoiden matkaukemisena minulla oli espanjalainen dekkarihenkinen romaani, josta olin kuullut paljon kehuja. Tai tarkemmin ottaen muistan, että kun Myrsky ilmestyi suomeksi vuonna 1999, siitä puhuttiin paljon. Se jäi minulta silloin lukematta, mutta talvella löysin sen kirpputorilta ja otin mukaani. Sinällään hyvä, sillä vaikkaJuan Manuel de Pradan Myrsky (La tempestad, 1997)ei varsinaisesti tajuntaa räjäyttänyt, voisin silti lukea sen uudelleenkin, joten hyvä että on hyllyssä.

Oikeastaan Myrsky on ihan selvä dekkari, ei pelkästään dekkarihenkinen, kuten alussa väitin. Päähenkilö Alejandro Ballesteros on espanjalainen taidehistorioitsija, mutta kulttuurintutkijathan ovat parhaita rikosten selvittäjiä nykymaailmassa, heh heh. Ballesteros saapuu Venetsiaan katsomaan Giorgionen kuuluisaa Myrsky -taulua. Heti saavuttuaan taidehistorioitsija joutuu murhan silminnäkijäksi, ja sotkeutuu tapahtumiin enemmän kuin terveellistä olisi.

Myrsky olisikin ihan moderni dekkari, jos sen tyyli olisi toisenlainen. De Prada kuitenkin kirjoittaa romanttista kirjaa, ehkä jopa goottilaista kauhuromaania, tai ainakin käyttää kieltä siihen tapaan. Välillä turhauduin adjektiivien ryöpytykseensä, sillä sellaista on raskasta lukea. Kuvailevista sanoista menee teho, jos niitä käytetään liikaa – ne lakkaavat merkitsemästä yhtään mitään. Sekin on tietysti kai omanlaisensa tehokeino… Esimerkiksi: sen sijaan, että de Prada kertoisi, että ”matkustimme gondolilla synkissä tunnelmissa hienojen palatsien ohitse”, hän kuvaa:

Hän istuutui eteeni sellaiselle iljettävälle plyysillä pehmustetulle tuolille, jollainen gondolieereilla on tarjota snobien tai huonosti matkaan varustautuneiden turistien persuuksille. Gondoli lipui köli veden päällä sulvasta ja verta vuodattamatta kuin tikari, joka uppoaa lihaan väistäen luuta, airon sysätessä sitä eteenpäin iskeytymällä pohjamutiin kuin seiväs, ellei se sitten takertunut hiekkapenkereisiin ja jätteisiin, kuten välillä tapahtui. Katse uupui katselemaan palatsien loputonta virtaa, uupui homeella koristetuihin marmorisiin julkisivuihin, uupui sakaraharjaisiin kipsikuvioin koristeltuihin suippokaariin, uupui kulta- ja hopeataoksiin, uupui siihen valtavaan kauneuden paljouteen joka tunki silmille niin oikealta kuin vasemmalta, ja vain samea sumu, vain kalpea lumi katoilla, piipuissa ja reunus- ja koristelistoissa antoi tuohon niin valtaisaan arkkitehtoniseen tuhlaukseen asutun tunnun.

Ja tätä siis riittää sivu sivulta, tätä päällekäyvää kuvailua. Välillä tuli mieleeni sekin, että de Prada saattaa tehdä tässä lukijalle pilkkaa romanttisista romaaneista, mutta en jaksaisi ymmärtää sitäkään.

Rikoksen ratkaisua ei ollut vaikea arvata, mutta ei se mitään. Sen sijaan päähenkilön lopputilitys sai minut arvelemaan, ettei raukkaparka tainnut olla ihan järjissään enää. Niin varmaan voi käydä, jos äkkiä joku vuotaa verta suustaan sylissä keskellä Venetsian yötä.

Niin, Venetsia. En ole käynyt siellä, eikä tämä kirja varsinaisesti lisännyt intoa matkustaa sinne. De Prada piikittelee Venetsian turistilaumoja, likaa ja sisäpiiriläistä henkeä. Mutta kaiken piikittelyn alla näkyy ihailua: Venetsian vuosisatainen historia, taideaarteet ja kulttuuri ovat jotain, johon rahan valta tai tahmaiset turistikädet eivät voi koskaan tarttua.

Myrsky on romaani, joka saa minut tuntemaan itseni realistiksi. Ja minä sentään olen romantikon maineessa… Mutta joku roti sentään siirapinkin määrässä.

Advertisements