Viiden tunnin kuluttua istun bussissa matkalla Helsinki-Vantaalle. Aamulla lähtee lento kohti Prahaa, missä loppuviikko kuluu International Oral History Associationin konferenssissa Between Past and Future: Oral History, Memory and Meaning. Lähden sinne yhdessä Ohion ex-kirjeenvaihtajan kanssa, ja mukana matkustaa myös sisko, joka lomailee Prahassa samalla kun minä konferenssaan. Omalta laitokselta Prahaan on suunnistanut myös kaksi muuta kollegaa, joista toinen on yksi ohjaajistani.

Ikävä kyllä, oma esitelmäni on vasta lauantaina, toiseksi viimeisenä konferenssipäivänä. Aina on mukavampaa, mitä nopeammin omasta esityksestä pääsee eroon, mutta nyt joudun jännittämään sitä viimeiseen asti. Paperi piti lähettää jo maaliskuussa, ja aivan rehellisesti olen sitä mieltä, että se ei ehkä ollut huonoimmasta päästä tähän mennessä tekemiäni papereita. Valitettavasti en oikein saanut paperin pohjalta kokoamaani esitelmään oikein samaa, mutta näillä nyt mennään silti.

Esitelmäni aiheena on väsymys: mitä ja miten aineistoni naiset kertovat väsymyksestään työssä 1940- ja 1950-luvulla? Käyttämääni aineistoa olen lukenut siitä näkökulmasta, miten niissä rakennetaan suurta kertomusta vahvasta suomalaisesta naisesta. Itse asiassa pohdin esitelmässäni myös, kuka tuota suurta kertomusta rakentaa, minä, informanttini vai molemmat. Oma kriittinen, feministinen nuoren naisen katseeni on ehkä nähnyt tuota kertomusta sielläkin, missä sitä ei ole, tai ainakin olen ollut valtavan innokas purkamaan ja hajottamaan tuota kuvaa ikuisesti vahvasta, kaiken kestävästä, työteliäästä naisesta. Jotenkin aineiston lukeminen sai minut kuitenkin tajuamaan, ettei ole minun asiani arvioida informanttieni tapaa muistella tekemäänsä työtä. Tehtäväni on tulkita sitä, mutta jos kerronnassa rakennetaan kuvaa väsymättömyydestä, sankaruudesta ja ahkeruudesta, niin sillä on varmasti jokin merkitys kertojille. Se, että itse en haluaisi jakaa tuota suurta kertomusta ei anna minulle oikeutta arvostella sitä, jos muistelukerronnassa sitä rakennetaan. Päädyin jälleen kerran siihen, että oman tutkijanpositioni reflektointi on tärkeä osa tutkimusta, jotta käyttämäni käsitteet ja työvälineet tulevat avoimiksi ja niiden vaikutus tutkimukseen selväksi.

Sain tänään myös sähköpostia Tartosta. Varsin kiireinen konferenssivuoteni tulee huipentumaan kivaan, pieneen seminaariin Virossa lokakuun lopussa. Kivaa, että abstraktini meni läpi! Jo abstraktia lähettäessäni päätin, että siitä konferenssista yritän sitten tehdä vähän lomahenkisemmän, sillä marraskuussa on alkamassa armoton kirjoitusurakka. Eilen ja tänään olen kuitenkin yrittänyt hokea itselleni, että myös Prahan reissussa voisin yrittää ottaa vähän rennommin. Että malttaisin jättää vähemmän kiinnostavia sessioita väliin, etten pingottaisi ja jännittäisi niin paljon. Etten ottaisi sosiaalisia tilanteita niin vakavasti ja pitäisi verkostoitumista maailman tärkeimpänä asiana – se small talkkaaminen tieteellisissä ympyröissä ja täysin vieraiden ihmisten kanssa englanniksi seurustelu on nimittäin minusta aina melko raskasta. Tällä kertaa saatan pysyä paremmin tervejärkisenä kylläkin ihan vain jo senkin vuoksi, että iltaisin tapaan aina siskon, joka ei varmasti kestä kovin pitkiä selostuksia mistään, ja joka rauhoittaa esiintymisjännitystänikin valitsemalla matkalaukustani kivoimman mekon sitä päivää varten: jos ei muuta, niin näytän ainakin niin nätiltä kuin yli kolmenkymmenen asteen helteessä suinkin on mahdollista.

Olen ajastanut matkan ajaksi blogiin kirjaseikkailuja, jotka eivät meinaa arjen pyörityksessä ehtiä aina julkaistuksi. Nytpähän on aikaa, kun itse katoan ihastuttavaan  nettipimentoon. Palataan asiaan joskus ensi viikolla, joskus sitten. Heippa!

Advertisements