heinäkuu 2010


Näin pienessä kaupungissa rallin MM-osakilpailu, Neste Rallyna tai Jyväskylän Suurajoina tunnettu tapahtuma todella näkyy ja kuuluu. Jo muutama viikko etukäteen ralleista keuhkotaan ja kirjoitetaan, valmistelut alkavat näkyä katumaisemassa ja hehkutus on kovaa. Nämä muutamat päivät, jolloin Jyväskylässä ja lähikunnissa ajetaan kilpaa, ovatkin sitten aikamoista hulinaa.

Rallista valittajia löytyy aina. Kilpa-autoilu on ympäristön kannalta katastrofilaji, senhän ymmärtää jokainen. Keskustan markkinahenkistä tunnelmaa voi myös olla vaikea sietää, samoin teiden ajoittaista ruuhkautumista.

Olen kuitenkin käynyt parikin keskustelua, joissa ollaan yhteen ääneen todettu, ettei ralli nyt niin kauheasti häiritse. Markkinahenkinen, karnevalistinen tunnelma on hauskaa seurattavaa, jos siihen suhtautuu huumorilla. Liikenneruuhkat voi välttää, jos käyttää vähän järkeään (lähes koko ikänsä Jyväskylässä asunut ystäväni sanoi, ettei hän muista, että ralliruuhkat olisivat koskaan häntä kiusanneet – kun aina voi ajaa jotain toista reittiä, ja vältellä niitä kohtia, joissa rallia ajetaan). Tänä viikonloppuna ei ole pakko lähteä juhlimaan kaupungille, jos haluaa vältellä lähes vappuun verrattavaa alkoholirellestystä ja täpötäysiä juhlapaikkoja. Jotkut toisaalta pitävät tätä viikonloppua vuoden parhaana iltana käydä yökerhoissa, kun väkeä (lue: miehiä 😉 ) on paljon liikkeellä.

Ennen kaikkea, Suurajot tuovat kaupunkiin niin paljon ihmisiä, ja ihmisten mukana rahaa, ettei minusta yhdenkään jyväskyläläisen veronmaksajan ole varaa valittaa.

Sitä paitsi, vaikka en ole koskaan ollut katsomassa yhtäkään erikoiskoetta, enkä yleensäkään piittaa autourheilusta tipan tippaa, niin Suurajot ovat lapsuudesta asti kesään kuulunut käsite, jonka puuttuminen jättäisi tyhjän kolon loma-aikaan. Tosin ennen vanhaan rallit olivat elokuun loppupuolella vasta, kun koulutkin olivat alkaneet. Joskus yläasteella pääsimme lähtemään koulusta aikaisemmin Suurajojen takia, sillä jokin erikoiskoe ajettiin silloin siellä suunnalla, ja koulubussi piti saada ajoon ennen kuin tiet suljettiin.

Ehkä tämä, etten enää suhtaudu ralleihin yksiselitteisen negatiivisesti vaan sivustaseuraajan hymyllä, on osa jyväskyläläistymisen prosessiani. Osia tästä prosessista on ollut jo se, että olen alkanut seurata Jypin edesottamuksia huomattavasti aikaisempaa tarkemmin, ja että olen ollut pari kertaa katsomassa pesäpallo-ottelua. Penkkiurheilullisuus on yksi puoli, mutta uskoisin muuttuneeni kuluneena neljänä vuotena muullakin tavoin. Niitä muutoksia on vain ehkä vaikeampi havainnoida, puhumattakaan että osaisin kirjoittaa niistä. Pian kuitenkin tulee siis neljä vuotta siitä, kun paluumuutin Jyväskylään – enkä ole muuttoani katunut.

Mutta siis, tänään on rallipäivä vielä. Sen kunniaksi Kummelin Rallilaulu kaikille! Ei tämä niin vakavaa ole!

Ja taukoja saa pitää, jos siltä tuntuu…

Käsityöt jos mitkä antavat hyvää mieltä. Viime viikonloppuna tavoite oli levätä ja rentoutua, ja mikäs sen paremmin teki kuin käynti kangaskaupassa. Hommasin kaavat ja aloitin ompeluksen, ja tänään muistin hakea vetoketjunkin ja tadaa – minulla on uusi mekko! Vähän itse tehdyn näköinen, mutta saa ollakin, kun olen aika aloittelija vielä ompelemisessa. Mutta tyytyväinen olen itseeni ja siihen, että sain kerrankin jotain valmiiksi asti.

Aikaisemmin kesällä tein pellavakankaisen tunikan, ja sekin onnistui muuten kivasti, mutta käytössä huomasin tehneeni yhden amatöörivirheen leikkausvaiheessa. Virhe aiheuttaa nyt sen, että tunika roikkuu henkarissa ja odottaa jotain. En vielä tiedä mitä, ehkä ratkojaa. Mutta opin virheestäni, enkä tehnyt sitä nyt enää tässä mekossa, ja siinä yksi syy tyytyväisyyteni. Harvoin teen samaa virhettä kahdesti muillakaan elämän osa-alueilla (joskus, mutta ei niistä kerroista nyt), ja oli hyvä että opin kantapään kautta. Mielessä on jo visio toisestakin mekosta, ja jos löydän aikaa ja energiaa, voisin kokeilla sitäkin. Kaavoja minulla ei vielä ole, mutta ystävän vinkkien avulla voisin kokeilla tehdä sellaiset itse, ehkä.

En ole mestariompelija, eikä minusta sellaista tulekaan. Ompelun, aivan kuten neulomisen, virkkaamisen ja huovuttamisenkin, tarkoitus on saada jotain konkreettista aikaan. Saada jotain vastapainoa työlle, ja käyttää jotain muutakin osa-aluetta aivoista. Antaa toisenlaista iloa elämään.

Toistaiseksi käsityöt ovat toimineet harrastuksena kieltenopiskelua paremmin. Silti olen taas unohtamaisillani, miten lyhyt pinna minulla on kieltentunneilla, ja haaveilen taas jostain kansalaisopiston kielikurssista – saksan herätteleminen takaraivon pohjalta tuntuisi juuri nyt parhaalta ajatukselta. Toisaalta, jokin lyhyt kädentaitojen kurssi voisi olla kans kiva syksyllä: jotain hopealankajuttua, tai lisää huovutusta, tai jotain ihanmitävaan.

Odotan kansalaisopiston ensi talven ohjelmaa jo kovasti.

Olisiko pitänyt aloittaa Siri Hustvedtiin tutustuminen aiemmasta romaanista Kaikki mitä rakastin? Amerikkalainen elegia (The Sorrows of an American, 2008, suom. 2008) nyt vain osui eteen ensin, ja luin sen suurin odotuksin. En odottanut helppoa kirjaa, mutta yllätyin kuitenkin siitä, miten vähän Hustvedt sai puhuteltua minua, miten heikon jäljen kirja minuun jätti. Ehkä odotin jotain tyyliin ”kesän parasta” tai sinnepäin.

Amerikkalainen elegia kertoo Erikistä ja hänen sisarestaan Ingasta, jotka edesmenneen isänsä papereita järjestellessään löytävät salaperäisen kirjeen. He alkavat selvittää kirjeen merkitystä ja isänsä salaisuutta. Olisi kuitenkin ehkä harhaanjohtavaa sanoa, että tämä on kirjan juoni, sillä samaan aikaan kerrotaan muutama muukin tarina. Kirjan rakkauskertomus esimerkiksi rakentuu siitä, että Erikin naapuriin muuttaa kaunis taiteilijanainen Miranda tyttärineen, ja Erik on välittömästi aivan myyty. Tai ehkä kirjan aidompi rakkaustarina on oikeastaan siinä, mitä kerrotaan Ingan ja tämän kuolleen kirjailijamiehen Maxin suhteesta. Jännitystä kirjaan tuovat muun muassa Mirandan tyttären isä, mielisairaan oloinen valokuvaaja sekä Maxin menneisyydestä paljastuva suhde. Melkoisen jännittävä on myös nukkeja valmistava vanha rouva, joka on Erikin ja Ingan isän kirjeen salaisuuden avain.

Hustvedt antaa kirjassa paljon tilaa Erikin ammatille psykiatrina. Se johdattaa kirjaa psykologisille tasoille, joille en pystynyt seuraamaan, kun en tiedä alasta yhtään mitään. Se vähän ärsytti välillä, mutta omapa on tietämättömyyteni.

Takakannessa Amerikkalaista elegiaa kehutaan älykkääksi romaaniksi. Sitä se kyllä on, ja erittäin hyvin kirjoitettu. Näen siinä kyllä paljon hyvää, ja siksi tuntuukin melkein harmilliselta, että minulle jäi siitä niin kalpea, niin valju mielikuva. Ehkäpä Kaikki mitä rakastin sytyttää paremmin minutkin, kunhan saan aikaiseksi lukea sen.

Miten voisi oppia elämään niin, ettei jatkuvasti tai ainakaan ihan joka asiassa vertaisi itseään muihin? Että tekisi niin kuin itsestä tuntuu parhaalta, eikä vertaisi suoritusta aina siihen, mitä ja miten toiset tekevät. Onko sellainen ylipäätään mahdollista? Aina välillä olen vahvasti sitä mieltä, että vertaamattomuudessa piilisi onnellisuuden siemen – jos kelpaisin itselleni sellaisena kuin olen ja enimmäkseen huutelisin ”Hui hai!” muiden tekemisten seuraamiselle, saattaisin olla rauhallisempi ja tasaisempi.

Mitä mieltä sinä olet?

Olen miettinyt tätä taas tällä viikolla, kun olen väsynyt ja ahdistunut pahasti. Koska minulla ei ole kunnon lomaa, eikä aikaa sellaisen pitämiseen, olen yrittänyt tehdä töitä vähän rennommalla asenteella. Kesätyöaika, katsokaas, se on sellainen, että aamulla ei ole kiire sinne ja lounaat saavat olla pitkiä, ja työhuoneelta saa lähteä aikaisin. Että tekisin töitä edes vähän vähemmän pingottaen, jos en nyt lomalle sitten oikein pystykään (paitsi elokuussa pari-kolme päivää aion lomailla – ja olihan se Praha).

Mutta kun on kolmeen pekkaan yhteinen kirjaprojekti, ja toiset kaksi tekevät pitkää päivää, jaksavat istua hikikuumassa kirjastossa tai Villa Ranassa, jossa ilma ei kierrä, ja näyttävät vielä kaiken lisäksi tyytyväisiltä. Kun toiset kaksi tekevät omien projektiosuuksiensa lisäksi tuhat muutakin asiaa, ja minä en jaksaisi tehdä edes tätä pientä omaa osuuttani, koska laiskottaa, väsyttää, on kuuma ja hiki, ja koska työ on tylsää ja mekaanista eikä liity v-kirjaan mitenkään.  Näiden kahden kirjaprojektikollegan lisäksi tuntuu siltä, että kaikki muut, ihan totta joka ikinen muu sielu Villa Ranassa istuu vähintään 8 tuntia päivästä siellä. Minä teen lyhyttä päivää toisten ahkeroidessa, koska muka uskon hitaaseen elämäntapaan ja siihen, että heinäkuussa on lupa lähteä iltapäivällä Alkon kautta piknikille lukemaan artikkelia loppuun.

Niin että ole siinä sitten vertaamatta itseäsi muihin. Reilun viikon verran olen tehnyt joka päivä hommaa, joka ei edistä v-kirjaa ja on tylsää, mutta pakollista, koska olen sen hoitaakseni ottanut ja luvannut. Olen väsynyt siihen, mutta osan lopulta itkukohtauksiin asti menevästä stressistä varmaankin aiheuttaa se, että tunnen itseni hirveän paljon huonommaksi ihmiseksi kuin muut, kun en jaksa tehdä töitä yhtä paljon, olen laiska, tyhmä ja saamaton ja huolimatonkin siihen päälle, varsinainen huithapeli, jos vertaa menestyvämpiin kollegoihin. Olen huono ihminen, koska en tee yhtä paljon töitä kuin muut, vaan yritän hidastaa… (Eihän tässä ole mitään järkeä.)

Taas vaihteeksi olen sitä mieltä, että kunhan v-kirja valmistuu, minun on ehkä parasta etsiä jotain muita kuin tutkijan töitä. Tämä tulevaisuus-skenaariohan vaihtelee aaltoliikkeessä, nyt ollaan taas täällä päässä, heh.

Onneksi nyt on edessä viikonloppu, jonka olen pyhittänyt kaikelle hitaalle ja rennolle tekemiselle, ja Papun silittämiselle. Lataan akkuni kunnolla, niin eiköhän ensi viikko taas ole valoisampi.

Odottaessani turhaan unta ennen lentokentälle lähtöä pari viikkoa sitten, luin muun muassa Timo Mäkelän sarjakuvanovellikokoelman Rooma (2004). Löysin sen kirja-alesta suorastaan nolon halvalla nyt, kun olin jo monta vuotta katsellut sitä kaipaavasti kirjakaupassa. Joskus nuukailu ja saamattomuus kannattaa, kai.

Rooma on siis novellikokoelma. Niminovelli kertoo matkasta Roomaan, ikuiseen kaupunkiin. Muut tarinat eivät liitykään sitten aiheeseen mitenkään, eikä tarvitsekaan. Pidän Mäkelän kynänjäljestä, ja lyhyet tarinat toimivat hyvin.

Juuri nyt en voi tarkistaa muiden novellien nimiä tai palauttaa mieleen, mikä niistä oli suosikkini, sillä kirja ei ole tällä hetkellä käytettävissä. Tuossa se on vieressäni sohvalla kyllä, mutta sen päällä nukkuu tyytyväisenä Papu, enkä tietenkään voi herättää pikkuista. (Papu-tin-tin!) Rooman lukeminen ei kestänyt pitkään, mutta mukanaan se kivasti vei, ja on kaunis sarjakuvakirja pideltäväksi ja katseltavaksi.

Yle Areena ja HBO ovat yhdessä tehneet kesästäni himpun verran laadukkaampaa. Ei, en ole katsonut True Bloodia, vaikka kaikki sarjaa hehkuttavatkin. Vampyyriteema ei tunnu omalta jutultani, ja jos aivan rehellinen olen, niin liiallinen hehkutuskin saattaa pitää minut kaukana (niin lapsellista kuin se onkin). Tartun siihen sitten myöhemmin joskus, kun kaikki lakkaavat keuhkoamasta niin kovasti.

Sen sijaan olen katsonut kahta muuta HBO:n laatusarjaa. Keväämmällä tuli ensin John Adams, joka oli hienosti näytelty ja ohjattu, mutta ennen kaikkea upeasti kuvattu sarja. Uudestaan ja uudestaan kameramies onnistui yllättämään, ja kuvakulmilla ja viipyvillä seisautuksilla kerrottiin tarinaa myöskin, luotiin tunnelmaa. Pääosien esittäjät Paul Giamatti ja Laura Linney olivat myös erinomaisen hyviä tässä Yhdysvaltojen itsenäistymisen aikaan sijoittuvassa sarjassa.

En nähnyt kuin kolme tai neljä jaksoa John Adamsista, mutta se ei haitannut juonen kannalta, kun jaksot olivat itsenäisiä kokonaisuuksiaan. Samalla tavalla helppoa katsottavaa on myös Naisten etsivätoimisto nro 1. Etsivätoimiston Botswanaan perustavasta Mma Ramotswesta kertova sarja perustuu maailmankuuluihin Alexander McCall Smithin romaaneihin. Kirjoissa ja sarjassa on hyvä tunnelma, paljon värejä ja Afrikka, joka on jotain muuta kuin nälkää, sotaa, kuolemaa ja siirtomaavaltaa. Afrikka ja afrikkalaisuus ovat hyviä asioita.

Eräs työkaveri luonnehti tänään Mma Ramotswea jotenkin liian helpoksi ja hyväntuuliseksi omaan makuunsa. ”Kun siinä aina käy hyvin ja on onnellinen loppukin.” Minua hyväntuulisuus, lempeys ja hyvään pyrkiminen ei haittaa, päin vastoin. Lisäksi olen lumoutunut Mma Ramotswen mekoista, sihteeri Mma Makutsin neuleista ja terävästä konekirjoituksesta sekä autokorjaamon omistajan JLB Matekonin lempeästä katseesta.

Naisten etsivätoimisto nro 1:sta on mennyt vasta kolme jaksoa, joista kaksi on vielä netissä katsottavana.

Kuvat lainasin täältä ja täältä.

Pitkä blogihiljaisuus on johtunut kiireisistä päivistä sekä lamaannuttavasta, energiaa syövästä helteestä. Mutta nyt siis viimein konferenssiraporttia Prahasta.

Kuten ennen matkalle lähtöä kerroin, kyseessä oli International Oral History Associationin konferenssi eli kansaivälinen muistitietotutkijoiden gettogether. Konferenssissa oli väkeä ympäri maailmaa: eurooppalaisten lisäksi ainakin Intiasta, Australiasta, Latinalaisen Amerikan maista ja Yhdysvalloista. Suomesta oli minä ja kolme kollegaa omalta laitokseltani, joten Jyväskylän edustus oli varsin vahva.

Sessiot oli jaettu teemoittain, ja kävin kuuntelemassa lähinnä työhön ja työn muistitietoon liittyviä työryhmiä. Valitsin kuunneltavia työryhmiä melko krantusti, ja jätin yhtenä päivänä kokonaan menemättäkin paikalle ja lomailin ihan rauhassa. Kahtena viimeisenä päivänä oli eniten kuunneltavaa, ja omakin esitelmäni oli toiseksi viimeisen päivän aamuna.

Oman paperin esitys meni ihan hyvin. Kyllä minua jännitti taas kerran, mutta jotenkin sain sen hallittua vähän paremmin kuin aikaisemmin. Ehkä harjoitus tosiaan auttaa! Oikeastaan tällä kertaa kävi niin, että tästä tuli vähän niin kuin esiintymisharjoitus, sillä muuta en oikeastaan saanut irti oman työni kannalta. Konferenssissa oli kaksi virallista kieltä, englanti ja espanja, ja kävi niin, että omassa työryhmässäni oli paikallaolijoista ainoa, joka ei osannut espanjaa. Kollegani tulkkasi joitain osia muista esitelmistä ja keskustelusta, mutta suurin osa meni minulta täysin ohi, enkä kyennyt osallistumaan keskusteluun lainkaan. Ei, anteeksi, sainhan minä yhden kysymyksen esitelmääni liittyen, mutta ilmeisesti tulkkausongelmista tai jostain johtuen kysymys oli minusta ihan mahdoton, laaja ja vaikea, ja menin sen kanssa aivan puihin.

Tämä espanjattomuuteni harmitti ihan valtavasti, ja paha mieli jatkui siitä sitten koko sen iltapäivän. En ole ikinä tuntenut itseäni niin kielivammaiseksi tai joutunut niin kurjan kielimuurin taakse. Organisoinnistahan siinä oli kyse: sessiot olisi pitänyt järjestää joko englanniksi tai espanjaksi, ei kahta kieltä sekaisin samoihin työryhmiin, tai sitten tulkkauksesta olisi pitänyt huolehtia. Työryhmän argentiinalaispuheenjohtaja olisi myös voinut kantaa paremmin vastuuta homman onnistumisesta.

Mutta minkäs teet, tulipahan tällainenkin asia koettua. Viimeisenä päivänä onneksi kuulin Alistair Thomsonin esitelmän, josta innostuin ja sain poltetta ja kipinää – tuntuu, että se esitelmä pelasti suurimman osan omasta konferenssikokemuksestani. Sain myös nähdä livenä muitakin niin sanottuja ”isoja nimiä”, kuten seuraavassa kuvassa paneelissa istuvat: vasemmalta Sean Field (Etelä-Afrikka), Sherna Berger Gluck (USA) ja Alessandro Portelli (Italia). Oikealla istuu paneelin puheenjohtaja Alexander Freund.

Hetkittäin olin syvästi turhautunut ja pettynyt tähän konferenssiin, mutta yritän ajatella positiivisesti. Eihän konffissa nyt yleensäkään oma työ mene eteenpäin, ihan muista syistähän siellä ollaan, joten on turha surra sitä, että missasin keskustelun omassa sessiossa. Tapasin kuitenkin muutamia nuoria tutkijoita (kovin paljoa on jaksanut olla sosiaalinen) ja sain kuulla kokeneiden, hienojen ihmisten esitelmiä. Sain taas harjoitella esiintymistä – ja ennen kaikkea, minulla on edelleen esitelmäni, jonka voin tarvittaessa kierrättää johonkin toiseen tarpeeseen. 😀

Terkkuja vielä Jyväskylän konferenssidelegaatiolle: parhaat hetket konferenssissa olivat lähinnä teidän seurassanne!

Seuraava sivu »