Kerään kummitytölleni Astrid Lindgrenin kirjoja, ja lähitulevaisuudessa vuoroon tulevat myös Peppi-kirjat. Tästä sainkin erinomaisen syyn tutustua muutaman vuoden takaiseen uuteen Peppi Pitkätossun suomennokseen.

Kristiina Rikman on erinomainen suomentaja, ei siitä mihinkään pääse. Eniten puhututtanut, helpoin esimerkki käännöksen muutoksesta ja päivittymisestä on Pepin isän muuttuminen neekerikuninkaasta hottentottien kuninkaaksi. Ja Tommin ja Annikan (yhdellä k:lla) sukunimi ei ole proosallisesti Lampinen, vaan Tammilehto. Nämä kaksi yksityiskohtaa huomasin, muilta osin päivitetty käännös oli minusta vain kielellistä siloittelua. Sisällysluettelosta sen huomaa: vanhassa versiossa Peppi ”menee sirkukseen” ja ”menee kahvikutsuihin”, uudessa hän ”käy sirkuksessa” ja niin edelleen. Uutta käännöstä oli miellyttävää lukea.

Mutta, se iso mutta. Peppi Pitkätossun tarina on ensimmäinen oma kirjani. Nimenomaan se keltakantinen, jossa on yhteisniteenä kaikki kolme Peppi-kirjaa. Muistan vieläkin, miten luin sitä, tavasin kirjain kirjaimelta ollessani vielä saparopäinen, vaalea pikkulapsi. Ingrid Vang-Nymanin kuvitus on selkäytimessäni. Peppi ei ole minulle kulmikas, värikäs, pienisilmäinen kujeilija niinkuin Lauren Childin kuvituksessa. Peppi on joko Vang-Nymanin kuvissa esiintyvä, vain ruskealla väritetty sankaritar, tai sitten korkeintaan vanhan ruotsalaisen tv-sarjan versio – mutta ei tämä. Childin uusi kuvitus ei uppoa minuun lainkaan. Eikä kirjan taitto, jossa kirjaimet kieppuvat välillä pitkin skräppäyskirjalta näyttäviä sivuja, ja jossa perinteisiä, asetelmallisia kokonaisia kuvia ei ole lainkaan, innosta minua tippaakaan.

Uuteen versioon verrattuna Laila Järvisen vanha suomennos kuulostaa vähän vanhalta kieleltä, mutta ei se haittaa. Peppi on silti aina Peppi. Kummityttöni tulee todellakin saamaan lahjaksi tämän vanhan version.

Kuvat on lainattu täältä, täältä ja täältä.

Mainokset