Viime reissulla Helsinkiin luin siskon kirjastolainoista pitkään lukemattomien listallani lojuneen fantasiaseikkailun Neverwhere – maanalainen Lontoo (Neverwhere, 1996, suom. 1998). Olen varsin kritiikitön Neil Gaiman -lukija, enkä ole vielä lukenut mitään Gaimanin tekemää, josta en olisi pitänyt. Ja pidin tosi paljon myös Neverwherestä.

Neverwherein perusajatus on yksinkertainen: Lontoon alapuolella on maanalainen Lontoo, kaupunki joka on yläpuolisen maailman kaltainen, mutta ei sitten kuitenkaan. Alapuolisessa maailmassa on ensinnäkin huomattavan paljon vaikeampaa pysyä hengissä puolta tuntia kauempaa, ja puhtauteen ei kiinnitetä ihan niin paljoa huomiota kuin maan pinnalla. Tarinan sankari, Richard Mayhew, auttaa Door-nimistä tyttöä, ja joutuu sen vuoksi mukaan alapuolisessa Lontoossa käytävään seikkailuun.

Gaiman kirjoittaa hauskasti ja käyttää mielikuvitustaan runsaasti. Hänen kielelliset leikkinsä avautuvat paremmin varmasti alkukielisessä teoksessa, ja luulisin monien juttujen avautuvan paremmin myös, jos tuntisi Lontoon karttaa. Mutta hyvin tämä upposi minuun suomeksikin ja ilman, että ikinä olen Lontoossa käynyt!

Kirjan loppu, jota en nyt suoraan paljasta, on odotettava ja helppo. Tässä kohdin Gaiman olisi voinut keksiä jotain erikoisempaa. Mutta toisaalta, olisinko halunnut Richardille jotain muuta? Olisiko mikään muu kelvannut, kuin yksinkertaisin, helpoin ja itsestäänselvin päätös (ja uusi alku) seikkailulle? Sen ”jonkin muun” olisi sitten pitänyt olla jotain tosi hyvää, sillä Richard on sankarina parhaasta päästä, ja hänelle toivoo vain oikeutta ja hyvää.

Neverwhere perustuu tv-sarjaan, tai siis Gaiman oli tekemässä ensin telkkarisarjaa, jonka sitten kirjoitti myös kirjaksi. En ole nähnyt tv-sarjaa, mutta se kyllä kiinnostaisi, vaikka en kyllä tiedä mistä sen saisin. Kirjastossa ei ainakaan ollut, mutta ehkä jossain vuokraamossa? Ja myynnissä toki on.

Advertisements