Aamiaiskirjallisuuteni tuntuu painottuvan turkulaisiin (nais)historioitsijoihin (aiemmin tässä aamupalalukemistossa on ollut mm. Anne Ollilan ja Kirsi Vainio-Korhosen teokset). Tänä keväänä olen hitaasti ja lueskellut läpi Marjo Kaartisen teoksen Arjesta ihmeisiin. Eliitin kulttuurihistoriaa 1500 – 1800-luvun Euroopassa (2006). Kirja on edennyt hitaasti ja pieninä palasina ensinnäkin siksi, että minulle tuli taas välillä lehti, jolloin aamiaiskirjaa ei tarvittu, ja toiseksi tietenkin sen vuoksi, että aamiaiskirjahetkieni luonteeseen kuuluu hidas eteneminen muutama sivu kerrallaan.

Tosin tätä Kaartisen tutkimusta olisi mielellään lukenut pidempiäkin jaksoja, niin mielenkiintoinen sen oli. En ole erityisen kiinnostunut uuden ajan alun historiasta, mutta olen jostain kirja-alelaarista joskus hamstrannut Arjesta ihmeisiin sen ihastuttavan ulkoasun vuoksi. Myös sisältä kirja oli miellyttävää luettavaa: kauniisti taitettu, värikuvia havainnollistamassa huolellista, hyvin toimitettua tekstiä.

Vaikka aamiaiskirjojen tarkoituksena on käsitellä aiheita, jotka eivät liity omaan työhöni mitenkään, huomasin monta kertaa yhdistäväni yksityiskohtia Kaartisen tekstistä erääseen kirjaprojektiin, jossa olen ollut koko talven ajan mukana. Niin sitä vaan kantaa kaikessa tekemisessään mukana tuota omaa projektia! Kiinnitin myös huomiota siihen, miten taitavasti Kaartinen osaa tehdä niin sanottua populaaria tiedettä: sujuvaa, helppotajuista tekstiä voi hyvin lukea olematta kiinnostunut lähteistä tai siitä, mitä loppuviitteiden takana on, mutta viiteapparaatti on kuitenkin olemassa, samoin laaja kirjallisuusluettelo sekä laaja alkuperäisaineisto. Ammattilaisen työtä – tällaisen kirjan minäkin haluaisin joskus osata tehdä!

Arjesta ihmeisiin kertoo ajasta ja aiheesta, josta tiedän itse varsin vähän. Siksi en osaa kommentoida sisällöllisiä asioita, mitä vaikeuttaa myös palapelipäinen lukutapani. Kolme pääteemaa, yhteisö, ruumis ja luomakunta, ovat kaikki niin laajoja teemoja, että niistä voisi kirjoittaa omat kirjansa (ja on tietysti kirjoitettukin). Huonomman kirjoittajan (ja/tai huonon kustannustoimittajan?) käsittelyssä näin laajat teemat voisivat tehdä kirjasta pahastikin hajanaisen, mutta Kaartinen onnistuu kyllä vetämään langat yhteen, ja kirja on minusta ehjä kokonaisuus.

Lähteistä ja lähdekritiikistä olisin mielelläni lukenut vielä enemmän, mutta tällaisessa suurelle yleisölle tuotetussa kirjassa niitä ”tylsää ammattisanastoa” sisältäviä osuuksia kai väkisinkin karsitaan. Tai en tiedä, sellainen oletus vain tuli mieleen.

Mainokset