kesäkuu 2010


Missä vaiheessa kesäkuu on mennyt? Huomenna alkaa heinäkuu, huh huh. Aika todella kuluu nopeaan. Tavallaan se on ihanaa, tavallaan pelottavaa.

Tänään olin auttamassa kaverien muutossa, ja täytyy sanoa, että lämmin tuli näillä helteillä. Paitsi silloin, kun pääsin ajamaan lainaksi saadulla ilmastoidulla autolla. Ja tadaa, se oli automaattivaihteinen auto! Vaikka en töissä tänään ollutkaan, opin siis uuden asian, eli automaattivaihteisella ajamisen. Täytyy toki myöntää, ettei se kovin vaikeaa ollut, minkä varmasti jokainen automaattista kokeillut tietää varsin hyvin. 🙂 Mutta kokemus oli uusi, ja hauska, ja laina-auto muutenkin kuin vaihteidensa puolesta aivan ihastuttava! Kanadalaisystäväni, joita oltiin muuttamassa, ihmettelivät tietenkin innostustani, kun ovat tottuneet aina automaattivaihteisiin. Mutta minusta se oli jännittävää!

Blogi on vähän taas kesätauolla seuraavien parin viikon aikana. Huomenna lähden Turkuun keskiaikamarkkinoille, ja sen jälkeen käyn vain kääntymässä kotona ennen kuin suunta on kohti Prahaa. Kirjoitan siinä välissä, jos ehdin. Enköhän ehdikin.

Lämpimiä heinäkuun alun päiviä kaikille! Aurinkoisia rantoja, hyviä kesäherkkuja eikä yhtään auringonpistosta!

Kerään kummitytölleni Astrid Lindgrenin kirjoja, ja lähitulevaisuudessa vuoroon tulevat myös Peppi-kirjat. Tästä sainkin erinomaisen syyn tutustua muutaman vuoden takaiseen uuteen Peppi Pitkätossun suomennokseen.

Kristiina Rikman on erinomainen suomentaja, ei siitä mihinkään pääse. Eniten puhututtanut, helpoin esimerkki käännöksen muutoksesta ja päivittymisestä on Pepin isän muuttuminen neekerikuninkaasta hottentottien kuninkaaksi. Ja Tommin ja Annikan (yhdellä k:lla) sukunimi ei ole proosallisesti Lampinen, vaan Tammilehto. Nämä kaksi yksityiskohtaa huomasin, muilta osin päivitetty käännös oli minusta vain kielellistä siloittelua. Sisällysluettelosta sen huomaa: vanhassa versiossa Peppi ”menee sirkukseen” ja ”menee kahvikutsuihin”, uudessa hän ”käy sirkuksessa” ja niin edelleen. Uutta käännöstä oli miellyttävää lukea.

Mutta, se iso mutta. Peppi Pitkätossun tarina on ensimmäinen oma kirjani. Nimenomaan se keltakantinen, jossa on yhteisniteenä kaikki kolme Peppi-kirjaa. Muistan vieläkin, miten luin sitä, tavasin kirjain kirjaimelta ollessani vielä saparopäinen, vaalea pikkulapsi. Ingrid Vang-Nymanin kuvitus on selkäytimessäni. Peppi ei ole minulle kulmikas, värikäs, pienisilmäinen kujeilija niinkuin Lauren Childin kuvituksessa. Peppi on joko Vang-Nymanin kuvissa esiintyvä, vain ruskealla väritetty sankaritar, tai sitten korkeintaan vanhan ruotsalaisen tv-sarjan versio – mutta ei tämä. Childin uusi kuvitus ei uppoa minuun lainkaan. Eikä kirjan taitto, jossa kirjaimet kieppuvat välillä pitkin skräppäyskirjalta näyttäviä sivuja, ja jossa perinteisiä, asetelmallisia kokonaisia kuvia ei ole lainkaan, innosta minua tippaakaan.

Uuteen versioon verrattuna Laila Järvisen vanha suomennos kuulostaa vähän vanhalta kieleltä, mutta ei se haittaa. Peppi on silti aina Peppi. Kummityttöni tulee todellakin saamaan lahjaksi tämän vanhan version.

Kuvat on lainattu täältä, täältä ja täältä.

Vanha Rouva

Lupiini on juhannuskukka

Lepo

Seitsemän eri kukkaa löytyvät yhdeltä neliömetriltä

Murad

Salaattilava sateen jälkeen

Juhannusruusu

Tänään taas olen muistanut olla iloinen siitä vapaudesta, jota apurahatutkijan työ tuo mukanaan. Sain tänään iltapäivällä kurjan päänsäryn niinkin typerästä syystä, että toinen piilolinssi putosi, ja puolisokeus rasitti nopeasti silmiä ja ohimoita. Lähdin siis kotiin kesken päivän.

Aika usein unohdan olla iloinen ja kiitollinen siitä, että työni luonne mahdollistaa täysin vapaavalintaiset työajat. Voin lähteä kaupungille tai hoitaa asioita keskellä päivää potematta yhtään huonoa omatuntoa. Aamuni käynnistyvät hitaasti, joten minulle sopii erinomaisesti aloittaa päivän urakka vasta kymmenen maissa. Pitkä lounastauko on ihan mahdollista, jos siltä tuntuu.

Kuten jokainen aikuinen tietää, vapaudesta seuraa myös vastuuta. Aikataulujen vapaus ei sisällä optiota tehdä hommaa loputtomiin, ja deadlinet ovat joskus armottomia. Oman hankkeeni tai projektini (v-kirjaakin voi luonnehtia projektiksi) aikataulun suunnitteluun pitäisi käyttää enemmän aikaa kuin mitä nyt käytän, sillä vapaus sokaisee helposti joko rentoutumaan liiaksi tai sitten panikoitumaan ihan turhaan. Kultainen, hyvää oloa tuottava keskitiekin on olemassa jossain siellä löysien ranteiden ja itkuisen paniikkikirjoittamisen välissä.

Päänsärky alkoi helpottaa heti, kun kotiin tultuani sain sen toisenkin piilolinssin pois silmästä ja lasit päähäni. Parin tunnin lepohetken jälkeen lähden pyörälenkille ystävän kanssa. Lenkki johtaa sopivasti ohi marketin, jossa ajattelin käydä katsomassa miniläppärien hintoja… Viikkoja jatkunut miniläppärikuume alkaa muuttua oston harkinnaksi… Ehkä. Voi olla, että budjetti laittaa minut tinkimään laitteen vaaleanpunaisuudesta, mutta kätevä se minikone kyllä olisi. Saas nähdä.

Aina, kun luen Anne Tyleria, päätän, että seuraavaksi uusintaluen sen Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa, joka jostain syystä kangastelee muistissani edelleen parhaana Tylerin romaanina. Mutta kun lukemattomiakin Tylereita tulee vastaan jatkuvasti! Onnellinen matkamies (The Accidental Tourist, 1985, suom. 1986) tarttui mukaan siskon hyllystä, ja hyvä että tarttuikin.

Inhosin aluksi Onnellisen matkamiehen päähenkilöä Macon Learya. Ylineuroottinen, pikkutarkka sievistelijä, ajattelin. Ei ihme, että kahdenkymmenen aviovuoden jälkeen vaimo Sarah saa viimein tarpeekseen ja lähtee. Macon on eron jälkeen vain vähän aikaa yksin, kunnes ajautuu takaisin asumaan sisarustensa luokse. Ja voi taivas, Learyn perhe se vasta omituinen onkin, ja ärsyttävä. Tuollaisia ihmisiä en kestäisi varmaan puolta tuntia kauempaa, ajattelin. Mutta sitten Tyler osoitti jälleen taitonsa kirjailijana, ja hän näytti kirjassaan, millainen voima noinkin arkisessa, pientä elämää viettävässä perheessä voi olla, ja että vaikka Learyt ovat omien tapojensa kierteessä mahdottoman hermostuttavia, voi siinäkin olla hyvät puolensa.

Onnellisen matkamiehen henkilögalleria ei päästänyt minua helpolla. Learyjen lisäksi ihmettelin kyvyttömyyttäni pitää Maconin uudesta naisystävästä Murielista: värikkäästä, räväkästä ja kovaäänisestä naisesta, joka on kuin vastakohta harmaapukuiselle, tasaiselle, improvisointiin kykenemättömälle Maconille. Kun tarina eteni, opin kuitenkin pitämään Murielista, ainakin paljon enemmän kuin Maconin vaimosta Sarahista. Murielissa on energiaa, voimaa vaikeuksista ja elämän hankalista puitteista huolimatta. Muriel on rehellinen ja elävä, siinä missä Learyt ovat ehkä kyllä myös rehellisiä, mutta niin omassa maailmassaan, että tuntuvat varsin valjuilta. Ei ihme, että Muriel vetää Maconia puoleensa, vaikka kaikki sitä ihmettelevätkin.

Kirjan juoni etenee ennalta arvattavaa loppuratkaisua kohti tasaisen varmasti viihdyttäen niin kuin Anne Tylerin romaanit aina tekevät. Kirja on tehty jo vuonna 1988 elokuvaksi, jossa Murielin roolissa on Geena Davis, ja ainakin ulkonäöltään hän vastaa kyllä täydellisesti mielikuvaani Murielista. Maconia näyttelee William Hurt ja Sarahia Kathleen Turner. Tämän leffan haluaisin kyllä nähdä! Kirjastostani en sitä löytänyt, mutta ehkä joskus jostain muualta.

Massan mukana menin tänä viikonloppuna, ihan täytyy nyt tunnustaa. Tai iloistahan kesän juhlakohokohdasta on kirjoittaa. Tarkoitan tietysti suosikkiprinsessani Victorian ja prinssi Danielin häitä, joita olin odottanut vaikka kuinka kauan. Valmistautuminen oli huolellista: menu suunniteltu, häälehtiä ostettu vino pino ja kalenterissa oli ISO merkintä Victoria ♥ Daniel lauantain kohdalla. Valmistautumista edesauttoi ystäväni, joka lähetti täydellisen yllätyspaketin: virallista hääsuklaata (ei sitä Vaajakoskella tehtyä, toisenlainen rasia), Victoria & Daniel lasinalusia (ei kuvia, vaan tummansinisellä pohjalla kultaisella heidän tunnuksensa) ja Victorian ja Danielin kihlakuvalla koristettu tarjotin. Kyllä kelpasi juhlia häitä!

Suklaan ja rosékuoharin lisäksi söimme juhlien aikana aika hyvää pastasalaattia ja jälkiruoaksi kolmenlaista kakkua.

Parvekevilkutusten jälkeen lähdin kotiin, mutta en malttanut olla katsomatta svt:n lähetystä netin kautta vielä yömyöhään. Tosin silti olin ihan luuseri, kun simahdin Olle Westlingin puheen jälkeen jo, ja sain nähdä Danielin ihanan puheen ja häävalssin vasta aamulla netistä. Ja tietysti tänään iltapäivällä kaikki kerrattiin vielä Ylen koosteessa.

Olihan se aikamoinen näytös, mutta ihana sellainen! Victoria oli kaunis ja onnessaan niin säteilevä, että sydämeen koski! Olen herkästi liikuttuvaa sorttia ja voin kyllä tunnustaa, että liikutusitku pääsi useampaankin kertaan illan aikana. Monarkian vanhanaikaisuutta voidaan toitottaa vaikka kuinka paljon, mutta se ei poista sitä, että rakkautta kelpaa aina juhlistaa.

Vietin koko sunnuntain kummitytön perheen luona. He olivat varanneet minulle päivän lehden, että saan ottaa mukaani. Häälehtileikkeet laukussa menin vielä illalla katsomaan ystävien kanssa Kirittärien kotipeliä. Aivan yhtä näytösmäiseen tyyliin jyväskyläläiset eivät tämänkertaista vastustajaansa Ylihärmää voittaneet kuin viimeksi kun olin pesäpalloa katsomassa, mutta voitto nyt kuitenkin tuli. Oli hauskaa yrittää selittää suomalaisen pesäpallon sääntöjä kanadalaispariskunnalle. Ennakkoon pelkäsin, etten saa mitenkään kerrottua heille pelin juonta, mutta he itse asiassa pysyivät pelissä kärryillä paremmin kuin minä, ihan vain amerikkalaisen baseballin pohjalta. Kiva ilta!

Viikonloppu on kulunut niin toisissa maailmoissa, että tuntuu omituiselta palata arkeen huomenna. Toivottavasti nämä viikonlopun hää- ja urheilushow’t antavat energiaa juhannusviikon työhön, jeejee.

Viime reissulla Helsinkiin luin siskon kirjastolainoista pitkään lukemattomien listallani lojuneen fantasiaseikkailun Neverwhere – maanalainen Lontoo (Neverwhere, 1996, suom. 1998). Olen varsin kritiikitön Neil Gaiman -lukija, enkä ole vielä lukenut mitään Gaimanin tekemää, josta en olisi pitänyt. Ja pidin tosi paljon myös Neverwherestä.

Neverwherein perusajatus on yksinkertainen: Lontoon alapuolella on maanalainen Lontoo, kaupunki joka on yläpuolisen maailman kaltainen, mutta ei sitten kuitenkaan. Alapuolisessa maailmassa on ensinnäkin huomattavan paljon vaikeampaa pysyä hengissä puolta tuntia kauempaa, ja puhtauteen ei kiinnitetä ihan niin paljoa huomiota kuin maan pinnalla. Tarinan sankari, Richard Mayhew, auttaa Door-nimistä tyttöä, ja joutuu sen vuoksi mukaan alapuolisessa Lontoossa käytävään seikkailuun.

Gaiman kirjoittaa hauskasti ja käyttää mielikuvitustaan runsaasti. Hänen kielelliset leikkinsä avautuvat paremmin varmasti alkukielisessä teoksessa, ja luulisin monien juttujen avautuvan paremmin myös, jos tuntisi Lontoon karttaa. Mutta hyvin tämä upposi minuun suomeksikin ja ilman, että ikinä olen Lontoossa käynyt!

Kirjan loppu, jota en nyt suoraan paljasta, on odotettava ja helppo. Tässä kohdin Gaiman olisi voinut keksiä jotain erikoisempaa. Mutta toisaalta, olisinko halunnut Richardille jotain muuta? Olisiko mikään muu kelvannut, kuin yksinkertaisin, helpoin ja itsestäänselvin päätös (ja uusi alku) seikkailulle? Sen ”jonkin muun” olisi sitten pitänyt olla jotain tosi hyvää, sillä Richard on sankarina parhaasta päästä, ja hänelle toivoo vain oikeutta ja hyvää.

Neverwhere perustuu tv-sarjaan, tai siis Gaiman oli tekemässä ensin telkkarisarjaa, jonka sitten kirjoitti myös kirjaksi. En ole nähnyt tv-sarjaa, mutta se kyllä kiinnostaisi, vaikka en kyllä tiedä mistä sen saisin. Kirjastossa ei ainakaan ollut, mutta ehkä jossain vuokraamossa? Ja myynnissä toki on.

Seuraava sivu »