Anne Tylerin Amerikan lapset (Digging to America, 2006, suom. 2008) tuli luetuksi jo huhtikuussa, joskus vapun alla, ja nyt en enää oikein muista, millaisia reaktioita se herätti heti lukemisen jälkeen. Herätelläkseni muistiani selailin googlettelemalla joitakin nettitekstejä, joita kirjasta on kirjoitettu. Täytyy sanoa, että Mette onnistuu ehkä ilmaisemaan parhaiten sen, mitä itsekin kirjasta nyt ajattelen: ei mikään maanjäristys, mutta hyvää luettavaa silti.

Amerikan lapset on kuvaus vieraudesta, ulkopuolisuudesta, sisäpiiriläisyydestä ja siitä, kuinka jotenkin me kaikki olemme välillä vieraita, välillä sisäpiiriläisiä. Tarina kertoo kahdesta perheestä, jotka adoptoivan lapsen Koreasta samaan aikaan. Toinen perhe on amerikkalainen ja toinen iranilaissyntyinen, mutta amerikkalainen yhtä kaikki. Vai onko? Monta kertaa Tyler toteaa erään päähenkilönsä Maryamin kokemusten kautta, ettei vuosikymmeniä Yhdysvalloissa asunut iranilainen ole oikein kumpaakaan, vaan vieras sekä entisessä että nykyisessä kotimaassaan.

Ei Amerikan lapset silti pelkästään maahanmuuttajien ja kulttuurien kohtaamisen kuvaus ole. Sen voi lukea sellaisena,  mutta kirjan teemoja ovat myös esimerkiksi vanhemmuus, adoptio, erilaisuus ja yksinäisyys.

Entisiä Tyler-seikkailujani esim. täällä ja täällä. Seuraavaksi Tylerikseni taidan viimeinkin ottaa sen moneen kertaan suositellun Hengitysharjoituksia. Tosin mieli tekisi myös uusintalukea Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa… Noh, katsotaan miten käy. Ilolla näitä Anne Tylerin kirjoja kuitenkin lukee, eikä yksikään jätä ilman ajatuksia tai kokonaan tyhjää tai tyhmää oloa.

Advertisements