Kun pari vuotta sitten ostin Alex Haleyn Juuret (Roots, 1976, suom. 1977) lieksalaisesta vanhan tavaran liikkeestä, vaihdoimme kirjasta pari sanaa ystävän kanssa. Minä viittasin jotenkin siihen, että Juuret on sukutarinoiden klassikko, johon hän totesi, että eikös se ole orjuudesta kertova kirja. Silloin asia jäi keskustelematta loppuun, kun en teoksesta kovin paljoa tiennyt, mutta nyt sen luettuani voin todeta sen olevan kumpaakin.

Ehkä Juuret silti on ennen kaikkea orjuuskuvaus. Se alkaa 1700-luvun Afrikasta, mistä nuori Kunta Kinte ryöstetään orjaksi Amerikkaan. Kuntan elämäkerta on tarinan pisin osuus, joka vähitellen sitten vaihtuu hänen jälkeläistensä elämän kuvauksiksi – aina nykypäivään saakka, sillä Alex Haley kirjoitti itsensä mukaan tarinaan. Hän on itse Kunta Kinten jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa ja kuvaa kirjassaan, miten jäljitti sukunsa tarinan. Loppupuolella kirjaa sukuromaanin tunnelma on vahva, ja jatkuvuuden ja elämänlangan pysyvyyden tunnelma varsin herkistävä.

Haley sai Pulizer-palkinnon lisäksi rankat syytteet plagioinnista, ja ainakin Wikin mukaan myös hänen sukuyhteytensä Kunta Kinteen on tuulesta temmattu. En tiedä pitääkö se paikkansa, eikä se ole oleellistakaan. Haleyn matka tapaamaan vanhaa poppamiestä Gambiaan tuntuu epäuskottavalta, mutta tavallaan sen epäuskottavuus on sen rikkaus. Kirja kertoo siitä, mitä suku voi merkitä, ja miten tärkeää meille kaikille – ja tässä tapauksessa erityisesti Amerikan mustille – on tuntea menneisyytensä, että voimme olla ehjempiä ihmisiä.

Ennen kaikkea silti Juuret kertoo niistä asioista, joista lukeminen sattuu ja tuo pahan olon, mutta joista on luettava, ettemme unohtaisi: orjuudesta, julmuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Juuret ja muut sen kaltaiset kirjat täytyy lukea uudestaan ja uudestaan ja antaa luettavaksi myös lapsillemme, ettemme unohtaisi, että ihmiskauppaa käydään yhä tänäkin päivänä.

Vähän täytyy kyllä vielä kritisoida: Haleyn sukupuolikuvaukset olivat kyllä varsin suuri pettymys. Kirjailijan naiskuva on ohuempi ja yksiulotteisempi kuin Väinö Linnalla koskaan, ja sehän on jo silloin melkoisen ohutta.

Aiheeseen sopinee linkki Amnestyn sivuille.

Mainokset