Touko 2010


Italialainen Niccoló Ammaniti on varmaankin tunnetuin romaanistaan Minä en pelkää, joka on tehty elokuvaksikin. Sitä ajatellen lainasin kirjastosta uudemman Ammanitin teoksen Taivaan ja maan väliltä (Come Dio comanda, 2006, suom. 2008). Otavan kirjaston tyyliin takakansiteksti oli lyhyt, mutta lupasi tragediaa ja huumoria, ja tunsin kaipaavani erityisesti tuota jälkimmäistä. Valitettavasti en nauranut kirjan aikana kertaakaan.

Tarina kertoo teini-ikäisestä Christianosta, hänen isästään Rinosta ja Rinon kahdesta kaverista. Rino ja kaverinsa ovat kuka milläkin tavoin ja eri syistä juoppoja – syillä ei kai ole niin väliä, grappaa kuluu kuitenkin. Rino on myös uusnatsi ja kasvattanut poikansakin samaan tyyliin vihaamaan kaikkea ja kaikkia. Rinolla ja hänen kavereillaan on maailman typerin rahanhankintasuunnitelma: ryöstetään pankkiautomaatti. Ryöstöön asti ei kuitenkaan päästä, kun kaikki onkin kääntynyt toisin. Siihen tarvitaan vain yksi yö.

Ehkä minulla vain on huono huumorintaju, kun en tavoittanut Ammanitin romaanin hauskuutta. Jo prologi, jossa Rino pakottaa Christianon keskellä lumista yötä ampumaan naapurin koiran, koska koiran haukku tekee helvettiä isän päänsärystä, sai minut voimaan huonosti. Kirjan käännekohta, se yö jolloin kaikki muuttuu, kaikki repeää, oli niin pahaa luettavaa, että itketti. Teki mieli lopettaa kesken (ja sitä sisko suositteli, kun kerroin millaista kirjaa olen lukemassa), mutta oli pakko jatkaa, sillä en voinut jättää Christianoa sinne sateeseen, oli pakko saada tietää, mitä hänelle tapahtuu.

Miksi Taivaan ja maan väliltä silti on hyvä kirja? Minun ei tee mieli suositella sitä kenellekään, niin kurjaa luettavaa tällainen lapsen pahoinvoinnin kuvaus on, mutta huomaattehan toisaalta Ammanitin lahjakkuuden: hänen tekstinsä vie mukanaan, herättää tunteita ja paljon ajatuksia. Pystyisikö tasaisesta onnellisuudesta kirjoittamaan yhtä vetovoimaista, värikylläistä tekstiä, jota on vaikea unohtaa ja saada pois mielestä? Vaaditaanko hyvään romaaniin aina vähintään ripaus onnettomuutta ja pahaa oloa? Ei ehkä, mutta helpommaksi se ehkä hyvän romaanin kirjoittamisen tekee.

Ehkä voisin siis suositella Taivaan ja maan väliltä niille, jotka eivät ota kaikkea lukemaansa aivan yhtä henkilökohtaisesti kuin minä, kiinny päähenkilöön niin nopeasti ja tunne hänen kipujaan ominaan.

Maailmankirjoissa on osattu minua paremmin pohtia Ammanitin romaanin allegorioita. Siellä on myös todettu romaanin alkuperäiskielisen nimen merkitys: Come Dio comanda = Jumalan käskystä (jonka selvittämisessä LB jo auttoi minua, kiitos!). Alkuperäinen nimi kertoo asiasta paljon enemmän, samoin kuin alkuperäinen kansi, jossa salama halkoo tummaa taivasta.

Niccoló Ammanitin kuva on lainattu täältä.

Viimeisimmällä Turun reissullani vietin viihtyisän illan Tildan ja hänen miehensä luona. Kuinka ollakaan, mukaani lähti Tildan luona asustavien Herra ja Rouva Råtan maalaisserkku, Jyväjemmari, joka oli loman tarpeessa ja lähti siksi kyläilemään Jyväskylään. Tässä vähän kuvaterveisiä Turkkuseen: hyvin menee!

Jyväjemmari on kertonut olleensa vähän masentunut viime aikoina, mutta täällä hänen olonsa on kohentunut selvästi. Hän kuuntelee vain lempinimeä Jyvis, ja on rennompi ja nauravaisempi kuin ensimmäisen kerran tavatessamme. Jyvis on ollut mukanani alakaupungilla (ja kampaajallakin, mutta siitä ei sen enempää…).

Tässä siemaillaan sivistyneesti jääteetä.

Tuomien kukkiessa ja tuoksuessa huumaavasti kampuksella Jyvis meni vähän hupsuksi. Mutta kukapa ei menisi, kun Seminaarinmäki on kevätloistossaan!

Myös kylttyyria on harrastettu: Jyvis on osoittautunut erityisen kiinnostuneeksi Alvar Aallon arkkitehtuurista.

Jyvis pitää tässä minulle esitelmää Yliopiston päärakennuksen muotokielestä.

Paavo Nurmen juoksijapatsaan luona Liikunnan edessä piti ottaa kuva myös, kun se niin kivasti muistutti Turusta.

"Juokse, Paavo, juokse!"

Jyvis on myös nautiskellut keskisuomalaisesta maisemasta. Jyväskylässä alati läsnäolevan järvimaiseman äärellä se huokaili ihastuneesti. Retkipäivämme sää olikin mitä parhain, ja järvi kauneimmillaan.

Viherlandiassa kävimme katsomassa papukaijoja, Kallea ja Torstia. Heti, kun Jyvis tuli esiin laukustani, molemmat papukaijat pörhistivät niskatukkansa pystyyn. Jyvis oli aika tohkeissaan tekemästään vaikutuksesta, vaikka papukaijojen reaktiota voisi ehkä tulkita melko aggressiiviseksi… Råtta ei pelännyt, olihan sen ja papukaijojen välissä häkki.

"Ota äkkiä se kuva!"

Jyvis oli mukanani myös maalla, ja kävimme katsomassa keskisuomalaisia maisemia laajemmalti. Alkukesän vihreyttä hehkuva maisema innoitti råtan melkeinpä isänmaallisen runolliseksi. Pelkään pahoin, että sydämeltään Jyvis onkin oikein perusalkiolainen, maalaisliittolainen talonpoika, tosin tavallista runollisempi sellainen.

Täytyy tosin tunnustaa, että ehkä vähän yllytin sitä kertomalla, mistä ”Männikkömetsät ja rantojen raidat…” -laulussa oikein kerrotaan,  mitä olen itse aiheesta oppinut ja mitä keskisuomalainen maisema minulle merkitsee: kotia. Kun kerroin Jyvikselle, että Tildakin on kotoisin näistä maisemista, sen touhotuksesta ja tuhinasta ei meinannut tulla loppua. Tarinoillaan Jyväskylästä ja Keski-Suomesta se aikoo viimeinkin jyrätä tärkeilevät Herra ja Rouva Råtan hiljaiseksi!

Papu ja Jyvis tulevat ihan hyvin toimeen, mutta saa nähdä mitä Papu sanoo huomenna, kun se palaa lomaltaan maalta. Talouteemme on nimittäin liittynyt toinenkin samanlainen, nimeltään Taisto Råtta. (Pitihän minun saada tänne joku, kun Jyvis on vierailulla vain heinäkuun alkuun asti!)

Nämä pehmeät, samettiset råtat ovat taittaneet jyrsijäkammoni pahimman terän. 😀 Kiitos Tildalle ja miehelle, ja palataan yhteyksiin!

Viimeinkin, voi viimeinkin näistä jatkuvista arkistoreissuista tulee loppu! Tänään luin viimeiset v-kirjani aineistona toimivat materiaalit Kansanrunousarkistossa. Kaksi vuotta jatkunut ramppaaminen pääkaupungissa aineistojen perässä on nyt päätöksessä, ja eräs vaihe v-kirjassa on valmis. Tätä voisi jatkaa loputtomiin, sillä muistelukerrontaa työstä löytyy kyllä enemmän kuin tarpeeksi – ja siinä on juuri se juju: sitä on enemmän kuin tarvitsen, ja nyt rajaukseni tuli tässä vastaan.

Vanha kalenterini on työhuoneella, joten en voi juuri nyt laskea, montako työkuukautta arkistokäynneistäni yhteensä kertyy. Lasken sen kyllä, kunhan ehdin. Aloitin aineistonkeruun Museoviraston keruuarkistosta, josta ensimmäinen maininta blogissa taitaa olla vasta heinäkuulta 2008, vaikka luulisin kyllä kirjoittaneeni jo aikaisemmin… Sen jälkeen arkistovikinää on riittänyt, aina silloin tällöin.Työ arkistoissa on ristiriitaista: yhtä aikaa puuduttavaa ja hurjan mielenkiintoista. Keruukyselyjen vastauksia, ihmisten omaelämäkertoja ja kuvauksia työstään, perheestään ja elämästään lukisi vaikka ammatikseen (heh, enkö sitten lue?), mutta varsinainen työ eli oman tutkimuksen aineistojen kaivaminen on mekaanisuudessaan väsyttävää.

Keruuarkistosta on peräisin laajin aineistokokonaisuuteni, ja siellä istuin vaikka kuinka kauan. Sitten jatkoin matkaa Työväen Arkistoon. Sen jälkeen aineistonkeruussa oli pidempi tauko, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja tutustuin Kansan Arkiston ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä nyt keväällä Kansanrunousarkiston materiaaleihin. Nyt minulla on koossa 287 sivua naisten muistelukerrontaa työstä. Tänään samassa junassa ollut professori omalta laitokselta kiteytti tilanteen: ”Enää vain vähän analyysia, niin sehän on sitten siinä! Hienoa!”

Tietenkään se ei mene niin, ei analyysia noin vain jostain tempaista, ja voisin tietysti alkaa kertoa muista tutkimusmateriaaleistani joita en ole vielä vilkaissutkaan. Enpä silti taida nyt ajatella sitä, sillä kaikesta huolimatta juuri nyt on hyvä ja jotain saavuttanut olo. V-kirjan tekemisessä on niin kovin vaikea huomata konkreettisia edistymisiä, joten aineistonkeruun päättymistä kannattaa kyllä ilman muuta pitää jonkinlaisena merkkipaaluna.

Taidan juhlistaa tätä vaikka kaatumalla väsymyksestä sänkyyn luvattoman aikaisin.

St. Oswaldin väen on vielä opittava sama läksy, jonka minä jouduin opettelemaan kymmenen vuotta sitten. Koulun opettajat ovat olleet aivan liian tyytyväisiä itseensä, ylimielisiä ja naiiveja. Haluan heidän ymmärtävän sen, mikä minulle selvisi, kun edessäni oli valtava kyltti, jossa luki PÄÄSY KIELLETTY, nimittäin sen, että maialmassa vallitsevia sääntöjä ja lakeja pidetään voimassa hämäyksen ja omahyväisyyden arveluttavin keinoin. Kaikki säännöt ovat rikottavissa, luvattomasta tunkeutumisesta alueelle ja myös muista rikoksista selviää ilman rangaistusta, jos osaa tomia niin, ettei kukaan saa tietää. Tämä on tärkeä opetus kenelle tahansa lapselle – ja kuten isäni tapasi sanoa, koulutus on maailman tärkein asia.

Olen pitänyt Joanne Harrisia enemmänkin sellaisen kevyen, Pienen suklaapuodin kaltaisen, sinänsä ihan hyvän romanttisen hömpän kirjoittajana. Herrasmiehiä ja huijareita (Gentelemen & Players, 2005, suom. 2006) on kuitenkin dekkari, ja ainakin minun mielestäni varsin onnistunut sellainen.

Herrasmiehiä ja huijareita sijoittuu pääosin englantilaiseen poikakouluun, sen luokkiin, opettajainhuoneeseen, käytäville, puutarhaan, krikettikentälle ja jopa katolle. Tarinaa kertovat vuorotellen musta ja valkoinen shakkinappula (ainakin minun painoksessani). Valkoinen kuningas on koulun vanha latinanopettaja Roy Straitley, myös Quasimodona tunnettu muinaisjäänne, joka vastustaa modernin maailman tuulia koulussa ja mutisee latinankielisiä pistoksia väittelyissä. Musta sotilas on tarinan pahis, alkusivuilta saakka rikostaan esittelevä salaperäinen, selvästi mielisairas henkilö, joka kertoo samalla lapsuutensa tarinan ja selittää miksi St. Oswaldin koulu pitää tuhota. Kiehtovaa ja melkein koomistakin on se, ettei tuhoamisen ainoa keino todellakaan ole tappaa ihmisiä. Tämän tarinan pahis osaa paljon pirullisempiakin keinoja murtaa ikiaikainen linnoitus: jourut, valheet, epäluottamus – kaikkien niiden kylväminen nakertaa valleja sisältäpäin.

Harris on kirjoittanut kirjansa hyvin – niin hyvin, että kaipasin välillä alkuperäiskielistä versiota. Ennen kaikkea kaipasin sitä silloin, kun aloin epäillä juonta ja palasin selaamaan alkusivuja ymmärtääkseni epäilyni. Luulin arvanneeni ratkaisun jonkin vihjeen perusteella, mutta en voinut uskoa sitä todeksi, joten päätin kuvitelleeni turhia – eihän tarina nyt vain voisi olla niin. Joanne Harris vedätti minua niin kuin hän on tässä romannissaan varmaankin vedättänyt suurinta osaa lukijoista.

Pidin myös siitä, miten Harris päättää kirjansa. Ei siis vain draaman huippu, vaan se, miten hän tuo kirjan päätökseensä. Kaikki ei suinkaan ole happily ever after, kun rikosten tekijä selviää, vaan pahuus jättää jälkensä eikä St. Oswald ole tämän lukukauden jälkeen entisensä.

Myös ee on tykännyt tästä pari vuotta sitten, samoin Mette.

Olen ajautumassa ongelmiin ajanhallinnan kanssa. Tiuhti ja Viuhti ovat perjantaikerhossamme kuunnelleet jo purkautumistani, ja nyt saatte tekin kuulla. Minä kun tunnen olevani epämiellyttävässä riippuvaisuussuhteessa kalenterini kanssa.

Huomasin tässä eräänä päivänä selittäväni innoissani äidilleni, että ”ensi jouluna en varmaan paljoa pidä lomaa, kun silloin on just yksi deadline päällä, niin että teen varmaan töitä suurimman osan joulusta, silloin on niin rauhallista kirjoittaakin, ja tammikuussa pitää sitten palauttaa yksi teksti…” Ei se sillä hetkellä kovin pahalta tuntunut, pikemminkin olin tohkeissani, minä kun olen aina tykännyt suunnittelusta ja aikatauluista. Vähän myöhemmin vasta jysäytti: miten on mahdollista, että tiedän jo nyt, mitä teen ensi jouluna, lähes päivän tarkkuudella? Kalenterissani on tiivistä ohjelmaa ensi helmikuuhun asti (ja sen jälkeekin, mutta epämääräisemmin). Heinäkuussa on vain yksi konferenssi, mutta elokuu on aikamoista rumbaa, syyskuu vähän hiljaisempi, mutta lokakuussa taas kiirettä, ja tiedän varsin hyvin mitä teen (tai ainakin mitä minun pitäisi tehdä) marras- ja joulukuun ajan. Aikasykli on hitaanlainen tässä työssä, joten suunnitelmat ovat tiedossa hyvissä ajoin. Totta kai kuukausiin mahtuu paljon suunnittelematontakin, mutta peruspuitteet ovat tiedossa jo kuukausia etukäteen.

Suunnitteleminen ja tulevaisuuden hahmottelu on aina ollut minusta rauhoittavaa, mutta nyt se on vähän alkanut ahdistaakin. Se ei ehkä ahdistaisi, jos aikatauluni olisivat vähän kevyempiä, mutta kun tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei mikään riitä. Teen kuinka paljon tahansa, tunnen olevani jänis jota kettukoira ajaa takaa, enkä voi pysähtyä hetkeksikään. Ja vaikka kuinka kovaa tahansa juoksenkin, tuntuu siltä etten ehdi.

Ja silti en oikein voi enkä saa valittaa, sillä olen itse tehnyt aikatauluni ja itse täyttänyt kalenterini. Kukaan ei ole pakottanut ottamaan yhtäkään tulevista tapahtumista ja jutuista niskoilleni – ihan itse olen halunnut. Enkä raaskisi millään luopua mistään, sillä kaikki kalenterissani oleva on kivaa ja odotettua tekemistä. Tämähän on ihan sairasta, eikö? Haluan tehdä koko ajan enemmän ja enemmän ja tunnen silti riittämättömyyttä, joten tekisi mieli tehdä vähän vielä, tai ainakin tehokkaammin ne entiset jutut. Ja samalla kuitenkin vieno ääni kuiskaa korvaan, ettei näin voi jatkua pitkään, ja jostain on karsittava. Se ääni on vain niin kovin helppoa hiljentää aina, kun jotain uutta mielenkiintoista ilmaantuu.

Nämä ajanhallintakysymykset mielessäni lähdin viikonlopun viettoon maalle, ja siellä eteeni jysähti niin toisenlainen aikakäsitys ja työrytmi, että oli pakko vain hiljentyä. Onkohan lukijoissani maatilalta kotoisin olevia? Jos on, niin tiedätte ehkä, millaista maalla on keväisin, kun pellot odottavat kyntäjää ja kylväjää. Omat murheet tuntuivat varsin pieniltä, tai ainakin erittäin erilaisilta, kun katsoin veljeni uurastusta kahden työn loukussa. Isä on jo eläkkeellä, mutta tekee pelloilla avuksi minkä voi. Molemmat tekevät tähän aikaan vuodesta liikaa töitä, mutta vaihtoehtoa ei ole, työt on tehtävä, usein öisin. Jotain samaa tunnistin kuitenkin isäni silmissä kuin omassa työn kahminnassani: isä nautti joka solullaan kevättöistä pellolla, vaikka väsyikin aivan liikaa. Silti en ole nähnyt häntä aikoihin yhtä iloisena ja onnellisena kuin selittäessään minulle pellon laidalla veljeni työkoneiden hienouksia ja kehuessaan vuokrapellon mullan laatua.

Minäkin ehkä teen liikaa juttuja, mutta kun minä tykkään niistä… Ja jätän sitten tekemättä epämiellyttävämpiä.

Tänään, samalla kun leikkasin nurmikkoa, painin itseni kanssa ja päätin jättää yhden konferenssin tältä vuodelta väliin. Olen menossa syksyllä vaikka minne, ja ehkä yhden nyt voisi jättää pois. Tykkään konferensseista ja seminaareista, ja harmittaa jättää osallistumatta, mutta pakko karsia. Siispä – joulukuusta vapautui pari päivää lisää tilaa kirjoittamiselle. Hyvä näin, vaikka vähän kirveleekin. Olenhan minä jo aiemminkin karsinutkin asioita ja tekemisiä, mutta en ehkä tarpeeksi. Elämää on pakko rauhoittaa, jos meinaan saada v-kirjan joskus valmiiksi.

Miten minusta on päässyt tulemaan näin ahne täyttämään päiviä turhuuksilla? Tämä muistuttaa pelottavasti joitakin oireita työnarkomaniasta, ja sellaista sairautta en itselleni haluaisi, voi en millään. Downshifting, sitä sen piti olla.

Huomenna Tampereella leikin historiantutkijaa ja pohdin aikaa. Historian tutkijakoulun kevätkonferenssin teemana on Historian ajat. Tämä konferenssi on ollut minulle hankalampi kuin mikään seminaari tänä vuonna, ja toivon löytäväni aikaa kirjoittaa ajatuksiani siitä ensi viikolla. Olen kuitenkin Helsingissä ensin yhdellä kurssilla ja sitten jälleen arkistossa, joten en ole varma, miten kirjoitusmahdollisuuksia tulee. Laitan kuitenkin yhden kirjapostauksen tulemaan ajastimella (jos taas kerran osaan). Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!

Kirjojen hankintapäätös on joskus tai aika useinkin myös esteettinen juttu. Kirjahyllyni kauneimpiin helmiin on jo vuosia kuulunut ihastuttava painos Alexander Dumas vanhemman klassikosta Kolme muskettisoturia (Les trois mousquetaiers, 1844, oma painokseni 1966). Kirja on kolmessa niteessä, joissa kaikissa on ihanan värikkäät kannet. Paperikannet ovat hyvin säilyneet, samoin kuin kirjan sivut. Lisäksi nautintoa tuottaa myös kirjan sivujen materiaali: sivut tuntuvat ihanan sileiltä ja silkkisiltä sormien alla. Pelkkä näiden kirjojen katseleminen ja hypistely on nautinto!

Kolme muskettisoturia

Myös lukeminen oli nautinto, joskin ehkä erilainen kuin kuvittelin. Odotin jotain epämääräisesti ”poikien seikkailuromaanin” kategoriaan kuuluvaa, kirkasotsaista hyvyyden ja oikeamielisyyden ylistystä. Oma käsitykseni kolmen muskettisoturin tarinasta perustuukin nimittäin lähinnä johonkin heikkolaatuisin elokuviin ja lapsuuden piirrettyyn Kolme muskettikoiraa. Hahaa! Sen tunnarin osaan vieläkin – muistatko sinä katsoneesi muskettikoirien seikkailuja? Virkistystä muistille löytyy esim. täältä.

Kun luin Monte Criston kreivin ensimmäisen kerran, yllätyin sen sisältämistä huumekokeiluista. Kolme muskettisoturia yllätti väkivaltaisuudellaan ja – suoraan sanottuna – vähintäänkin välinpitämättömällä suhtautumisellaan avioliittoon. Romaani on 1800-luvun kuvaus 1600-luvun Ranskasta, mikä ehkä selittää osan ajankuvasta, mutta olin silti hiukan yllättynyt.

Päähenkilö D’Artagnania kehutaan koko ajan. Hän on älykkäämpi, komeampi ja parempi taistelija kuin kolme ystäväänsä. Silti sanoisin d’Artagnania vähintäänkin häiriintyneeksi: ensimmäisenä aamunaan Pariisissa hän onnistuu järjestämään itselleen kolme kaksintaisteluhaastetta (varsinkin, kun kaksintaistelut olivat kiellettyjä), jotka hän sopii samaan paikkaan tunnin välein. Tämä romaanin aloitus on kai tunnettu ja jopa jo klassikkoaloitus: kolme kaksintaistelua nimittäin ovat kuuluisien muskettisotureiden Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen kanssa, ja kaksintaistelun sijaan d’Artagnaninsta tulee kolmikon läheisin ystävä. Mutta on täydellisyyttä hipovalla d’Artagnanilla kuitenkin yksi heikkous:

Niin, d’Artagnan ystäväiseni, sinä olet kyllä rohkea ja sinulla on mainioita ominaisuuksia, mutta naiset saattavat sinut vielä turmioon!

Piirrossarjassa harmaana kissana esiintynyt mylady on varsinainen femme fatale, ja pahisten pahis. Ottaen huomioon, miten innokkaasti esim. d’Artagnan on valmis rakastumaan myladyyn ja viihtyy useammankin yön hänen lakanoissaan (tässä kohdin Dumas puhuu intohimoista…), on aika jännä, että myladyn pahin synti tuntuu olevan prostituutio. Onhan se tietty kamalaa, en minä sillä, mutta kertoo ehkä juurikin kirjoitusajankohdan maailmasta, että muskettisoturien seikkailut vuoteesta toiseen ja rahan hankkiminen naimisissa olevilta rakastajattarilta ei ole millään tavoin paheksuttavaa. En kyllä kiellä, etteikö mylady olisi muutenkin kamala akka. Hänen äänensä on esimerkiksi vähän Sarumanin äänen kaltainen, ja nainen viettelee kenet tahansa haluaa saavuttaakseen päämääränsä, eikä epäröi tappaa ketään. Myladyn loppu on väkivaltainen, ruma ja vähän puistattava, vaikka siitä on yritetty tehdä juhlallinen. Mutta rumaahan se on, jos pimeässä katkaistaan kaula… Mutta kuten sanottu, ehkä hän ansaitsi sen, kuten Porthos viittaa:

— jos vääntäisi niskat nurin tuolta kirotulta myladylta, se olisi paljon pienempi synti kuin noiden hugenottiparkojen kaulan katkaiseminen, jotka eivät ikinä ole tehneet muuta rikosta kuin sen, että ovat laulaneet ranskaksi samoja virsiä, joita me laulamme latinaksi.

Romaani sijoittuu aikaan, jolloin Ranskassa sodittiin katolisten ja protestanttien (eli hugenottien) välillä, ja muutkin Euroopan maat sotkeentuivat sotiin. Muskettisoturit ja d’Artagnan osallistuvat erään kaupungin piiritykseen ja hankkivat sielläkin kunniaa ja mainetta. Ylipäätään muskettisoturit suhtautuvat kuolemaan kevyemmin kuin nykypäivän tietokonepelit. Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen jäljiltä jää sellaisia ruumiskasoja, että ei rajaa.

Muskettisoturit  eivät ole rikkaita, vaan elättävät itsensä miten kulloinkin, mutta siitä huolimatta pitävät kukin miespalvelijaa. Athos on selvästi d’Artagnanille kaikkein tärkein, hänen esikuvansa. Aramis on vielä nuori ja haaveilee kirkonmiehen urasta. Porthos on kaikkein turhamaisin kolmikosta. Tai no, en tiedä, on d’Artagnankin aika pöyheä, kuten päivänä jolloin sai viimein liittyä muskettisotureihin:

Koko päivän d’Artagnan kierteli pitkin leirin katuja ja kujia näytellen muskettisoturin asuaan.

”Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta” -tunnuslause tulee kirjassa esiin, mutta vähemmän korostetusti kuin teoksen pohjalta tehdyissä uusissa kulttuurituotteissa. Saattaa myös olla, että luin kirjaa nyt liikaa sukupuoli- ja luokka-aiheet mielessäni niin, että kirkasotsaisuus jäi näiden varjoon. Silti olen yllättynyt Kolmen muskettisoturin kovuudesta, enkä ehkä kuitenkaan pidä sitä ainakaan ihan pienten poikien seikkaluromaanina. Aivan nuorelle lapselle en antaisi luettavaksi tällaista verenlennätystä, kuoleman halveksuntaa, seksiä ja avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin kannustavaa sisältävää kirjaa.

Ja voisiko joku viimeinkin selittää minulle, miksi niitä muskettikoiria muskettisotureita on otsikossa vain kolme, kun koko ajan on mukana on neljäskin pyörä? 😉

Kulunut viikko on taas ollut yhdenlainen kumma sekasalaatti kaikenlaista. Vain jotain mainitakseni: laitoksellani oli jälleen juhlat, sama juhla jota ennen kutsuttiin virkaanastujaisiksi, mutta jolle uuden yliopistolain jälkeen on keksitty nimitys juhlaluento. Hyvät juhlat oli silti, latteasta nimestä huolimatta! Ja sitten oli torstai vapaapäivä, ja kutsuin päivällä joukon ystäviä luokseni lounaalle, ja vietin ihanan kesäillan toisten ystävien luona saunoen ja kesän yhtäkkistä puhkeamista ihmetellen. Ja perjantaina oli luokkakokous – voi taivas, lakin saamisesta tulee tosiaankin 10 vuotta näinä päivinä.

Viikkoon on mahtunut paljon hyvää edellistenkin lisäksi, mutta silti olen aivan poikki. Se, että tekeminen on kivaa ja tapahtuu laatuseurassa, ei tarkoita etteikö siinä väsyisi… Siksi tänään on ollut ihanaa tehdä kotitöitä ja vain olla.

Viikon yhtäaikaa ikävin ja samalla melko hauska asia on uusiokäyttö sanalle sammakkoprinsessa. Tällä sanalla tultiin eräässä mainossa keskustelussa tarkoittamaan naisia, jotka möläyttelevät mitä sattuu ihmisille päin naamaa. Sanovat ilkeästi ja pahasti, eivätkä typerykset edes tajua loukanneensa. Eräs sammakkoprinsessa osui suoraan kipeään kohtaan minua perjantaina, ja illalla itkin kotona laukauksen osuvuutta. Vähän kyllä helpotti, kun puhelimessa ystävä vakuutti, että kyseinen nainen on typerä ja tyhmä, eikä tosiaankaan kannata puolustella häntä että ”ei se varmaan tarkoittanut”, sillä hän on loukannut laukauksillaan myös muita. Ja siskon lohtu on myös ihana: ”Ja tuollaisten annetaan mennä naimisiin ja lisääntyä!” Lauantaina kuulin tarinoita paristakin samanlaisesta typeryksestä, ennen kuin olin edes ehtinyt kertoa omaa aika tuoretta kokemustani.

Sammakkoprinsessat ovat niitä, jotka suureen ääneen ihmettelevät lapsettoman pariskunnan hidastelua lastenhankinnassa, ihmettelevät avioerosta toipuvan kyvyttömyyttä sitoutua kunnolla tai kauhistelevat sinkun saamattomuutta hankkia itselleen paria, huomauttelevat ihmisten ulkonäköön liittyvistä ongelmista ja kertovat synnytyspelkoiselle kauhutarinoita verenvuodosta ja lapsivuodekuolemista. Näiltä sammakkoprinsessoilta puuttuvat käytöstapojen lisäksi ne tunnetuntosarvet, joiden avulla ihmiset yleensä huomaavat, jos tulevat vahingossa loukanneeksi sanoillaan toista. Lisäksi sammakkoprinsessoilla on terävä kyky osua nuolillaan arkoihin kohtiin – niihin osiin sydäntä ja sielua, jonka takia itsetunto on matalalla tai muuten paha tai epävarma olla.

Olen itsekin nuorempana ollut aikamoinen möläyttelijä ja tiedän satuttaneeni tahattomasti ihmisiä hauskoiksi tarkoitetuilla lipsautuksilla. Olen yrittänyt opetella eroon liian suuresta suusta, ja luulen onnistuneenikin, ainakin jossain määrin. Kaikille käy joskus niin, että suusta lipsahtaa sammakoita, mutta tavallinen ihminen huomaa sen ja pyytää anteeksi tai paikkaa tilanteen muuten. Ja tajuaa tehneensä väärin. Sammakkoprinsessa jättää uhrinsa siihen ja siirtyy kepeästi seuraavaan aiheeseen tai seuraavan henkilön luokse.

Uusi lisä iltarukoukseen: Älä anna minun kohdata liian montaa sammakkoprinsessaa, kun jälki on niin ikävää, äläkä ainakaan anna minun muuttua sellaiseksi, koskaan.

Seuraava sivu »