Ei aina käy niin (Light a Penny Candle, 1982, suom. 1983) on Maeve Binchyn esikoisromaani, ja myös ensimmäinen häneltä lukemani kirja. Jo ensimmäisellä lukukerralla joskus nuorempana ihastuin tämän teoksen myötä Binchyn kynän toteavaan, eteenpäin vievään kerrontaan, ja viihdyn yhä vain hänen kirjojensa parissa (juttuja muista esim. täällä ja täällä).

Siinä missä edellinen kirjaseikkailuni Robert Penn Warrenin Kaikki kuninkaan miehet piti lukea hitaasti ja usein maistellen ja makustellen, etteivät sävyt ja merkitykset menisi ohi, on Ei aina käy niin aivan toisenlaista tyyliä. Binchy ei kirjoita liikoja filosofisia tai muita pohdintoja, vaan kuvaa elämää ilman kovin suurta syvyyttä. Silti (vai ehkä osittain myös siksi?) hänen teoksensa ovat lämpimiä, ihmistä kunnioittavia ja ihmisyyteen uskovia teoksia, joiden parissa on helppo viihtyä.

Ei aina käy niin sijoittuu 1940- ja 1950-lukujen Lontooseen ja Irlantiin. Elizabeth White lähetetään äitinsä irlantilaisen lapsuudenystävän luokse suojaan toisen maailmansodan pommituksia. Irlantilainen perhe on aivan toista kuin Elizabethin omat, hiljaiset ja pidättyväiset vanhemmat, ja ujosta ja arasta pikkutytöstä kasvaa meluisan suurperheen keskellä rohkea ja päättäväinen nuori nainen. Perheessä on saman ikäinen tyttö, Aisling, ja tietenkin heistä tulee sydänystäviä. Sodan jälkeen Elizabeth palaa Lontooseen vain huomatakseen, ettei mikään ole kuin ennen, ja että hän on itsekin muuttunut. Elizabethin ja Aislingin ystävyys kestää välimatkan ja vaikeudet, ja ystävyyteensä nojaten tytöt kasvavat aikuisiksi. Aikuisuus ei aina tarkoita hyviä päätöksiä tai onnea, ja molemmat joutuvat erilaisten, kovien vaikeuksien eteen. Loppukohtauksessa kaikilla on mustaa yllään.

Binchyn romaani on täynnä toinen toistaan makeampia kliseitä. Elizabeth ja Aisling ovat ympäristöään fiksumpia ja tietenkin myös kauniimpia. Ystävyyden voiman ylistäminen on suorastaan siirappimaista. Irlantilaisten kuvaaminen on välillä niin stereotyyppistä, että jos en tietäisi Binchya irlantilaiseksi, ihmettelisin hänen kuvaamaansa kontrastia. Mutta kai siihen on uskottava. 🙂 Onneksi Binchy ei sentään lopeta romaaniaan siihen, kuinka molemmat tytöt menevät naimisiin – silloin kirjailija aliarvioisi jopa minunkaltaisen lukijat, jotka rakastavat myös hömppää. Rakkaus kuvataan kirjassa varsin vaikeana lajina. Oikeastaan romaanin reiluun 600 sivuun mahtuu vain yksi täysin onnellinen avioliitto, ja juonipaljastuksena voin kertoa, ettei se ole kummankaan päähenkilön.

Suuren osan kliseistään Binchy saa anteeksi vain sen vuoksi, että sekä Elizabeth että Aisling ovat ihania, ja että he tekevät myös virheitä ja vääriä valintoja, mutta ovat juuri siksi niin inhimillisiä. Ja siksi, että Aisling on niin kaunis nimi.

Advertisements