Virolainen Jaan Kross pyöri pitkään aina kirjallisuuden nobelspekulaatioissa, kuolemaansa vuonna 2007 asti, siis. Tunnen virolaista kirjallisuutta todella vähän (lue: en yhtään), ja aina on vähän hävettänyt, etten ole lukenut yhtään Krossin romaania. Nyt sekin puute on paikattu, kun luin omassa hyllyssä vuosia seisseen Vastatuulen laivan (Vastutuulelaev, 1987, suom. 1990).

Valehtelematta minä tahkosin tätä kirjaa jotain kaksi viikkoa. Ja se on pitkä aika jopa minun lukutahdilleni. Kirjan aloitus oli upea, ensimmäinen sivu niin tehokas, että melkein pidätin hengitystäni – mutta kun toisena lukuiltana huomasin päässeeni vasta sivulle 84, saatoin jo arvata, että tulossa on pitkä reissu.

En oikeastaan osaa sanoa, miksi Vastatuulen laiva eteni niin kovin hitaasti. Ehkä se johtui aiheesta: virolaissyntyisen linssimestarin Bernhardt Schmidtin romaanimuotoinen elämäkerta ei vain ollut minun juttuni. Tajusin kyllä, että mies oli nero, mutta itse substanssi meni kirkkaasti yli hilseen. Kun en tiedä kaukoputkista, linsseistä tai niiden valmistuksesta mitään, en oikein voi ymmärtää Schmidtin keksintöjäkään.

Elämäkertaromaanina Krossin kirja on kuitenkin minusta onnistunut. Pari kertaa kirjailija vaihtaa kertojaa ja sen mukana aikaa, tilannetta ja näkökulmaa, ja pääsee näin myös pohtimaan Schmidt-myyttiä ja sen rakentumista/rakentamista. Esipuheessaan kirjailija korostaa, että kyseessä on fiktio, ja loppua kohti tultaessa myös lukija tajuaa (toivottavasti), että fiktion osuus kasvaa.

Mikä on kirja nimiesine, vastatuulen laiva? Se on Schmidtin haave ja unelma, jota hän alkaa rakentaa rahakkaampina vuosinaan, ja johon hän Krossin romaanissa palaa sitten, kun kaikki ympärillä katoaa järjen sumentuessa. Vastatuulen laiva on kapine, jolla pääsee mihin tahansa, milloin tahansa:

Mutta mitä merkitystä sillä nyt enää on. Sillä etteivät he antaneet minulle patenttia veneestäni, eivätkä veneelleni ylimalkaan. Sillä leikkikaluhan se tietenkin on. Se voi olla tärkeä vain sille, joka pitää leikkiä jossain määrin tärkeänä… Joka tapauksessa se suo minulle mahdollisuuden kulkea mistä tahansa suunnasta puhaltavassa tuulessa mihin tahansa suuntaan. Johonkin suuntaan nopeammin kuin toiseen, se on totta. Mutta kuitenkin suoraan, luovimatta siihen suuntaan jonka valitsen… Eikä siinä ole pienintäkään ihmettä. Tarkkuutta lukuunottamatta. Ja tiettyä intuitiota. Australian alkuasukkaat ovat osanneet sen jo kymmenentuhatta vuotta. Sillä se mihin keksintöni nojaa ei ole mitään muuta kuin bumerangiefekti. Toiselaisessa käytössä tietenkin. Se on työntöenergian vapauttamista työntösuunnan karsinasta. Siinä kaikki.

Nyt minä voin siis kulkea missä tuulessa tahansa suoraan sinne minne haluan: kyllä siinä totta vieköön on hohtoa.

Wikipedian mukaan Jaan Kross on kirjoittanut muitakin vastaavia romaaneja, joissa päähenkilönä on joku tärkeä virolainen. Vastatuulen laiva ei ollut minun juttuni siksi, että en ymmärtänyt itse asiaa, mutta muuten se oli romaanina oikein toimiva. Haluan siis lukea jotain muutakin Krossilta. Uppiniskaisuuden kronikka olisi kai luettava, mutta heitän pallon myös lukijoilleni: millaisia kokemuksia sinulla on Krossin romaaneista? Mitä suosittelisit, tai et suosittelisi? Entä muu virolainen kirjallisuus?

Advertisements