huhtikuu 2010


Kumman kaa -tv-sarja on jo suomalaisen viihteen klassikkokamaa. Ainakin omalle sukupolvelleni, ja ilmeisesti katsojien ikähaarukka on melkoisen laaja. Naisten tekemä huumori naisista ja naiseudesta puree. Toisto ei haittaa, vaan dvd:ltä kaksi tehtyä tuotantokautta saa naurattamaan päivää kuin päivää uudestaan ja uudestaan.

Sarjaan perustuva Kummanki kaa – ja mukana myös Vesa -kiertue ei siis voi olla muuta kuin supersuosittu. Jyväskylässä oli tällä viikolla neljä näytöstä, ja Paviljongin auditorio oli neljä kertaa täydellisen loppuunmyyty. Odotukseni olivat korkealla, enkä olisi mistään hinnasta halunnut jättää tätä näytöstä väliin.

Ja osittain odotukseni täyttyivät: nauroin vatsa kipeänä, hihitin hiljaa ja räkätin kovaan ääneen vuorotellen. Anne ja Ellu vaan ovat ihan todella hyviä, ja Vesa on kuin piste iin päällä. Heli Sutela, Minna Koskela ja Ilkka Merivaara hoitavat homman kolmestaan kotiin tosi hienosti. Käsikirjoitus oli sopiva sekoitus uutta Kumman kaa -huumoria ja viittauksia vanhoihin, yleisölle tuttuihin vitseihin.

Mutta silti… Odotin ehkä vielä enemmän. Tv-sarjassa ylilyönnit on saatu karsittua ja ohjaaja pitää pakettia ehkä paremmin kasassa. Näytös oli hauska, mutta tv-sarja ehkä vielä korkeamman tason viihdettä.

Joka tapauksessa olen iloinen, että näin Annen ja Ellun uudet seikkailut, ja sain useita ikävuosia lisää, jos niitä on mahdollista kerätä nauramalla.

Tack och adjö, eli hauskaa vapun odotusta kaikille!

Tämä on taas tätä. Henrik Ibsenin Nukkekotiin (Et Dukkehjem, 1879) viitataan niin usein, että siitä melkein  pystyy keskustelemaan pelkät viittaukset tuntien. Se tuntuu tutulta, kuin olisi jo lukenut koko näytelmän – Nukkekodin Nora ja viktoriaanisen perhemallin kritiikki ovat tunnettuja asioita.

Jostain syystä tulin pääsiäisen jälkeen lainanneeksi kuitenkin Nukkekodin kirjastosta, ja nopeastihan se on luettu. Ja hyvä että luin, sillä vaikka tiesin (niin kuin varmaan kaikki tietävät), että näytelmässä Nora jättää perheensä, en tähän asti tiennyt syitä siihen. En tiennyt, millainen Noran aviomies ja avioliitto oli, enkä tiennyt mikä Noran ajoi melko dramaattiseen ratkaisuunsa. Järkevä nainen, sanoisin nyt näytelmän luettuani.

Olisi mielenkiintoista nähdä Nukkekoti joskus näyttämöllä. Näytelmät ovat minulle melko vieras lajityyppi, enkä oikein osaa arvioida tätäkään näytelmällisiltä ansioiltaan. Nukkekodin klassikkoasema on syntynyt kai kuitenkin tarinan voimakkuudesta ja poikkeuksellisuudesta omana aikanaan, vaikka luulisin sen olevan ihan hyvä näytelmä noin muutenkin, ei kai se muuten olisi menestynyt. Mutta esitetäänkö Nukkekotia enää nykyään, vai onko se liian kulunut? Hyvin mielelläni näkisin kuitenkin tämän vaikkapa oman maakuntateatterini lavalla jokavuotisen musikaalin sijaan. Noran tarina sopisi hyvin esimerkiksi pienelle näyttämölle, tiiviiseen tunnelmaan ja yksinkertaisiin lavasteisiin.

Kevyiden alkuhitauksien ja -vaikeuksien jälkeen sain viimeinkin Muikkusen talviteloilta tänään. Jotenkin sitä aina talven aikana unohtaa, miten kevyesti, helposti ja nopeasti pyörällä pääseekään joka paikkaan.

Kuten ehkä olen ennenkin hehkuttanut, tämä kaupunki on kuin tehty pyöräilijöitä ajatellen. Aivan ydinkeskustaa lukuunottamatta pyörällä pääsee joka paikkaan helposti ja hyvin. Pyörätiet ovat pääosin erittäin hyvässä kunnossa ja turvalliset ajaa.

Tänään pyöräilin toiselle puolelle kaupunkia tapamaan kummityttöäni. Asuinalue on minulle hyvin vierasta aluetta, sillä en ole koskaan asunut siellä suunnalla. Tyttönen muutti perheineen nykyiseen kotiinsa talvella, joten olin käynyt tuossa kaupunginosassa tähän asti vain bussilla. Bussimatka muuten kestää sinne(kin) pidempään kuin pyöräreitti, vaikka samalla linjalla pääseekin ovelta ovelle.

Ajomatka sinne on tosi kiva. Saa ajella muun muassa järven rantaa, ja matka on mukavasti vaihteleva: ei yhtään isoa mäkeä ennen kuin juuri ennen omaa kotiovea, vaan lieviä nousuja ja laskuja. Ei tarvitse ajaa minkään ison tien laitaa, vaan pyörätiet pujottelevat sopivasti teiden ali, ja tosiaan jonkin matkaa ihan Tuomiojärven rantaraittia.

Muikkunen heräsi talviuniltaan oikein sujuvasti ja hyvässä kunnossa. Ei mitään odottamiani rähinöitä tai kitisemistä – pyörä toimi hienosti. Huomenna satulalihakseni huomauttavat heränneensä myös talviteloilta, ja ne taatusti valittavat, kehvatsu.

Ajaessa tuli tosi keväinen olo. Aamulla näin myös jo silmuja puissa, ja vaikka se vaaleanvihreä vaihe keväästä on vasta tulossa, on tässä ruskeassa, pölyisessä vaiheessakin oma ihana viehätyksensä. Vähintäänkin onnea ja iloa toivat nuo kaikkein iloisimmat kukat, jotka viimeistään tuovat kevään tullessaan.

Tilda on ollut huhtikuisella retkellä myös, ja hänen postauksessaan tuoksuu, näkyy ja melkein tuntuukin tuulena tämä kevään vaihe juuri parhaimmillaan.

Eilen olin kaverini väitöstilaisuudessa. Väitös sujui hienosti ja asiallisesti, ja olin hurjan ylpeä ja tyytyväinen kollegani puolesta.

Illalla sitten juhlittiin karonkassa. Ilta oli juhlava, hauska ja vauhdikas – juuri niinkuin kuuluikin. Päivänsankari rentoutui tiukan puristuksen päätteeksi, ja ympärillään häntä juhlivat ystävät ja kollegat.

Tämä oli vasta toinen karonkkani, mutta tästä eteenpäin niiden tahti tihenee. Mitä useampi vuosi jatko-opintoja on takana, sitä lähemmäksi tulevat lähimpien kavereiden karonkat, sillä lähimpiäni ovat ne juuri vähän ennen itseä tai samoihin aikoihin jatko-opintoja aloittaneet eli pian loppusuoralla tutkimustaan olevat. Tulevan kahden tai kolmen vuoden aikana luulen saavani ravata karonkoissa monen monituista kertaa.

Ja sitten, voi sitten on ne omatkin juhlat. Kaverin väitökseen ja juhliin osallistuminen tuo väkisinkin mieleen sen oma Suuren Päivän jossain hamassa tulevaisuudessa. Jossain siellä kaukana se häämöttää, vaikka välillä meinaakin usko pettää. Hassua kyllä, epäilen joskus kyllä sitä valmistuuko väitöskirjani koskaan, mutta karonkan järjestämistä en ole juurikaan epäillyt. Pidän juhlien järjestämisestä ja suunnittelusta niin paljon, että karonkan miettiminen on mitä parhainta motivointia väikkärin tekoon – jos ei muuta, niin syntyy ainakin kunnon kempalot!

Ihan vielä en silti kutsukortteja kirjoittele, sillä ainakin kaksi vuotta pitää vielä omia juhlia odottaa. Siihen asti nautiskelen muiden karonkoista. Ja ainakin niin kauan vingun asioista täällä blogissa.

Ja lämpimät onnittelut tuoreelle tohtorille (jos hän tätä sattuisi lukemaan)!

Työkaverini toi minulle kirjan ja sanoi, että minun ehkä kannattaisi lukea tämä. Pitkäksi aikaa unohdin sen hyllyyn, mutta onneksi viimein luin: sain kyllä viihdettä huomattavasti takakannen lupauksia enemmän!

Eeva Tenhunen on kotimainen dekkaristi. Luen dekkareita hyvin vähän, joten ehkä siksi en ollut kuullut hänestä aikaisemmin, mutta olen iloinen, että työkaverini tutustutti minut häneen. Esikoisromaanissa Mustat kalat (1964) Tenhunen nimittäin esittelee päähenkilönsä neiti Liisa Rautasalon, historianopiskelijan ja tässä tarinassa Olavinlinnan kesäoppaan. Aina hauskaa, kun oman ammattikunnan edustajat ratkovat rikoksia (vaikka juuri nyt en ole museon kesäopas enkä historianopiskelija, mutta eipä viilata pilkkua).

Mustat kalat sijoittuu siis Olavinlinnaan ja seikkailu alkaa siitä, kun yksi kesäoppaista murhataan. Klassisesti etenevässä tarinassa mahdollisia murhaajia on vain tietty määrä, ja kun ruumiita alkaa ilmestyä lisää, myös tunnelma tiivistyy. Loppukohtaus on kliseisempi kuin kaikki dekkarikliseet yhteensä: komisario kokoaa kaikki asianosaiset yhteen ja kertoo vuorotellen jokaista osoittaen, kuinka juuri hän voisi olla murhaaja, mutta ei sitten kuitenkaan ole.

Juonellisesta vanhanaikaisuudestaan huolimatta minä viihdyin tämän dekkarin parissa, mutta ehkäpä enemmänkin miljöön ja 1960-lukulaisen puhetavan vuoksi. Mukana oli häivähdys yliopistomaailmaakin, ja kaikki neidit ja herrat ja teitittelyt ja rakkausjutut olivat varsin hupaisia.

Kesken lukemisen huomasin googlettaa Eeva Tenhusen, ja sain tietää, että Liisa Rautasalo ja tässä sivuosassa esiintyvä komisario Martti Halla ovat jatkossa aviopari. Joko olin aivan puusilmä, tai sitten heidän romantiikkaosionsa oli jätetty kirjoittamatta tai piilotettu tosi hyvin rivien väliin. Ainoa vihje siihen suuntaan oli se, että Liisa kuvaili komisario Hallan hiuksia tuuheiksi pariinkiin otteeseen. Sekö oli se juttu 1960-luvulla? Niin ja komisario osasi lohduttaa itkevää sankaritarta lopussa, mutta sekin tapahtui varsin ritarillisesti ja ilman vihjeitä avioliittoon.

Avioituivat he missä ja milloin tahansa, minä ainakin voisin lukea suomalaisen historianopiskelijan seikkailuista murhien ja rikosten maailmassa enemmänkin. Samaan teemaan voin myös lämpimästi suositella ranskalaisen Fred Vargasin ”kolmesta evankelistasta” kertovia dekkareita: nämä kolme päähenkilöä ovat juurikin työttömiä historian tutkijoita…

Taloyhtiön kokouksen jälkeen viikko sitten tuntui maailman parhaalta ajatukselta se, että keskiviikkoaamuna aikaisin juna vei  minut Helsinkiin.  Palasin kotiin maanantai-iltana, ja viikkoon mahtui taas kaikenlaista.

Tarkoitus oli saada v-kirjan arkisto-osuus päätökseen ja lukea aiheeseeni liittyviä keruukilpailutuotoksia Kansanrunousarkistossa. Hyvin tarkoitukseni onnistuikin ja luin siellä ahkerasti, mutta päätökseen en arkisto-osuuttani saanut. Olisihan se pitänyt arvata, että Kansanrunousarkiston laajoja kokoelmia ei muutamassa päivässä selätetä. Tiedossa on siis ainakin yksi arkistomatka vielä tänä keväänä.

Vaikka toivoinkin, että tämä vaihe olisi jo ohitse, ei vielä ainakin yksi arkistoreissu ole pelkästään huono asia. Kuten helsinkiläistynyt ystävä sen muotoili: ”Ainakin me tiedetään saavamme sut tänne lähiaikoina.” Eli ainakin saan hyvän syyn lähteä ystävien ja siskon luokse jälleen kerran.

Sillä sitähän nämä Helsingin keikat minulle ovat: ystävien tapaamista. Viime vuosina pääkaupunkiseudulle on muuttanut suurin osa ystävistäni (paitsi oman laitoksen kollegat), enkä yhdellä vierailulla aina ehdi kaikkia tapaamaankaan. Ja sisko, tuo ystävistä parhain, on tietenkin siellä. Tällä kertaa en yöpynyt siskon luona, sillä hän on putkiremonttievakossa. Näin ollen Papukaan ei ollut mukana.

Helsinki-päivinäni näin Jane Campionin uuden elokuvan Yön kirkas tähti, matkasin Ateneumissa L.Onervan Helsinkiin ja näin Caj Bremerin valokuvanäyttelyn – kaikkia kolmea kulttuurituotetta suosittelen lämpimästi!

Sivusilmällä seurasin myös jääkiekkoa, ja Jypin tappio turkulaisille kirveli kyllä, mutta eipä tuo ole maailmanloppu. Kevät on ihan jees juttu siitäkin huolimatta. 🙂

Kun viikko vielä päättyi Sen Tieteellisen Seuran Josta Aina Puhun (eli THPTS) hallituksen kokoukseen, jossa asiat menivät eteenpäin, voin sanoa olevani tyytyväinen tämänkin kertaiseen Helsinki-käyntiin. Olin aivan hurjan väsynyt päästessäni junaan ja lopulta iltapimeällä kotiin, mutta tänään olenkin sitten käynnistellyt arkea hitaasti ja venytellen. Kunpa vielä Papu tulisi pian maalta takaisin kotiin, niin arki palaisi omaan painoonsa.

Ei aina käy niin (Light a Penny Candle, 1982, suom. 1983) on Maeve Binchyn esikoisromaani, ja myös ensimmäinen häneltä lukemani kirja. Jo ensimmäisellä lukukerralla joskus nuorempana ihastuin tämän teoksen myötä Binchyn kynän toteavaan, eteenpäin vievään kerrontaan, ja viihdyn yhä vain hänen kirjojensa parissa (juttuja muista esim. täällä ja täällä).

Siinä missä edellinen kirjaseikkailuni Robert Penn Warrenin Kaikki kuninkaan miehet piti lukea hitaasti ja usein maistellen ja makustellen, etteivät sävyt ja merkitykset menisi ohi, on Ei aina käy niin aivan toisenlaista tyyliä. Binchy ei kirjoita liikoja filosofisia tai muita pohdintoja, vaan kuvaa elämää ilman kovin suurta syvyyttä. Silti (vai ehkä osittain myös siksi?) hänen teoksensa ovat lämpimiä, ihmistä kunnioittavia ja ihmisyyteen uskovia teoksia, joiden parissa on helppo viihtyä.

Ei aina käy niin sijoittuu 1940- ja 1950-lukujen Lontooseen ja Irlantiin. Elizabeth White lähetetään äitinsä irlantilaisen lapsuudenystävän luokse suojaan toisen maailmansodan pommituksia. Irlantilainen perhe on aivan toista kuin Elizabethin omat, hiljaiset ja pidättyväiset vanhemmat, ja ujosta ja arasta pikkutytöstä kasvaa meluisan suurperheen keskellä rohkea ja päättäväinen nuori nainen. Perheessä on saman ikäinen tyttö, Aisling, ja tietenkin heistä tulee sydänystäviä. Sodan jälkeen Elizabeth palaa Lontooseen vain huomatakseen, ettei mikään ole kuin ennen, ja että hän on itsekin muuttunut. Elizabethin ja Aislingin ystävyys kestää välimatkan ja vaikeudet, ja ystävyyteensä nojaten tytöt kasvavat aikuisiksi. Aikuisuus ei aina tarkoita hyviä päätöksiä tai onnea, ja molemmat joutuvat erilaisten, kovien vaikeuksien eteen. Loppukohtauksessa kaikilla on mustaa yllään.

Binchyn romaani on täynnä toinen toistaan makeampia kliseitä. Elizabeth ja Aisling ovat ympäristöään fiksumpia ja tietenkin myös kauniimpia. Ystävyyden voiman ylistäminen on suorastaan siirappimaista. Irlantilaisten kuvaaminen on välillä niin stereotyyppistä, että jos en tietäisi Binchya irlantilaiseksi, ihmettelisin hänen kuvaamaansa kontrastia. Mutta kai siihen on uskottava. 🙂 Onneksi Binchy ei sentään lopeta romaaniaan siihen, kuinka molemmat tytöt menevät naimisiin – silloin kirjailija aliarvioisi jopa minunkaltaisen lukijat, jotka rakastavat myös hömppää. Rakkaus kuvataan kirjassa varsin vaikeana lajina. Oikeastaan romaanin reiluun 600 sivuun mahtuu vain yksi täysin onnellinen avioliitto, ja juonipaljastuksena voin kertoa, ettei se ole kummankaan päähenkilön.

Suuren osan kliseistään Binchy saa anteeksi vain sen vuoksi, että sekä Elizabeth että Aisling ovat ihania, ja että he tekevät myös virheitä ja vääriä valintoja, mutta ovat juuri siksi niin inhimillisiä. Ja siksi, että Aisling on niin kaunis nimi.

Seuraava sivu »