Kuluneen kevään aikana olen yhdessä muiden kanssa puinut uudestaan ja uudestaan, moneen kertaan ja eri näkökulmista tohtorikoulutettavana olemisen ikävämpiä puolia. Se, että minulla on ympäristö, jossa voin puhua niistä asioista, on todella tärkeää. Jos puhumisen kulttuuria ja/tai tutkijayhdistystämme ei olisi, olisi moni asia huonommin. Olisi todella kamalaa, jos mistään ikävästä ei voisi puhua.

Kuitenkin – voi ei se aina mene niin. Olen huomannut, että jatkuva pahojen asioiden vatvominen ei tee minulle hyvää. Olen viettänyt itkuisia iltoja näiden avautumistapaamisten jälkeen, sillä puhuttaessa kaikki paha olo nousee pintaan ja korostuu. Siispä totesin, ettei tämä ehkä ole minulle sopivin vaikeuksien käsittelymetodi, ja olen päättänyt lähestyä elämänhallinnan kysymyksiä toista kautta.

Laukussa joka päivä mukana kulkeva ahdistusmuistikirja hätätilanteita varten on nyt myös hyvien hetkien muistiinkirjaamiseen. Minun täytyy opetella kirjoittamaan ylös myös se tunne, kun onnistun jossain, vaikka pienessäkin asiassa. En pyri kieltämään epäonnistumista tai vaikeita asioita, mutta yritän vähän useammin kuitenkin muistaa, että elämässäni on moni asia hyvin. Samalla yritän opetella olemaan armollisempi itselleni, etsimään asioita joita osaan, että voin jonain päivänä mainostaa niitä työhakemuksissa ja että itsetuntoni vähän kohoaisi. Jospa tulevaisuuskaan ei tätä kautta kehittyessäni ennen pitkää pelottaisi ihan niin kovasti kuin nyt. Enkä halua muistutella itseäni pelkästään hyvyyksistä töihin liittyen, vaan ylipäätään opetella ajattelemaan elämääni positiivisemmin. Se on oma yksinkertainen keinoni yrittää pitää masennus loitolla – en halua sairastua siihen, ja vaikka se ei blogissa näy, olen taas välillä talvella käynyt varsin mustilla rajoilla.

Myös blogissani saattaa näkyä tämä positivity-koulutus. Minulla on mielessäni jo nyt parikin asiaa, joiden kohdalla tunnen olevani onnekas ja joista haluaisin kertoa teille. Ensimmäinen niistä on perjantaikerho.

Perjantaikerho on kolmen tytön oma, suljettu kerho.  Siihen kuuluvat minä ja kaksi laitoksen tohtorikoulutettavaa, kutsuttakoon heitä Tiuhtiksi ja Viuhtiksi (hehee). Kerho perustettiin sähköpostitse jo aiemmin, mutta aloitti toimintansa helmikuun alussa. Kerho kokoontuu joka perjantai jossain yliopiston ulkopuolella – Sohwikin on liian lähellä, sillä haluamme päästä edes hetkeksi irti pienistä ympyröistä. Toiminnan tavoitteena on muun muassa selvittää, mihin aikamme oikein kuluu. Tämän vuoksi jokaisessa tapaamisessa kukin kerholainen kertoo vuorollaan, mihin on kuluneen viikon käyttänyt. Mitä on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Kerhossa on lupa kertoa sekä onnistumiset että epäonnistumiset, pääasia että joutuu ääneen pohtimaan, mihin päivät ovat kuluneet. Perjantaikerhossa on myös luettu apurahahakemuksia, puitu Viuhtin tutkimusetiikkaa ja selattu tavaratalon tarjouspäivien kuvastoja. Puhumme niistä asioista, jotka ovat eniten mielessä sillä viikolla, oli kyseessä sitten konferenssipaperi, artikkeli, ohjaaja, ahdistus tai ilon päivä.

Perjantaikerhosta on apua, sen voin sanoa jo nyt, alle kahden kuukauden jälkeen. Oman ajankäytön hallinta on vaikeaa, ja sen selvittäminen toisille auttaa asiaa. Erinomaisen rikkauden keskusteluihin tuo se, etteivät tutkimusaiheemme ole yhtään lähellä toisiaan. Jos haluan muiden kerholaisten ymmärtävän aihettani, metodejani, lähteitäni tai argumentointiani, minun täytyy selittää se heille juurta jaksain. On todella hyvä joutua suullisesti kertomaan, mitä teen. Kirjoitetuissa teksteissä tulee aivan liian helposti joko copypastettua vanhoja juttuja edes miettimättä niitä, ja niiden kautta vain toistetuksi kliseitä. Olen saanut hyviä oivalluksia perjantaikerhossa ja joutunut esimerkiksi huomaamaan, missä ovat selityksieni heikot kohdat, joita en pysty avaamaan ilman kirjallisuusviitteiden taakse pakenemista. Tiuhti on erityisen hyvä tekemään vaikeita kysymyksiä. 🙂

Erinomaisen ihana asia perjantaikerhossa on myös se, että Tiuhti ja Viuhti, nuo Muumilaakson Thelma ja Louise, ovat ystäviäni. Perjantaikerhossa saan olla täysin oma itseni, heikko tai vahva tai vaikka Nipsu, eikä silti ole mitään hätää – näihin ihmisiin minä luotan.

Perjantaikerho jos jokin on varsin hyvä syy olla iloinen.

Kuva lainattu Ylen sivuilta.

Advertisements