Ehkä olisin voinut pelastaa hänet yhdellä ainoalla, ehkä kahdella suuni sanalla. Ehkä olisin voinut pelastaa meidät kaikki. Mutta en niitä sanonut.

Alan Patonin romaanin Liian myöhään vesipääsky (Too late the phalarope, 1953) aloitus teki minuun vaikutuksen lukiolaisena, ja yhä vain se tehoaa. Aloitus onkin melko tunnettu, ja usein sen kautta viitataan siihen, että romaani on kuin kreikkalainen tragedia: alusta asti tiedetään, että huonosti tässä käy.

Patonin parhaana romaanina pidetään yleensä esikoista Itke, rakastettu maa (1948), mutta minusta Liian myöhään vesipääsky on parempi. Kuten Patonin romaaneissa aina, tässäkin on kyse apartheidin kuvaamisesta. Itke, rakastettu maa kuvaa rotuerottelua mustan väestön näkökulmasta. Vesipääskyssä näkökulma on valkoisten. Päähenkilö on afrikaaneri Pieter van Vlaanderen, yhteisössään erittäin kunnioitettu ja ihailtu, suorastaan jalustalle nostettu toisen maailmansodan veteraani ja poliisiluutnantti. Hän on pitkä ja komea, rohkea ja oikeudenmukainen, sivistynyt ja älykäs. Hänellä on kaunis vaimo ja kaksi suloista lasta. Hän on yksi kaupungin rugbyjoukkueen tähdistä, ja puhutaan jopa pääsystä maajoukkueeseen. Pieter van Vlaanderenin elämä on kaunista ja hyvää. Mutta:

Ja antakoon Jumala minulle anteeksi, että aina en ymmärrä Hänen teitään. Vähäisen voiman, pienen heikkouden minä voin ymmärtää, mutta sitä, miksi miehen on samalla kertaa saatava suuri voima ja suuri heikkous, sitä en ymmärrä.

Yksi tärkeimmistä apartheidlaieista oli niin sanottu siveettömyyslaki, joka tuomitsi mustien ja valkoisen väliset seksuaaliset kontaktit, pienimmätkin, ajatuksetkin niistä. Liian myöhään vesipääsky kertoo, kuinka Pieter van Vlaanderen rikkoo siveettömyyslakia ja tuhoaa sillä tavoin itsensä, vaimonsa, lapsensa, isänsä ja äitinsä, siskonsa ja veljensä – koko lähipiirinsä. Romaania kertoo Pieterin täti, joka huulihalkion (tms?) vuoksi on jäänyt naimattomaksi tädiksi sisarensa perheeseen, ja joka on rakastanut Pieteriä lapsesta asti kuin omaa poikaansa, tai enemmänkin. Täti on ruumiillisen poikkeavuutensa vuoksi sivullinen, joten hän näkee ja kuulee enemmän kuin muut, ja siksi hän potee jälkeenpäin tuskaansa: miksi hän ei puuttunut, kun aavisti tuhon olevan tulossa.

Rotuerottelun jyrkkyyttä ja syvyyttä Etelä-Afrikassa on vaikea ymmärtää. Välillä minusta oli vaikea muistaa, että romaani sijoittuu 1940-luvun lopulle tai 1950-luvulle, sillä sen kuvaama yhteiskunta on niin taantunut, niin vieras ja järjetön, että sen tuntuisi olevan pakko olla aikaisintaan jostain 1800-luvulta. Mutta ei, apartheid-järjestelmä purettiin Etelä-Afrikassa niinkin myöhään kuin vasta vuonna 1991. Lainsäädäntöä pahemmalta minusta tuntuu lukea ihmisten ajatuksista ja reaktioista, erittäin syvään juurtuneesta rasismista. Rotuerottelu ei ollut vain lakipykäliä ja omia puistonpenkkejä eri värisille; se oli myös tapa ajatella ja jakaa maailma eriarvoisiin ihmisiin, kehittää käytänteitä ja siirtää niitä sukupolvelta toiselle niin että lapsetkin niitä toistavat tajuamatta omaa aivopesuaan.

Alan Paton oli eteläafrikkalainen ja toimi itse rotuerottelua vastustavassa puolueessa. Hänen romaanejaan kannattaa lukea, ehdottomasti. Omasta hyllystäni löytyy Vesipääskyn lisäksi Itke, rakastettu maa sekä rotuerottelun vastarintapolitiikkaa kuvaava Oi, miten kaunis maa (1981). Mitään naminami-kirjoja Paton ei tee. Vesipääsky on surullinen tragedia, joka ei nostata mielialaa. Mutta hienosti kirjoitettu tragedia kyllä.

Liian myöhään vesipääsky on muuten Tammen Keltaisen kirjaston kirja nro 1.

Mainokset