Käsin tehty, sielun lepo

Alkutalven ajan olen osallistunut kansalaisopiston huovutuskurssille. En ollut huovuttanut aikaisemmin, mutta kaipasin jotain uutta käsillä tekemistä, joka irrottaisi minut koneen äärestä ja työkuvioista. Opiston ohjelmassa oli kurssi, joka kokoontui tiistaisin klo 9-13 – aivan mahdoton aika, ajattelin aluksi. Sitten tajusin, ettei se ole mahdoton. Eihän minulla ole työaikaa, eikä mikään sido minua työhuoneeseen tiettyinä aikoina. Sisuuntumispuuskassa syksyllä otin ja ilmoittauduin kurssille, enkä ole joutunut kertaakaan katumaan.

Tiistaiaamut ovat olleet lempiaamujani koko alkuvuoden. Se ainoa aamu viikosta, jolloin aikaisin herääminen ei harmita. Muut osallistujat ovat tulleet tutuiksi, ja opiston tekstiililuokassa olen aina ollut hyvällä tuulella. Porukka on ollut aivan mainiota, ja jutut villan pyörittämisen ohessa hersyviä. Kurssilta lähtiessäni olen innoissani aina rientänyt lounaalle kahvihuoneeseen esittelemään aikaansaannoksiani. Jostain syystä huovutusräpellysteni näyttäminen työkavereille ei ujostuta yhtään niin paljoa kuin tekstien luetuttaminen. Koko Villa Rana on todellakin saanut kuulla, että minä olen ollut huovuttamassa. 🙂

Tossuja en tehnyt, kun laiskuus iski, eivätkä huopahatut ole ihan minun juttuni. Niiden sijaan aloitin sarjan tabletteja, jotka teen kotona jonain päivänä (?) valmiiksi, pöytäliinan ja koruja. Erityisesti uusista huopakoruistani pidän, samoin tableteista, joissa villaan on yhdistetty sifonkia. Ne ovat nuo valkoiset kuvassa.

Voi miten minä nautin käsillä tekemisestä! Kyse ei ole erityisestä taitavuudesta, sillä kurssilla oli toinen toistaan taitavampia villan käsittelijöitä. Sen sijaan nautin suunnattomasti siitä, että joka kerta sieltä lähtiessäni minulla oli mukanani jotain konkreettista, mitä olin saanut aikaan. Villassa minua kiehtoo myös ihastuttavan monipuolinen värimaailma. Kaikki erilaiset tunnelmat tuntuvat olevan mahdollisia.

Kuten olen aikaisemminkin kertonut, käsitöiden tekemisen varovainen opettelu on minulla melko tuore harrastus. Vuosikausia hoin ”En osaa, en minä” -mantraa, josta yritän nyt vähitellen päästä eroon. Olen vielä aloittelija, mutta saan suunnatonta nautintoa siitä, että helpoillakin menetelmillä voi saada kaunista jälkeä aikaan. Käsityöt (siis neulonta, virkkaus ja nyt huovutus) ovat erittäin yksinkertainen tapa saada sydän lepäämään ja vastapainoa työlle.

Monet muutkin kansalaisopiston käden taitoja kehittävät kurssit kiinnostavat nyt entistä enemmän, ja huovuttamaan aion lähteä toisenkin kerran, ainakin viikonloppukurssille. Käyn aina välillä ihailemassa entisen työkaverini Himmun Huoneen nurkan kuvia ja aikaansaannoksia. Himmu on taitava, kerrassaan, ja hänen töitään katsellessani omat tekemiset vähän nolottavat. Mutta ei sitten kuitenkaan kovin paljoa nolota, sillä vaikka tuotokseni ovatkin vielä yksinkertaisia ja vaatimattomia, ne ovat syntyneet suurella ilolla ja riemulla.

Ollakseni aivan rehellinen, minun täytyy myöntää, että kurssi päättyi tällä viikolla juuri oikeaan aikaan minun kannaltani. Tiistait olleet melko menetettyä kamaa kurssin takia, enkä ole saanut korvattua menetettyä aikaa ilta- tai viikonlopputyöllä. Työmäärä alkaa taas kevättä kohti kulkiessa kasvaa, ja omatuntoni olisi alkanut kohta jo aika kovasti soimata minua ajan ”hukkaamisesta”. Tiedän, ettei virkistäytyminen olen ajanhukkaa, mutta en ehkä olisi enää pitkään jaksanut motivoitua tästä, kun mieli palaa päästä tekemään omiakin töitä. Sitäpaitsi en ole harrastuksissani kovin pitkäjänteinen. Olen todella tyytyväinen, että osallistuin kurssille, sillä sain siitä paljon ideoita ja inspiraatiota, mutta aikansa kutakin. Kohti uusia seikkailuja, huovutettu koru kaulassa!